Klepsydra.
Eräässä savuavan linnanpihan alaisessa luolassa istui Athene
Promakhos.
Kallionlohkareet olivat kätkeneet hänet hänen hyppäyksensä jälkeen,
ja pitkin kapeita kiveenhakatuita portaita hän oli astunut alas
klepsydraan. Hämärää luolaa valaisi pieni temppelilamppu, jota hän
oli kantanut suuren pyörökilven suojassa, mutta sitten laskenut
kädestänsä kaivon reunalle. Pronssikansi oli nostettu aukolta ja
pieni lepattava liekki leikkasi pitkän valojuovan alas syvyyteen.
Athene Promakhos oli ottanut kypärän päästänsä. Hänen tukkansa ei
ollut tyttömäisissä pitkissä palmikoissa. Sen raskas vaaleanpunertava
rikkaus oli päässä sykeröllä, kypäränkuvun muodon mukaisella. Mutta
se ei ollut mikään kuva, joka istui leväten klepsydra-luolassa.
Naisellinen olento se oli, lihaa ja verta. Vielä nuoret kasvot,
valkeat öiden valvomisesta, herpautuneet väsymyksestä, katselivat
suurin unettomin silmin näkymättömän maailmaa. Hän oli täyttänyt
temppelivelvollisuutensa ja pelastanut jumalattaren pyhän lampun
persialaisten surmanlyönniltä. Piilossa olevassa luolassa eli sen
pieni liekki niinkuin itse jumalattaren kalpea ja sairas haamu. Sen
tuli lepatti ohuessa sydämessä, mutta lamppu oli öljyä täynnä, hän
oli itse edellisenä yönä pitänyt siitä huolen, vieläpä pelastanut
pienen öljylekytoksen panssarinsa kätkössä, jotta hänellä olisi
ravintoa liekille.
Kaivon syvyydessä kuohuu ja välkkyy elävä vesi. Hän kumartuu yli
reunan, mutta hänen katseensa ei kanna sinne asti, hän vain kuulee
sen, niinkuin se olisi hänen oman ruumiinsa verta. Täällä hän tahtoo
istua, kunnes persialaiset ovat poissa, jos ne koskaan Hellaan
jättävät. Mutta jos niiden valta jää pysyväksi, niin hän on näkevä
jumalattaren lampun kuolevan ja itse kuoleva, kun klepsydran vesi ei
enää voi häntä hengissä pitää.
Nyt tuolla yläilmassa maailma sortuu raunioiksi. Viimeinen
näky siitä oli temppelien tulimeri. Barbaarit eivät ole mitään
säästäneet. Hän näki heidän soihtunsa nousevan yksin linnan
suojelusjumalattaren taivaasta pudonnutta kuvaa kohden. Sekin lienee
jo kauan sitten hiiltynyt. Jumalattaren keihäs ei pudonnut suhisten
alas pysähdyttämään röyhkeitä tunkeilijoita. Eikä Poseidon ajanut
ylös Salamiinlahdesta tuliharjaisilla merihevosillaan ja kolmikärki
suunnattuna kohden Ateenan hävittäjiä. Niinkuin pyörremyrsky oli
barbaarilauma kulkenut yli Hellaan silpoen ja särkien kaiken
tieltänsä, ryöstäen mukaansa tahi jaoittaen maahan. Ehkäpä se on
jo saapunut Spartaan ja riehahtanut läpi Taygetos-laakson tappaen
kaiken elämän, paiskaten sen kallioon, ennenkuin se ennätti päästää
äännähdystäkään.
Hän tunnustelee sydäntänsä, niinkuin olisi jotakin hänessä itsessään
surmattu.
Olympiankin ne varmaan hävittävät. Pysähdyttävät juhlan, jota kansa
surutonna viettää, tuo hullu ja kevytmielinen, niinkuin uhkaavien
aseiden kalske voisi hukkua juhlaleikin pölyyn. Samalla hetkellä,
jolloin barbaarit tulvana kulkevat yli maan, he leikkivät kuin
järjettömät lapset, juoksevat kilpaa ja pieksävät nelivaljakoltansa
ympäri kilparadan kääntöpatsaita, aivan kuin voisivat paeta kuolemaa
ja orjuutta.
Hän muistelee mennyttä aikaa. Kolme olympiadia. Hän näkee jälleen
edessänsä radan, simpukansekaisella hiekalla peitetyn. Hän
kuulee lähtöön käskevän huudon, ja hän näkee itsensä juoksemassa
kuusitoistavuotiasten tyttöjen joukossa, vilisevässä vauhdissa,
tuulen vilahdellessa hänen lyhyen ihokkaansa villan alle. Hän näkee
juoksemassa miehen, levollisin, pitkin askelin, miehen sitkeän ja
kärsivällisen, jota eivät kannusta kilpaveljet, vaan oma sisäinen
olemuksensa.
Toisenkin juoksun hän näkee silmäinsä edessä: hän näkee itsensä
juoksemassa kuin pakenevan hirven -- ja takaa-ajajan niinkuin
metsästäjän, jonka kuuma henkäys pistäen polttaa hänen selkäänsä,
kunnes hän itse yht'äkkiä kääntyy ja kaatuu hänen syliinsä kädet
nyrkkeihin puserrettuina ja koko ruumis täynnä vastustushalua.
Hänen rintansa kohoilee rauhallisesti nyt, kun hän muistelee tuota
yhtymystä ärsytetyn jumalan kanssa, suuttuneen metsästäjän, joka
ahmivalla verenhimolla ottaa haltuunsa saaliinsa ja painaa siihen
voimansa merkin.
Merkki hänen olemukseensa oli jäänyt niinkuin raivoisan jumalan
voimasyleilystä. Ja niinkuin jumalain valtaamat maalliset naiset
hänkin oli synnyttänyt lapsen. Mutta kohtalo oli sen häneltä
riistänyt -- ei hylätäksensä sen kuolemaan tahi antaaksensa sen
kasvaa kaukaisissa seuduissa idolialaisten nymfien keskellä, vaan
antaaksensa sen kasvaa maailman kovimman kurin alaisena. Hänen pienet
poikansa olivat kaikista veren siteistä vieroitetut. Isänä heillä oli
syssitian kovat kivivuoteet ja äitinä karkeat villamekkonsa. Ruoska
oli heidän holhoojansa. Ei kukaan omainen heitä koskaan syliinsä
sulkisi. Hän oli päästänyt heidät luotansa, koska heillä ei ollut
isän käsivarsia leposijanansa, ei kodin aurinkoa lämmitelläksensä
itseänsä. Kaikki Spartan isät olivat ankaria eivätkä hyväilyjä
tuhlanneet. Mutta hänen lastensa isä ei edes ollut halunnut nähdä
niitä. Hän pysyi kaukana niistä, kuin ne olisivat olleet jumalain
lähettämä rangaistus eikä siunaus. Vain yhden ainoan kerran oli
hänen kohtunsa maistanut hedelmöittymisen suloa. Oliko se Artemiin
rangaistus siitä, että hän nuoruuden vallattomuudessa oli astunut
hänen pyhään lehtoonsa, ottanut jumalattaren kiristämänsä rakkauden
valan todistajaksi.
Tuhat kertaa suurempi rangaistus oli kuitenkin Hellasta kohdannut,
kun se ei ollut äidinvelvollisuuksiansa tuntenut, vaan jättänyt maan
autioksi ja puolustajitta, ja kun kavaltajat olivat myyneet sen ja
opastaneet barbaarit sen kaikkein pyhimpään. Kaikki olivat pettäneet
isiensä maan ja jättäneet jumalain pyhäköt vihollisten liekkien
ruoaksi.
... Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli istunut täällä klepsydran
ääressä. Mutta kohta oli öljyastia tyhjä. Silloin sammuisi Athenen
pyhä lamppu ja ikuinen pimeä huuhtoisi pois hänen pyhän kaupunkinsa
viimeisen muiston.
Vain kaksi kertaa hän oli klepsydran pimeästä syvyydestä juonut vettä
virvoittaaksensa polttavaa kurkkuaan. Se oli kylmää, mutta se oli
maistunut suolaiselta ja katkeralta eikä sammuttanut hänen janoansa.
Ehkäpä hän ei enää näkisi päivän valoa, vaan kuolisi yhdessä tämän
lampun kanssa. Silloin hän vaeltaisi Hadekseen ja ehkä varjojen
lukemattomana vilisevästä joukosta tapaisi yhden, jonka hän elämässä
oli kohdannut vain kolme kertaa, mutta jota hän kuitenkin oli
rakastanut korkeammin kaikkia muita kuolevaisia. Silloin hän pyytäisi
varjolta anteeksi pakolla ottamaansa valaa.
Eikö jo tämä luola, jossa lampun pieni liekki lepatti aavemaisesti,
ollut Hades? Eikö tuo ollut Lethe, joka solateitänsä solisi
syvyydessä hänen allansa, unohduksen lähde, josta hän oli juonut?
Oliko kuolema, iäinen kuolema, muuta kuin kaiken unohdus? Ja eikö
hän jo ollut unohtanut kaiken, mitä oli kaupunkiin jättänyt:
jumalattaren, jota oli palvellut, linnan, jonka liekit olivat
nielleet -- kaiken -- kaiken -- vain ei yhtä ainoata nimeä. --
Omaansa hän ei enää muistanut.
Varjoko hänen sivullensa kuin varkain ilmestyi? Hän oli kuullut
jonkun tulevan alas kivisiä portaita, ikäänkuin laahustaen ja
kuitenkin keveästi -- vaeltavan varjon, painottoman, mutta kuitenkin
surua täyden. Kauan hän oli tuntenut sen takanansa. Persialainen ei
olisi voinut hänen kätköänsä löytää. Joku varjo se lienee ollut, jota
veti puoleensa syvän, kylmän kaivon yö.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Siinä seisoi varjo: perin
vanha mies, valkeata tukkaa ja partaa, suuret, verhokatseiset silmät
tuuheiden kulmakarvain alla, jotka olivat kuin kaksi lumiharjannetta
kahden järven rannalla, ja vielä vereväntuore suu keskellä parran
talvista viidakkoa.
Kauan he katsoivat ääneti toisiansa niinkuin kaksi mykkää varjoa,
joiden kielet ovat kuihtuneet suussa. He kuuntelivat ja kuulivat kuin
kielten soivan klepsydran sisältä. Ja vihdoin nousi ääni keskeltä
väräjävän hämärän, joka heitä ympäröi.
"Kuka olet, nainen? Ja mitä teet täällä?"
"En tiedä sitä", vastasi hän. "Olen unohtanut kaiken."
"Vain murrettasi et ole unohtanut, joka sanoo samaa kuin pukusikin,
että olet maan tyttäriä. Kenen ovat nämä aseet?" hän kysyi edelleen
ja otti keihään käteensä. Sen yläpäässä oli koukku, hän ripusti
kypärän siihen ja laski sen kaivoon.
"Jos klepsydrassa vielä on vettä Hellaan lapsille, niin ei ole
jumalainkaan armo vielä lopussa", sanoi hän ja antoi keihään hiljaa
painua syvyyteen. Kuului loiskahdus ja pian senjälkeen hän varovasti
veti vettätäyden kypärän takaisin.
"Juo", sanoi hän ja ojensi hänelle kypärän. "Tahi jos sinulla on
nälkä, niin ota tämä kourallinen viikunoita, jotka juuri tänä päivänä
olen poiminut Kolonoksen kauniisti viheriöivän Demeterin poltetun
temppelin äärestä."
Nainen pyyhkäisi otsaansa. Tuo kirkas, pyöreä ääni täytti hänet
elämällä ja ikäänkuin valoi verta hänen muistiinsa.
"Meedialaiset?" kysyi hän. "Meedialaiset?"
"Niin. Meedialaiset ovat täällä vielä", vastasi vanhus. "Niitä
vilisee Faleronin rannalla, katsellen laivojansa, jotka purjehtivat
kohden Salamista. Siellä on taistelu tapahtuva -- jospa Themistokles
johtaisi sen voittoon! Linna tässä päällämme on autio. Tuli on
syönyt mitä saattoi. Minä seisoin palopaikoilla ja katselin merelle.
Laivat työntyivät laumana kohden Salamista, niinkuin lokit kohden
pesimäpaikkojaan. Ne ovat teroittaneet nokkansa. Laivankärjet
välähtelevät ja uppoavat laivankylkiin. Suurkuningas asettuu
istumaan Faleronin rannalle, kirjurit ympärillänsä, ja on katseleva
persialaisten urotöitä."
Vanhus istuutui kaivonreunalle ja joi Athenen kypärästä. Kumpikin he
kuuntelivat kauan ääneti, mutta ei hiiskahdustakaan tullut ulkoapäin
ja vain klepsydran veden solina kuului hiljaisessa luolassa.
"Sano minulle, kuka olet, Ateenan nainen", sanoi hän vihdoin.
"Minä en ole Ateenasta", vastasi hän. "Mutta ei kukaan Lakedaimonissa
enää muista minun nimeäni."
"Kuinka sitten olet tullut tänne Eurotaan rannoilta?"
"Pyhyydenloukkauksen tähden lähdin maastani. Vuosikaudet olen
palvellut jumalatarta tuolla ylhäällä. Päivin ja öin vartioin hänen
pyhää lamppuansa ja pelastin sen persialaisten käsistä. Tuossa on
lamppu, niinkuin näet."
"Sinä olet hyvin palvellut jumalatarta. Mikä on pyhyydenloukkauksesi?"
"Minä rikoin neitseellistä Artemista vastaan. Tahdoin olla vaimo,
mutta minusta tuli vain äiti."
"Etkö ole ollut naimisissa?"
"Olen, mutta en ole koskaan tuntenut miestäni."
"Onko hän kuollut?"
"Minä en tiedä."
"Oliko hän lakedaimonilainen?"
"Oli."
"Oliko hän mukana porttien taistelussa?"
"Minä en sitä tiedä. Kuka tuntee kaatuneet?"
"Minä olen paluumatkalla kotiin Spartaan, ja minulla on heidän
nimensä kirjoitettuna. Oma poikani oli niiden joukossa."
"Tiedätkö, että hän oli siellä?"
"Minä luin hänen ruumiinsa haavat."
"Sinä tunsit hänet?"
"Tunsin. Ja oli hänellä nimensäkin pienessä nahkapalasessa."
"Oliko pojallasi ihopiirroksia ruumiissansa?"
"Ei ollut. Oli vain suikale hirvennahkaa hänen sydämellänsä.
Persialaiset olivat antaneet hänen pitää sen. Sillä se ei ollut
mikään koristus. Se on melkein kuin vyö. Ja siinä on hänen nimensä
piirrettynä yhteen hänen vaimonsa nimen kanssa."
"Vaimonsako?" kysyi nainen kiihtyneenä.
"Niin, niin siinä on", vastasi Hermofantos ja otti viittansa poimusta
kapean ja kurttuisen vyönsuikaleen.
Nainen sieppasi sen häneltä, kiersi sen auki ja piti sitä aivan
öljylampun pienen värisevän liekin vieressä. Veri sai hänen valkeat
kasvonsa hehkumaan, kun hän luki: "Minä arkadialainen Narkissos,
Eufranorin poika, vannon Artemiin pyhäkön ääressä..."
Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen kätensä vaipuivat.
Hermofantos sanoi hiljaa:
"Se on niinkuin veljeysvyö kahden ihmisen välillä, jotka toisillensa
lupaavat samaa."
Nainen nyökkäsi, käänsi suikaleen helmassansa ja luki silmät
suljettuina: "Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär,
vannon Artemiin pyhäkön ääressä, että otan miehekseni arkadialaisen
Narkissoksen, Eufranorin pojan... Jumalatar on kuullut sen", lisäsi
hän kuiskaten itkevin äänin.
Kyyneliä tippui hänen silmistänsä. Hän tarttui rintoihinsa ja änkytti:
"Tämän vyön sinä löysit Thermopylaista?"
Hermofantos vastasi:
"Nikarete, hänen oikea kätensä pusersi sitä hänen sydäntänsä vasten."
Ääneti he istuivat yhdessä käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Hermofantos
tunsi itsessänsä, milloin aurinko laski, hapuili ulos ja haki
hetkisen perästä Nikareten.
He nousivat ylös, jotta saattoivat katsella yli Akropoliin. Kuului
melua ja pauhua Faleronista. Miehiä tuli juosten ja hyökkäsi ylös
propylaioja. Eräs ateenalainen juoksi aukean poikki, paiskasi
persialaisen kilven vasten särkyneitä pylväitä ja vuodatti
voittohuutoonsa koston ja lohdutuksen sanoman jumalattarelle:
"Voitto! Voitto! Meedialaiset Salamiin edustalla tuhottu --
Eleusiista hamaan Psyttaleiaan. Voitto! Salamis! Voitto!"
Auringon laskiessa Nikarete kantoi jumalattaren aseet takaisin
pyhäkköön ja ripusti lampun puukuvan eteen, johon liekit eivät olleet
koskeneet.
Hermofantos meni Athenen pyhän öljypuun ääreen. Se oli palanut
juureen saakka, mutta siitä oli puhjennut pitkä vesa ja siihen
tuoreita hopeanharmaita lehtiä.