Athene Promakhos.
Ateena oli asujaintensa hylkäämä.
Vain joku isännätön koira juoksenteli kaduilla viemäriltä viemärille
ja koetti ulottua saamaan vettä savisäiliön pohjasta. Koko
kaupungissa ei ollut yhtään inhimillistä olentoa. Naiset ja lapset
oli viety saariin tahi Troitsenaan. Kaikki asekelpoiset miehet olivat
nousseet laivoihin.
Vain Akropoliille oli muutamia vanhoja, köyhiä miehiä sulkeutunut
lukittujen porttien taakse, niitä, jotka aikoja sitten olivat
sotapalveluksensa täyttäneet ja tuskin enää itseänsä pystyivät
puolustamaan. He tulkitsivat Delfoin oraakkelin vastauksen omalla
tavallansa. He eivät taipuneet uskomaan, että voittamattomat
"puumuurit" merkitsisivät laivoja. He käsittivät asian aivan
sananmukaisesti. He laajensivat vanhaa linnoitusta puisilla
etuvarustuksilla. He luottivat ennen kaikkea itse Athenen ikivanhaan
puukuvaan, joka seisoi hänen pyhäkössänsä, puettuna siihen kalliiseen
kudottuun vaippaan, joka oli kaupungin neitojen lahja. He olivat
siinä varmassa uskossa, että jumalatar ojentaisi keihäänsä hyökkääjiä
vastaan ja herpauttaisi heidät kauhistavalla Gorgonpäällänsä, joka
käärmekiehkuransa keskellä koristi hänen neitseellistä poveansa.
Silloin tuli persialaisten etujoukko ja täytti aution kaupungin,
niinkuin muurahaiset täyttävät mättään. Kun kaikki oli tutkittu ja
jokainen talo läpinuuskittu, kääntyivät he linnaan ja huomasivat sen
olevan suljetun ja suojatun. Karanneet Peisistratoksen puoluelaiset,
jotka olivat persialaisten joukossa, lähestyivät rinnettä ylös vievää
tietä ja huusivat puolustajille, että avaisivat maansa miehille
ja hankkisivat itselleen suurkuninkaan ystävyyden tulemalla alas
häntä vastaanottamaan. Mutta vanhukset vastasivat vyöryttämällä
kallionlohkareita yli muurinreunan ja musertamalla ne, jotka
tunkeilivat ylös kohden porttia. Persialaiset nousivat silloin
Areiopagos-kukkulalle ja alkoivat ampua linnaa. He käärivät nuolet
palaviin tappuroihin sytyttääksensä ateenalaisten "puumuurit" tuleen.
Linnan luoteiskulma oli vain heikosti varustettu maahan lyödyillä
paaluilla ja lautasuojuksella, ja nuolet alkoivat kuin tulikäärmeet
kaivautua puuhun.
Mutta kun päivä päättyi, niin persialaiset lakkasivat
hyökkäysyrityksistänsä. Niinkuin salamia säihkyvä Gorgonpää aurinko
painui Salamiin taakse keskelle säkenöivien sädekäärmeiden auerta.
Pienet puroset virtasivat vilisten alas läpi öljylaakson kohden
Peiraiosta ja Faleronia. Lahti oli niinkuin tummansininen kilpi.
Kaikki hiljeni kaupungissa. Persialaiset kätkeytyivät niinkuin
muurahaiset autioon kekoon. Linnassa olevat vanhukset olivat
sammuttaneet palavat laudat ja olivat siellä täällä linnanaukealla.
Jumalattaren temppelin uudella korkealla perustalla keskellä matalia
pylvääntyviä, jotka jo olivat alkaneet kohota ilmoille, he istuivat
viitta säkin tapaan pään verhona ja katsoivat kohden Faleronia, sillä
tavalla kuin katselevat vanhukset, jotka kuolinvuoteella maaten
edessänsä näkevät sen, mitä enimmän tässä maailmassa ovat rakastaneet.
Yli Pelasgikon-kaupunginosan ja autioiden katujen he katsoivat
kohden matalaa, hylättyä kaupunginmuuria, yli Kefissoksen kuivuneen
uoman sinne, missä Faleronin tasanko häipyi pölyyn ja vedettömiin
soihin. Päivän helteen jälkeen tuli vilvoittava tuulahdus Salamiista
ja hauteli viileydellänsä verestäviä, kiusaantuneita silmiä. Oli
aivan kipinöivän hiljaista mailla ja saariston vesillä. Vain
ruskeat haukat kaartelivat korkealla Akropoliin yllä korkeudessa,
mistä auringon hohde vielä loisti niiden siivistä. Ja vanhusvartio
siellä ylhäällä oli vähän väliä kuulevinansa liikettä ja loiskinaa
mereltä ja tähysteli kaksin verroin jännittyneenä, ikäänkuin he
olisivat odottaneet, että itse Poseidon tulisi kiitäen kohden rantaa
merenorhivaljakollansa ja kolmikärki ojennettuna noita pöyhkeilijöitä
vastaan, jotka rohkenivat näyttäytyä näillä pyhillä seuduilla. Oi
jospa nuo kaksi jumalaa unohtaisivat ikivanhat vihansa ja kilvan
rientäisivät mielikaupunkinsa avuksi! Ennustaitoiset miehet istuivat
hievahtamatta tarkkaillen lintujen lentoa, niinkuin se olisi ollut
kirjoitusta, jota kiitävät siivet piirtelivät yli taivaan tehden
usein ihmeellisiä ja odottamattomia koukeroita.
Athene Poliaan temppelissä oli vielä jäljellä auringon hohdetta
kultaisissa palmunlehväkuvioissa ja päädyn giganttitaistelussa,
jonka värit se sai loistamaan. Siinä oli Athene täynnä sotaista
voimaa ja painoi keihäänsä alastomaan taistelijaan, joka paiskattuna
hänen jalkoihinsa virui maassa hienopoimuisen ihokkaan helmoissa.
Jumalattaren kasvoilla säteili rauha, voitonvarmuus. Päädynkulmissa
ryömi haavoitettuja gigantteja polvillaan kuin pitkiä kilpikonnia.
Mutta pyhäköstä ei kuulunut elonmerkkiä. Tyttöpatsaat pylvästen
välillä olivat hämärän peitossa. Vain silmät loistivat, musta terä
valkealla pohjallaan. Ikuinen hymynsä huulillaan ne katselivat
näkymättömään -- maailmaan, kultaisen varjojen valtakunnan näön
lumoissa. Muutamat olivat hoikkia ja kulmikkaita kuin laudat
ja palmikot sileillä rintapieluksilla, jotka nännien kohdalla
huomattavasti kohosivat. Värihohtoiset reunukset kaunistivat toisten
hienoja ja runsaspoimuisia pukineita, jotka sirosti ja sulavasti
kiertyivät alimman villaisen ihokkaan ylle. Korkeita kihararivejä
diadeemikoristeisessa, runsaassa tukassa; hame kiertyi sulavasti
kiinteille lanteille ja peitti tiukasti alaruumiin aina nilkkoihin
saakka, niin että vain lujarakenteiset jalat näkyivät. Muutamat
olivat solakoita ja pitkänilkkaisia; toisten kehrätystä villalangasta
kudotut viitat peittivät kokonaan lyhyet sääret, ja sen alla olevaa
ihopaitaa, joka oli ruumista pitempi, piti koholla suuri ja voimakas
käsi; jaloissa punaiset kengät.
Mutta nämä "tytöt" yksin olivatkin jumalattaren pyhän huoneen
puolustajina. Ne eivät olleet voineet paeta niinkuin temppelin
papittaret, jotka aikoja sitten olivat jättäneet linnan alueen
rientäen Faleroniin ja sieltä laivalla Aiginaan. Niin kiireinen oli
lähtö ollut, etteivät he edes kääntyneet katsomaan pyhäkköä, jonka
taaksensa jättivät. Pelko joutua persialaisten valtaan joudutti
heidän pakoansa.
Akropoliilla olevat vanhukset eivät rohjenneet jalallansa astua
Athenen neitsytkammioon. Hän oli nyt jätetty yksin omien aseittensa
varaan. Itsensä hänen piti puolustautua meedialaisia vastaan, jotka
eivät säästäneet ihmisiä eivätkä jumalia. Heidän edellänsä riensi
huhu, että kaikkialla he olivat heittäneet tulisoihtuja pyhiin
huoneisiin ja pirstoneet kuvapatsaat kirveeniskuilla.
Oli jo tullut pimeä, mutta kukaan ei sytyttänyt tulta Akropoliille.
Athenen temppelin ovi oli suljettu -- ei ainoatakaan sädettä hänen
ikuisesta lampustansa tunkeutunut yöhön.
Vanhukset nousivat marmoriportailta ja kulkivat alas kohden
länsirinteen pylvästöjä, kääriytyivät tiukemmin vaippoihinsa ja
laskeutuivat levolle portinpielien suojaan. Vain pohjoissivulla
kulki tähystäjiä edestakaisin katsellen alas pimeään kaupunkiin ja
kohden Brilettos-vuorta, josta tuho oli tuleva vyöryen: persialaisten
ääretön tulva, joka vasta oli heittänyt hyökylaineittensa ensimmäiset
ryöppypisarat yli Ateenan. Xerxes! Niinkuin tulenpatsas hän nousisi
tuolta yön keskeltä vuoren raskaan varjon takaa.
Niinkuin paksut pimeydenkuulat pöllöt suhahtelivat ilmassa
kirkuen veitsen-vihlovia huutojansa. Nekin olivat tähystäjille
enteenantajina. Niin huolettomina Athenen linnut ajelivat siristen
lentäviä lepakoita, että tähystäjien mielestä ei minkään vaaran
pitänyt sinä yönä uhata. Muuten ne olisivat hakeneet suojaa hänen
temppelinsä räystään alta.
Muutamat istuivat Erekhteuksen pyhäkössä Athenen pyhän öljypuun alla
sivellen vanhoilla sormillansa sen harvalehtisiä oksia, taittoivat
silmun ja maistoivat, mutta mehua siinä ei paljoakaan tuntunut.
Toiset olivat sulkeutuneet Poseidonin lähdekammioon ja kuuntelivat
jännittyneinä, sattuisivatko kuulemaan loisketta näkymättömästä
vedestä.
Yö kului. Yli Hymettoksen nousi alakuun kaameankeltainen puoliympyrä
ja aloitti valoloihtunsa. Tähystäjät katselivat sitä mykkinä, kunnes
yht'äkkiä huomasivat, että Athene Poliaan temppelin pylväiden
varjossa liikkui joku. Äänettömästi olento hiipi eteenpäin ohi
tytönpatsaiden. Silmänräpäyksen ajaksi syttyi sen pään kohdalle
kipinän verran valoa, mutta sammui heti jälleen. He tuijottivat sitä
uskaltamatta sanoa sanaakaan tahi liikahtaa, jumalatarko siinä itse
kiersi taloansa tarkastaen, koska kaikki hänen palvelijattarensa
olivat paenneet. Länsisivulta olento hävisi sisälle temppelin ovesta,
joka äänettömästi painui kiinni hänen jälkeensä.
Yö kului edelleen. Kuunkaari laski taas, kunnes se ajelehti kuin
rantautuva vene näköpiirin reunassa. Vanhukset aukoivat silmiänsä ja
seisoivat liikahtamatta, kumaraan painuneina, kädet keihäänvarsien
nojassa. Pöllöt olivat menneet levolle, lepakot lakkasivat
lennostansa. Mutta kaukaa kuolleesta, tyvenestä ilmasta kuului
hymisevää surinaa, niinkuin näkymättömän mehiläisparven, joka lentäen
vaeltelee kummulta kummulle etsimässä pesänpaikkaa.
Porttien suojassa nukkuivat vanhat Ateenan miehet raskaan salpahirren
takana ja unohtivat persialaiset unessansa. Erekhteuksen huoneessa
kuorsasi uupuneita miehiä. Vartijat olivat istuutuneet pohjoismuurin
reunalle ja torkkuivat nyökähdellen vanhoissa nukkavieruissa
vaipoissansa.
Mutta Athene Poliaan temppelistä tuli olento taas näkyviin. Se
liikkui pitkin eteläsivun pylväsrivejä, livahti alas portaita
ja liiteli kepeästi yli pihapaasien, kunnes saapui suurelle
ulkoalttarille, nousi sille ketterästi ja seisoi siinä myöhäisen yön
hetkenä kuin patsas tähystämässä pohjoista ilmaa.
Käännähtämättä se seisoi ja katseli kohden Brilettoksen
pimeänpeittämää harjua, jota tähtien hohde reunusti. Aikoivatko
tähtisilmät siellä liikkua, liukua alas vuoren rinnettä? Yht'äkkiä
välähti kipinä Lykabettoksen juurella, joka leveänä keilana varjosti
taivaan säteileviä tähtikuvia. Kipinä jakaantui ja siitä syntyi
monta, hetki senjälkeen näkyi säkenöivä viiva. Virvatuletko siellä
tanssivat? Liekit yhtyivät ja järjestyivät. Kipinät kasvoivat
hehkuviksi tulinuijiksi ja nuijat leiskuttelivat liekkejä, kunnes
vihdoin kokonainen virta tulisia pisteitä vyöryili läpi yön suoraan
kohti Akropolista.
Ja alttarilla seisova olento kohotti yht'äkkiä pöllönhuudon niin
villin ja vihlovan, että kaikki Ateenan vanhukset säikähtivät
hereille unestaan ja itse huudosta ymmärsivät, että vaara uhkasi.
Kaikki syöksyivät linnankentälle ja huomasivat tulikärpästen tanssin
laaksossa. Mutta niin pimeä oli vielä, että he eivät oikein voineet
arvioida etäisyyttä, ennenkuin se, minkä he luulivat olevan kaukana,
yht'äkkiä tuli niin lähelle, että he kuulivat tuon lähenevän virran
pauhun. Mehiläisparven surina muuttui yht'äkkiä marssivan sotajoukon
pauhuksi, joka hyökynä läheni ja nousi itse Akropoliin muureja
vastaan.
Xerxes! Xerxes! Suurkuningas -- tulella ja miekalla. Kauhu humahti
läpi yön, niinkuin kulkeva kulo, joka uhkasi niellä kaikki.
Muutama hetkinen senjälkeen hyökylaine löi propylaiain kiviä.
Vanhukset seisoivat portin takana keihäät tanassa ja paljaat
miekat vapisevissa käsissänsä. Mutta persialaiset olivat vakavasti
päättäneet vallata linnan. Ylös pitkin jyrkintä polkua Aglauroksen
temppelin kohdalta heidän onnistui kiipeillä muurien juurelle. Ja
porttia he kävivät avaamaan tulen kaikki-aukaisevalla avaimella.
Soihdut yhtyivät yhdeksi ainoaksi jättipolyypiksi, jonka liekehtivät
imulevyt syöpyivät läpi puun ja saivat keihäänkärjetkin hehkumaan.
Kun puolustajat näkivät vainolaisten sankan joukon nousevan
kohden Aglauros-temppeliä, niin he hyppäsivät yli muurien.
Silloin jo porttikin oli murtunut, puumuuri sortui ja surmantyö
alkoi. Vihollisvirta nousi yli kaikkien esteiden. Muutamassa
silmänräpäyksessä Akropolis hukkui tuhansien persialaisten tulvaan.
Nuoleskelevia tulisoihtuja kuljetettiin kaikkialle, ne leimahtivat
roihuavaan tuleen siellä, mistä ravintoa löysivät, mutta sammuivat
nokeensa vasten marmoria ja kiveä.
Aurinko nousi. Helioksen nuolet pyyhiskelivät Akropoliin lakea. Mutta
ei kukaan huomannut auringonjumalan saapumista. Toinen kuningas
saapui vaunuissansa. Ruoskat pieksivät hänelle avaran tien.
Sadat kädet raivasivat syrjään propylaiain hiiltyneet pölkyt.
Suurkuningas pysähtyi linnan alle, mutta ei tahtonut nousta
vaunuistansa ja kävellä jalkaisin ylös. Lautoja laskettiin pitkin
jyrkkiä portaita. Kuului kiskovien hevosten läähätys, kun ne
ponnistelivat liukkailla kivillä. Mutta yhä uusia hevosia hapuili
ylös. Siinä ei enää ollut kahdeksan- ja kuusitoistavaljakoita.
Sadoittain hevosia ajettiin ruoskaniskuilla ylös portaita, niin
että niiden paasista kaviot tulta iskivät. Ja vihdoin rynnistivät
juhdat rymisten läpi portin, vetäen perässään Xerxeen vaunuja, jotka
jymisten vyöryivät pitkin Akropolis-kenttää.
Taivaalle kohonneen auringon valossa suurkuningas seisoi uljaana
ja ylpeänä pidellen vaununkehän kultaisesta kahvasta ja tuijotti
ympärillensä suurin, ahmivan avonaisin silmin. Niiden katse ei
suuntautunut sivuillepäin, ei kohden Lykabettosta ja Hymettoksen
auringonvälkkeisiä kallioharjanteita, ei persialaisten hyökyävään
joukkoon, joka yhä edelleen kiemurrellen läheni Ateenaa Pentelikonin
puolelta. Hänen silmänsä kiertelivät Akropoliin ahdasta aluetta,
jossa ne kuohuvassa vahingonriemussa ahmien katselivat kaikentuhoavaa
hävitystyötä.
Pylväät sortuivat, patsaat kaadettiin. Persialaisten kirveet
iskivät kuvia, niinkuin ne olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kaikilta
tytöiltä Athene Poliaan pylvästössä iskettiin rikki polvet, niin
että yläruumiit suistuivat silmilleen kätkien kasvojensa ikuisen
hymyn. Päät lentelivät kuin teloittajan miekan tiestä. Niiden vatsat
halkaistiin. Kaulaan osunut isku kilpistyi lennättäen sirpaleita.
Kädet, jotka pitelivät omenoita, lyötiin poikki. Marmori luhistui
rymyten niinkuin sortuva raunio. Mutta verta ei tullut. Nämä olennot,
joita nyt kaadettiin, olivat vain kuolleita, elottomia esineitä,
jotka vastustelematta vaipuivat kokoon, kauniissa jäykissä silmissään
aina sama utelias hymy.
Yli temppelien ja talojen kävi soihtujen voittokulku. Kirveet
kaasivat, mitä kaadettavissa oli. Sitten heitettiin pikeä ja risuja
pyhäkköihin ja suitsuavat alttarit sytytettiin tuleen, niin että
liekit vihdoin särkivät kaikki katot. Jumalattaren pyhä öljypuukin
joutui tulen uhriksi -- vanhan rungon mehu kiehui ja lehdet
käpristyivät niinkuin palaneet sormet.
Xerxeen vaunut olivat pysähtyneet Athene Poliaan temppelin edustalle.
Hän ymmärsi tulleensa päätemppelin eteen. Ymmärtämättömänä hän
katsahti päädyn vahvavärisiä marmorikuvia, nousi sitten vaunuistansa
ja kiipeili yli kaatuneiden patsaiden suurta, suljettua pronssiovea
kohden.
Persialaiset väistyivät syrjään ja heittäytyivät kasvoilleen
hänen jalkainsa juureen. Hän löi sauvallansa oveen, mutta se ei
liikahtanut, ennenkuin kaksi persialaista päällikköä riensi avuksi ja
sysäsi sen auki.
Kuninkaallisessa jalokivikoristeisessa puvussansa, joka oli kuin
kotelo hänen ruumiinsa ympärillä, Xerxes astui yli kynnyksen ja meni
yksinään hämärään jumalanhuoneeseen, kunnes odottamattansa silmiensä
edessä näki sen kaupungin jumalattaren, jota vastaan hän taisteli.
Athene! Itse Pallas Athene siinä oli. Hänen vanha kuvansa, jonka
nuo hullut kertoivat pudonneen taivaasta. Siinä jumalatar seisoi
jäykkänä, korkeana, liikkumattomana, valtavan suuri nukke, joka oli
häntä itseänsä monta kertaa pitempi, veistetty puusta, joka oli
vanhuuttansa ruskettunut; siitä oli väri lohkeillut, madot olivat
tehneet siihen reikiänsä, ja kuitenkin se oli majesteetillisen ylevä,
niin että hänen piti kallistaa päätänsä taaksepäin nähdäksensä sen
pään. Kullalla silattu haarniska, jota käärmeet reunustivat, peitti
rinnan olkapäiltä alas asti. Kaksi suurta jäykkäkatseista silmää
katsoi kauas yli hänen tiaransa. Korkeakypäräisessä päässä oli suuri
tähkäinen seppele. Selässä riippui helakanpunainen vaippa, ohut
kuin huntu. Kankeilla jaloillansa hän siinä seisoi uhaten, oikea
käsivarsi koholla ja kultainen keihäs suoraan eteenpäin ojennettuna.
Mutta vasenta kättänsä hän nojasi suureen kilpeen, jonka katveesta
käärmeenpää väijyen katseli. Matalalla alttarilla kuvan edessä paloi
yksi ainoa pieni lamppu, joka riippui hopeaisen öljypuun muotoisessa
tukipuussa.
Xerxes katseli sitä kauan. Kunnioitusta ei hänessä herännyt. Hän
näki selvästi madonreiät ison nuken ruumiissa. Hän käänsi päätänsä
ja huusi: "Soihtuja!" Hän tarttui yhteen niistä, joita hänelle
ojennettiin, ja vei sen palavana puukuvan takana olevaan viittaan.
Liekki lensi nuolaisten pitkin patsaan selkää. Mutta esille liekistä
astui samassa hetkessä täysissä aseissa oleva olento aivan sen
patsaan näköinen, jonka hän edessänsä näki. Synnyttikö kuollut
jumalatar elävän? Kultainen aigidi-panssari oli sen harteilla
niinkuin kulmikas kaulus. Kypärä oli tiukasti päässä, korkea, kaareva
joutsenenkaula kannatti valtavaa töyhdön koristamaa kypäräpäätä.
Vasen käsi kohotti kilpeä, mutta oikea oli nostettuna kypärään ja
piti uhaten keihästä valmiina pistoon.
Xerxes seisoi kuin lamautuneena soihtu kädessänsä. Ei se ollutkaan
mikään nukke. Nuo silmät elivät valkeissa kasvoissa. Tämä
ruumis hengitti. Nämä kädet liikkuivat. Keihäänsä olento sysäsi
helakanpunaiseen viittaan ja repäisi sen yhtenä ainoana liekkinä alas
jumalankuvan harteilta, se paloi yhtenä ainoana roihahduksena ja jäi
makaamaan sinisenä liekkinä lattialle. Sitten hän astui kuvapatsaan
eteen. Säteilivätkö hänen askelensa kuumuutta? Oliko keihään kärki
valkoisen hehkuva? Se hipaisi polttaen kuninkaan otsaa. Yksin
kilvenreunakin näytti hehkuvan. Suojaten hän ojensi kilven alttarin
yli. Kun hän siirtyi siitä eteenpäin, ei lamppu enää riippunut
hopeapuussa. Pronssikengissäkö hän käveli? Hänen jokainen askelensa
kalskahti, ja persialaiset, jotka olivat langenneet kasvoillensa
maahan katsellessansa kiellettyä näkyä, tunsivat väreilevän kuumuuden
henkäisevän vastaansa, kun nuo jalat astelivat ohitse.
Xerxes jäi paikalleen, mutta kääntyi hänen jälkeensä ja näki hänen
etenevän, läpi temppelikammion, kohden ovea, keihäs ojennettuna
kohden ulkoa pylväiden välitse siintävää sineä.
Kahtaalle väistyivät persialaiset hänen tieltänsä, pelon valtaamina
katsoen tuota pronssinkalskahtelevaa naista, joka keihäs tanassa
kulki kohden näkymätöntä päämäärää. Ne, jotka eivät langenneet
kasvoillensa, tunsivat kuin salama olisi vihlaissut heiltä
selkäytimen sulaksi. Xerxes yritti huutaa ja käskeä ottaa kiinni
hänet. Mutta huuto takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä, joka
jo ojentui, jäi neuvottomana asentoonsa.
Nyt hän oli pyhäkön ulkopuolella ja kulki yli silvottujen
kuvapatsasten, joiden murtopinnat kimmeltelivät aamuauringossa
niinkuin lumikiteet tuhansin välkkyvin jyväsin. Kuolevat ateenalaiset
nousivat kyynärpäilleen katsoaksensa hänen jälkeensä. Yksi
kaatuneista vanhuksista kiskoi silmänsä auki punaisen verivirran
alta, jonka hyyde peitti hänen näkönsä, ja huusi raikuvalla äänellä:
"Athene -- Promakhos!" ja vaipui sitten maahan ja katse sammui.
Huudon kuuli ja ymmärsi jokainen ateenalainen, jonka korvat vielä
ääniä havaitsivat. Kuolevien muminasta kuului yhäti: "Athene
Promakhos -- Athene Promakhos! Athene on taistellut linnansa
puolesta."
Niin, itse Athene asteli yli Akropoliin -- hän, joka yöllä oli
tähystäen seisonut suurella alttarilla ja johon yksikään barbaari
ei uskaltanut satuttaa kättänsä. Yht'äkkiä hän seisoi pohjoisen
rinteen muurinharjalla. Aurinko välkkyi hänen panssarissaan ja
hänen korkeassa kypäränharjassaan, jonka pitkä töyhtö riippui
hänen selällensä. Pitkin muurinharjaa hän asteli kohden länttä. Ei
ainoakaan persialainen tohtinut ojentaa keihästänsä häntä vastaan, ei
ainoakaan skyyttalainen tähdätä häntä nuolellansa.
Lautavarustuksen eteen hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi katsomaan
raastettua linnanpihaa, näki nuoleskelevat liekit ja tupruavan savun.
Sitten hän siirtyi askeleen syrjään ja hävisi syvänteeseen. Ei kukaan
kiivennyt ylös katsomaan hänen menoansa. Näky oli poissa. Jumalatar
oli jättänyt linnansa. Athenen pyhä lamppu katosi hänen mukanansa.
Athene Promakhos oli puolustanut pyhäkköänsä. Hän oli pelastanut
ikivanhan kuvansakin. Sillä Xerxeessä heräsi kunnioitus tuota
olentoa kohtaan, joka niin äkisti oli saanut suojatuksi puupatsaan
palamasta poroksi. Hän katsoi noita suuria kasvoja, mutta noissa
kahdessa jäykässä silmässä ei näkynyt katsetta. Ja vielä riippui
keihäs korkealla kuninkaan pään yläpuolella; hänestä tuntui, että
sen kärki vapisi. Pyhät voimat vallitsivat tällä paikalla. Hän kulki
hitaasti takaisin ulos temppelistä ja antoi oven paukahtaen sulkeutua
jälkeensä. Sitten hän löi sauvallansa oveen ja kielsi ketään
persialaista sen jälkeen sitä avaamasta. Hän oli ollut jumalattaren
vieraana hänen omassa huoneessansa. Nyt tällä piti oleman rauha.
Hyvillä mielin hän katseli hävitettyä ja poltettua linnaa,
missä kaikki, minkä kaataa saattoi, oli kaadettu maahan, missä
epäjumalankuvat makasivat hänen jaloissansa, nuo kuolleet, pöyhkeät
kivet.
Hän kulki ruhjottujen patsaiden keskitse ja potkaisi halveksien
saframinkeltaisilla, smaragdikoristeisilla kengillänsä kaatuneiden
tyttöjen paksupalmikkoisia päitä, jotka viruivat siinä nenä poikki
ja tuijottivat taivaalle punaisine poskineen ja ikuinen hymynsä
huulillaan. -- Kurjaa kansaa, hän ajatteli, nämä ateenalaiset, jotka
tekevät jumalistansa ihmisiä ja ihmisistänsä jumalia ja asettavat
jumaliensa huoneiden edustalle naisia, koristettuja kuin tanssiin,
melkeinpä tanssiviakin, kasvot häpeämättömästi paljaina. Kuinkapa
voisivat henget asua sellaisissa paikoissa? Eikä pyhäkkö kuitenkaan
ole haaremi. Me persialaiset kätkemme öiset ilomme ja verhoamme
naisemme emmekä aseta niitä nähtäviksi niinkuin orjamarkkinoilla.
Me kunnioitamme korkeita ja pyhiä asioita ja taivumme näkymättömän
edessä. Näiden helleenien pitää nähdä kaikki ja antaa kaikelle oman
kurjan ruumiinsa pieni muoto. Minkälaisia nukkia ja mörköjä ne
pystyttelevätkään ja sanovat jumaliksi ja jumalattariksi. Madonsyömiä
ja hiirenjyrsimiä -- järjettömille lapsille sopivia leikkikaluja.
Mutta jotakin jumalallista oli kulkenut ohi hänen silmiensä -- liekin
leimahdus, kipinä keihäänkärjestä, jotakin mykkää ja liikkumatonta.
Kunnia olkoon niille voimille, joita emme näe ja jotka eivät anna
itseänsä loukata! Xerxeen silmät kostuivat. Keskellä voitonhumalaa ja
kostonhimonsa hartaasti odotettua tyydytystä hän tunsi ikävää omaan
Susaansa. Hänen silmänsä kostuivat -- hän muisti äitiänsä Atossaa,
Kyroksen tytärtä.
Xerxes astui alas Akropoliilta katselemaan Ateenaa, ennenkuin
kaupunki ryöstettäisiin ja annettaisiin tulen ruoaksi.
Ensin hän ajoi torille, missä hän katseli tyranninmurhaajien
Harmodioksen ja Aristogeitonin kuvapatsaita ja käski kuljettaa ne
Susaan.