Suuta korviin,
mahaa polviin,
Anna nyt hyvä jumala
kaikille hyvä humala,
Amen. —
(Koputus ovelle.)
VUOREN VANHIN: Ruokarauha herroissakin! — Kuka näin myöhään on
kulkemassa?
OVI-HIISI: Lyhty-ukko siellä vain näkyy.
VUOREN VANHIN: Hän on uskollinen palvelija, vaikka jalkansa alkavatkin
jo hiukan kömpelöiksi käydä. — Tehkää tilaa hänelle!
OVI-HIISI: Mutta hänellä näkyy olevan joku toinen seurassaan.
VUOREN VANHIN: Kuka?
OVI-HIISI: Minusta on kuin hajahtaisi ristityn veri.
VUOREN VANHIN: Ilmankos kirkon kukot ovatkin koko tämän päivää niin
minun korvissani kirkuneet! — Olkaa varuillanne pojat! Aika on levoton
eikä tiedä, mikä mustakaapu sattuu olemaan alttarin asetustaikoja
tekemässä. — Kaikki aseisiin.
(_Tontut_ tempaavat miekkansa ja keihäänsä. Kaikki ovat nousseet ylös
ja odottavat. _Lyhty-ukko_ ja _Äidin Kuopus_ tulevat.)
LYHTY-UKKO: Hyvää iltaa, kuomat, kaimat!
VUOREN VANHIN: Terve taloon, tien pitkän käynyt! — Mutta ketä tuot sinä
tuossa?
LYHTY-UKKO: Pojan metsässä tapasin, kankaalla yksin itki, — otin
mukaani.
VUOREN VANHIN: Mitä hänestä?
LYHTY-UKKO: Hänellä on sydän.
VUOREN VANHIN: Varmaankin vain joku tavallinen, ruostunut vaskisydän. —
Olen saanut niistä jo tarpeeni.
LYHTY-UKKO: Sydän puhdasta kultaa on hänellä, vannon, puhdasta kultaa.
— Näin itse omin silmin.
VUOREN VANHIN: Silmäsi vanhuuttaan jo hämärtävät. — Näytäppäs tänne!
LYHTY-UKKO: Näytä, poika, sydämesi! — Vanhin tahtoo sitä tarkastaa.
ÄIDIN KUOPUS: Lupaako hän yösijan?
LYHTY-UKKO: Sen ja vielä paljon muuta. — Mutta anna nyt sydämesi!
ÄIDIN KUOPUS: Annatkos sinä sen takaisin?
LYHTY-UKKO: Ole huoleti, ei täällä väkisin kenenkään omaa oteta! —
Tässä, armollinen herra.
(_Äidin Kuopus_ antaa sydämensä. _Lyhty-ukko_ ojentaa sen _Vuoren
vanhimmalle_, joka tarkastelee sitä toimessaan.)
VUOREN VANHIN: Tuokaapa tänne ne minun pähkinänkuoriset silmälasini. —
Ja näyttäkää tulta että paremmin erottaisin.
ÄIDIN KUOPUS (nykien Lyhty-ukkoa): Minun on nälkä.
VUOREN VANHIN: Totta tosiaan: puhdasta kultaa!
LYHTY-UKKO: Kuten sanoin. — Poika ilmoittaa, että hänellä on nälkä.
VUOREN VANHIN: Käy syömään, käy syömään, poikaseni! — Mutta en tiedä,
pidätkö meidän herkuistamme.
ÄIDIN KUOPUS: Tällä kertaa syön minä vaikka pieniä kiviä.
VUOREN VANHIN: Pieniä kiviä hänen ylhäisyydelleen, kultaisen sydämen
perintöprinssille, riehtilässä paistettuja. — Kuuletteko?
(_Hiiden immet_ juoksuttavat nopeasti pyydetyn ruokalajin.)
ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se ei ollut juuri tarkoitukseni. — Mutta maassa maan
tavalla.
VUOREN VANHIN: Minua ilahduttaa, että näytät niin hiidellisiä
taipumuksia. — Sillä aikaa kuin syöt voivat tonttuni laulaa sinulle
Hiiden pöytälaulun. — Me puhelemme sitten lähemmin keskenämme.
(_Tontut_ ovat asettaneet syrjään miekkansa ja laulavat nyt tanssien,
tassutellen:)
_Hiiden pöytälaulu_.
Hyvä nyt on kelliä,
lellipojan lelliä,
maha täynnä velliä,
poskipussit mälliä,
luun luona läskiä,
lihan liki mäskiä,
himpula, pimpula, himpum pila pila!
(Pyörivät, hyppivät ja jäävät hullunkurisiin asentoihin.)
VUOREN VANHIN: Mistä löysit hänet?
LYHTY-UKKO: Metsästä, Sukkamielen linnan lähistöltä. — Arvelen, että
hän on ollut siellä ikäänkuin pikku visiitillä.
VUOREN VANHIN: Ei epäilemistä: sydän on puhdasta kultaa. — Luuletko
hänen luopuvan siitä?
LYHTY-UKKO: Luulen hyvästikin. Hän ei vielä ymmärrä sen arvoa, näetkös.
VUOREN VANHIN: Täyden hinnan pitää hänen saaman siitä. — Noh, poikani,
joko olet syönyt kylläksesi?
ÄIDIN KUOPUS: Ei minulla enää nälkä ole, mutta kyllä minä vieläkin
söisin.
VUOREN VANHIN: Sitä en epäile. — Mutta nyt halajaisin kanssasi
haastella hieman. — Tulehan lähemmäksi!
ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan petä minua?
VUOREN VANHIN: Täällä ei petetä ketään: se vaiva jätetään kullekin
itselleen. — Sinulla on sydän.
ÄIDIN KUOPUS: On, kultainen sydän.
VUOREN VANHIN: Etköhän möisi sitä minulle?
ÄIDIN KUOPUS: Hm, se on oikeastaan lahjakalu. — Mutta mitä maksaisit
siitä?
VUOREN VANHIN: Saat parhaan miekan, mitä ikinä on hiisien pajassa
taottu. — Kas tässä, poikaseni!
(_Vuoren vanhin_ viittaa, _tontut_ tuovat hänelle jalokivillä
koristetun, kimaltelevan miekan.)
ÄIDIN KUOPUS: Miekkasi on korea kyllä, mutta mitäs minä oikeastaan
sillä teen? En halua ihmisiä surmata.
VUOREN VANHIN: Halu kyllä tulee miekan mukana. — Ota, poikani, ja
valloita maailma!
ÄIDIN KUOPUS: Maailmako? — Maailma on avara.
VUOREN VANHIN: Pian on se käyvä liian pieneksi sinulle. — Mutta voit
myöskin valita jotakin muuta: kultaisen juomasarven esimerkiksi taikka
meren ja maan kulkija-laivan. — Sinä näet, että minä en ole mikään
kitupiikki.
ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että sittenkin otan mieluimmin miekan. — Mutta
enhän minä jaksa sitä edes liikuttaa.
VUOREN VANHIN: Se asia on vähällä autettu. Pieni kulaus vain Hiiden
väkivettä ja se keikkuu kädessäsi kuin perhonen. — Tarjotkaa!
(_Vuoren vanhin_ viittaa, _Hiiden impi_ tarjoaa maljan _Äidin
Kuopukselle_, joka tyhjentää sen.)
ÄIDIN KUOPUS (irvistäen): Ähhäh! — Ketunmyrkkyä, perhana!
VUOREN VANHIN: Sen pitäisi vahvistaa. — Kun tätä miekkaa kannat, ei
kukaan voi sinua vastustaa.
ÄIDIN KUOPUS: Eikö kukaan?
VUOREN VANHIN: Ei kukaan äidistä syntynyt. — Siinä on taika sellainen.
ÄIDIN KUOPUS: Näytähän tänne! — (Hujauttelee ilmassa miekkaa.) Miekkasi
miellyttää minua?
VUOREN VANHIN: Senpä uskoisin. Siis: kauppa tehty?
ÄIDIN KUOPUS: Pitääkö se oikein verellä vahvistaa?
VUOREN VANHIN (nauraen): Hahhahhah! — Luuletko olevasi pirun kanssa
tekemisissä? — Sinä pidät miekan ja minä sydämen. Sillä hyvä.
ÄIDIN KUOPUS: Kuulepas, mitä teet sinä minun sydämelläni?
VUOREN VANHIN: Se on minun salaisuuteni.
ÄIDIN KUOPUS: Hm, taidat sinä sittenkin olla vähän pirun sukua. — Minä
jään siis aivan ilman sydäntä?
VUOREN VANHIN: Sittenhän sinusta juuri mies tuleekin. — Eikö
tarkoituksesi ollut valloittaa maailma?
ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mitä
etua sinulla voi olla tästä kaupasta.
VUOREN VANHIN: Ei juuri mitään. Minä olen vain sellainen sydämien
kokoilija. — Jos sinä aukaiset tuon kaapin, näet sinä siellä lippaan
lippaan lomassa. Ne ovat kaikki täynnä sydämiä.
ÄIDIN KUOPUS (aukaisee kaapin): Ohhoh, onpas niitä! Ja kaikki niin
hyvin lajiteltu. — Minäkin olen koonnut postimerkkejä.
VUOREN VANHIN: Se sopii sinun ijällesi. Minulle sopii paremmin sydämien
kokoileminen. — Katsoppas, sinun sydämesi panen minä tähän lippaaseen,
joka on siinä aivan kuin sitä varten. Ja nyt väännämme me kaapin oven
lukkoon. Noin! — Tahdotko nyt jäädä meille yöksi taikka lähteä heti
maailmaa valloittamaan?
ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että mieluummin lähden heti. — (Hujauttelee
miekkaansa ilmassa.) Sanotko, ettei kukaan äidistä syntynyt voi nyt
minua vastustaa?
VUOREN VANHIN: Ei kukaan.
ÄIDIN KUOPUS: Oletko sinä äidistä syntynyt?
VUOREN VANHIN: Äidistä kyllä, vaikka en ihmisvoimasta. Syöjätär oli
emoni. — Mutta mitä tarkoitat sinä sillä?
ÄIDIN KUOPUS: Hm, ajattelin vain heti miekkaani koetella. — (Pistää
häntä kylkeen. _Vuoren vanhin_ vaipuu maahan parahtaen.) Hyvä miekka,
kaunis miekka! Kiitos lahjastasi, Hiiden herra! (Syöksyy ulos.)
VUOREN VANHIN: Auttakaa! Hän on tappanut minut! — Ah!
(Rummunpäristystä, aseiden kalsketta. Hirmuinen meteli.)
Esirippu.