Autio metsä. Huuhkajat huhuilevat. _Äidin Kuopus_ nukkuu mättäällä.
Hämärä lankeaa.
ÄIDIN KUOPUS (heräten): Äiti, Kultahelkka! — Mitä? Missä olen? Kuinka
olen tänne tullut? — Kussa kultainen kotini? — Ketä tulee! — Halloo!
Ohoi!
(Joukko _talkooväkeä_ tulee, sirpit kädessään.)
_Talkooväen laulu_.
Viisas aitan täyden ahtaa,
talven tyynnä elää mahtaa;
tuhma pitää pitkän kesän,
laiminlyöpi lieden, pesän.
Koska talven tuulet ärjyy,
tuhma tupateitä värjyy,
viisas miettii vikkelämmin:
ovi kiini, osto lämmin!
(Menevät.)
ÄIDIN KUOPUS: Hoi! Hyvät ihmiset! Tulkaa! — Olen metsään eksynyt, en
enää tietä kotiin löydä. Yö joutuu, ottakaa minut mukaanne! Minun on
nälkä ja vilu. Armahtakaa! — Ei kukaan kuule minua. Tännekö on minun
korpeen kuoleminen?
(Kuuluu karjankellojen kilinää. Tulee joukko _Paimentyttöjä_.)
_Paimentyttöjen laulu_.
Lieku liekki, leiska lempi,
pala nuorten miesten mieli!
Toki toist' on herttaisempi
oman kullan oven pieli.
Lieka lempi lehtipuussa,
kesäkuussa keiku jalka!
Ota kulta onnen kuussa:
elon tositoimet alkaa.
ÄIDIN KUOPUS: Halloo, tytöt! — Mihin menette? Mies yksinäinen salolle
eksynyt on. Saanko seuraanne tulla? — On minullakin sydän, kirkas,
kultainen! —
Hekin menevät. — Olenko minä siis niin ruma ja rupainen, että kaikki
minua kammoavat? — Sukkamieli! Tämäkö oli sinun suudelmasi?
(_Paimentytöt_ ovat menneet. Kuuluu reippaita jahtitorven toitotuksia.
Joukko _metsämiehiä_ tulee.)
_Metsämiesten laulu_.
Hyv' on maata metsämiehen
alla taivaan tähtipeiton,
parempi päällä petran taljan
maata luona lieden oman.
Tulee lapset tuvan tiehen,
vaimo vaalii, keittää keiton,
lasket naurun, lasket naljan,
nukut viereen sievän, soman.
(Menevät.)
ÄIDIN KUOPUS: Miehet! Miehet! Yösijaa vailla olen. — Antakaa minulle
ruokaa ja juomaa! Ottakaa minut tupanne nurkkaan nukkumaan! Teitä
pyydän ja rukoilen. —
Hekin menevät. — Jo tullut on tuhoni. Nukuin nuorella ijällä
Sukkamielen syliin, siinä onneni ja autuuteni menetin. — Kaikilla
muilla on kotinsa, ei minulla. Kaikilla kiire ja iloinen mieli...
Miten minulla? — Paras on itsensä uneen itkeä ja nukkua ijäksi. Siten
parhaiten kostan maailmalle.
(Istuu mättäälle, Painaa pään käsiinsä ja itkee. Näyttämö on yhä
enemmän hämärtynyt.)
_Suopursujen laulu_.
Korpi kolkko, matala manner,
mieli melto, ajatus heikko,
kaikki elämän kukkaniitut
sadesäässä harmajassa.
Rimpi pitkä, iloton ranta
kahdenpuolen puroja mielen,
vakaumusten vaivaiskoivut
katseen kantamattomihin.
Epätoivo, elämän tuska,
inho synkän sydämen alla,
inho olla inehmo, tuska
päästä päivän tanhuvilta.
— Syttyy suolla siniset lamput,
paukkaa yössä punaiset pullot,
kuningastuolit, kultapöydät
heiluu hiitten kartanoilla.
Sattuu seuraan inehmo, istuu,
aukee sammal avara alla,
vaipuu ijäksi vieras, virvat
hyppii yössä ympärillä.
(Virvatulien tanssi. _Lyhty-ukko_ tulee, pysähtyy nähdessään _Äidin
Kuopuksen_, lähestyy ja valaisee hänen kasvonsa lyhdyllään.)
LYHTY-UKKO: Mikä sinä olet miehiäsi, joka suotta sammalikkoa vetistät
ja minun pikku kynttilöitäni, kiiltomatoja, sammuttelet? — Häh? Mitä
teet sinä täällä metsässä?
ÄIDIN KUOPUS: Koditon, kurja, elämästä eksynyt olen. Tiedätkö tien,
niin näytä se minulle! — Kotiin kovin halajan.
LYHTY-UKKO: Sellaisia on tuiki paljon tähän maailman aikaan. — Ole
aloillasi! (Aikoo mennä. _Äidin Kuopus_ pidättää häntä.)
ÄIDIN KUOPUS: Älä mene, älähän mene! — Vaikka mitä sinulle annan, jos
yösijan ja lämpimän neuvot. Kuuletko?
LYHTY-UKKO: Mitäpä voisit sinä antaa minulle?
ÄIDIN KUOPUS: Saat lakkini, koreatupsuisen! Kun sen sulkia päässäsi
heiluttelet, tunnet itsesi puolta nuoremmaksi. Katso!
LYHTY-UKKO: Pidä lakkisi! En tahdo sinua paljain päin korpeen jättää. —
Hyvästi!
ÄIDIN KUOPUS: Älähän mene! — On minulla puukkokin, helapää. Huolitko?
LYHTY-UKKO (päätään pudistaen): Pidä puukkosi!
ÄIDIN KUOPUS: Älä mene! — Niin, ja sitten minulla on ... sydän.
LYHTY-UKKO: Mitäh?
ÄIDIN KUOPUS: Kultainen sydän. — (Itsekseen.) Mitäpä minä enää sillä
teen, jos minun kuitenkin on korpeen kuoleminen? — (Ääneen.) Mitäs
sanot?
LYHTY-UKKO (tarkastellen sydäntä): Totta tosiaan! Poika ei valehtele.
— Oikeata kultaa! Ne ovat harvinaisia meidän päivinämme. — Minä
onnittelen sinua, miehen alku. Ole hyvässä turvassa! — Sinulle kukkuu
vielä kunnian käki.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä lupaat siis viedä minut ihmisten ilmoille?
LYHTY-UKKO: Miksi en veisi! — jos en juuri ihmisten, niin ainakin
paikkaan, jossa sinun on sekä hyvä että lämmin. — Käy perässä!
ÄIDIN KUOPUS: Mitä paikkaa sinä tarkoitat? — Ethän vain helvettiä?
LYHTY-UKKO (hohottaen): Hohhoh! Kaikkiapa päähäsi pälkähtääkin! —
Keneksi minua luulet?
ÄIDIN KUOPUS: Tuskin tulen sinun kanssasi. — Luvalla sanoen, näytät
sinä minusta oikein suurkonnalta.
LYHTY-UKKO: Hehheh! Sinä miellytät minua. Onpa sangen kauan siitä kuin
olen viimeksi näin makeasti nauranut. — Tule!
ÄIDIN KUOPUS: Minne viet minut?
LYHTY-UKKO: Hiiteen, poikaseni, hiiteen. En siis edes helvetin
esikartanoon.
ÄIDIN KUOPUS: Hiiteenkö? — Mutta sehän on myös hyvin paha paikka.
LYHTY-UKKO: Paikka ei ole parhaita, täytyy tunnustaa, mutta ei myöskään
pahimpia. Kyllä siellä ristitty ihminen toimeen tulee.
ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan peijaa minua?
LYHTY-UKKO: Noh, kah, minä olen asunut siellä jo kohta kolmesataa
vuotta eikä vielä koskaan sillä ajalla ole siellä särpimen apu
loppunut. — Tuletko?
ÄIDIN KUOPUS: Mutta sittenhän sinä olet itse Hiisi? — Hyi!
LYHTY-UKKO: En minä Hiisi ole, vaikka henkeni piteiksi sen talon töitä
toimittelen. — Elin ennen metsässä, kalaa pyysin, lintua ammuin, mutta
kun rupesi riista näiltä mailta loppumaan, lähdin hiidestä avun hakuun.
ÄIDIN KUOPUS: Miksi et pyytänyt apua ihmisiltä?
LYHTY-UKKO: Ihmisiltä? Pyh! — Pyysitkö sinä heiltä?
ÄIDIN KUOPUS: Pyysin.
LYHTY-UKKO: Antoivatko?
ÄIDIN KUOPUS: Eivät.
LYHTY-UKKO: Noh, kah, siinä näet. — Hyvä talo on Hiitola. Minä lupaan
sinulle oikein ystävällisen vastaanoton.
ÄIDIN KUOPUS: Mennään sitten. — Mutta mitä sinä nyt toimit, kun noin
lyhty kädessä metsiä kävelet?
LYHTY-UKKO: Minä olen Hiiden virvatulien virittäjä, Lemmon
juhlavalaistuksen päätirehtööri. — Katso vaan tuonne suolle! Siellä
näet ilotulitukseni täydessä loistossaan.
(Virvatulia puiden lomassa.)
ÄIDIN KUOPUS: Hm, hiukan epäilyttävä virka! — Enpä lähtisi sinun
kanssasi, mutta hädässä ei ole ystävää karvoihin katsomista. — Astu
edellä!
LYHTY-UKKO: Mutta ensin me nuuskataan! — Olepas hyvä! (Tarjoaa
nuuskarasiaansa.)
ÄIDIN KUOPUS: Kuuluuko sekin komentoon?
LYHTY-UKKO: Ätshi!
ÄIDIN KUOPUS: Ätshi! — Mutta mitä varten sinä äsken sanoit minua miehen
aluksi?
LYHTY-UKKO: Siksi että sinusta vähitellen alkaa tulla mies. — Matkalla
voit sinä jutella minulle, kuka olet ja mistä, mikä nimesi ja miten
metsään jouduit. (Menevät.)
Esirippu.