Pythia.
Auringon laskiessa kokoontui Apollonin temppeliin pieni joukko
delfolaisia, jotka olivat pysyneet paikallaan -- kiihkouskonnollisia,
jotka eivät tahtoneet olla uskottomia, vaan odottaa barbaarien
tuloa ja jumalan itsepuolustusta. Tiedustelijat olivat ilmoittaneet
persialaisten pysähtymättä etenevän itäisestä laaksosta.
Jumalan kuva oli verhottu. Mutta Hestian tuli paloi näkyvissä
ja heitti lepattavaa hohdettansa yli maan navan, joka oli suuri
marmoripaasi, munanpuoliskon muotoinen; sitä peitti verkko punaista
villalankaa. Sen kummallakin puolella istui kotka -- jäykkinä ja
kultaa kimaltelevina ne tuijottivat toisiansa siivet vielä vähän
levällään, niinkuin olisivat vasta laskeuneet.
Ennustaja Akeratos ja muutamia pappeja seisoi piirissä
Pythian ympärillä, kullakin kädessänsä pieni käryävä lamppu.
Marmoripermannossa ammotti avoin leveä railo, jonka kohdalla
kolmijalka seisoi, iso ja kullanraskas. Korkealla sen maljakolla
istui Pythia verhottuna savunsiniseen huntuun. Kädet ja jalat
häämöttivät läpi hunnun, hohtavat ja valkeat kuin ruumiin,
vavahdellen pienissä kouristuksissa, joissa varpaat ja sormet
koukistuivat. Kumpikin käsi painoi rintoja. Toinen jalka oli
toisen edessä, niinkuin hän olisi häälyen kulkenut yli hämärän
railon. Näkymättömän rummun pauhu kuului pimeästä. Kivipermanto
kumahteli hitain, soinnuttomin lyönnein, jotka tulivat kuin maan
sydämestä. Joka iskun kohdalla puristivat sormet rintoja kohta taasen
hellittäen. Kasvotkin olivat kuolleenvalkeat, kuin kapea värähtelevä
naamari, hajallaan olevan mustan tukan reunustama, joka niinkuin
käärmeiden joukko kierteli savenvärisessä hunnussa. Suukin oli kalpea
ja veretön; huulet värähtelivät ja liikahtelivat, kuin olisivat
unessa puhuneet. Silmäluomet olivat syvällä ja ripsien varjot
valkeilla poskilla. Sieraimet värähtelivät, niinkuin olisivat juoneet
väkevää ja kiihoittavaa, suloista tuoksua.
Todellakin nousi höyryjä hänen jalkainsa alla olevasta railosta.
Valkeita ja kellerviä pilviä niinkuin savua maanalaisesta tulesta.
Hermofantos, joka oli tunkeutunut esille pappien piirin takaa, niin
lähelle railoa, että saattoi katsella sinne, tunsi tukahduttavaa
tulikiven hajua, joka nousi kuumina ryöppyinä vähän väliä niinkuin
palkeen ilmavirta. Hän seisoi myös niin lähellä, että saattoi
kuulla hiljaista puheen sorinaa Pythian suusta. Se nousi ja
laski huokauksittain, se murtui valituksiin ja huutoihin. Hän
erotti sanoja, joilla ei ollut yhteyttä, katkonaisia ja niinkuin
esiinpuristettuja lauseita. Toisinaan se oli niinkuin kuolevan
korinaa, toisinaan kuin säkeen katkelmia. Railosta tuleva kumea
rummutus säesti noita kuiskauksia, jotka olivat kuin unessakävijän ja
purkautuivat kuin riivaajaisen vaivaaman suusta.
Ilma muuttui vähitellen yhä tukalammaksi ja tulikiven katku
vahvemmaksi. Naisen kasvot hohtivat. Kädet tarttuivat
suonenvedontapaisesti ulkoneviin rintoihin, joiden päät häämöttivät
läpi harson. Hikihelmiä loisti täyteläisillä valkeilla nilkoilla,
joiden suonet kiertelivät kuin siniset käärmeet. Ja Hermofantoksen ja
Akeratoksen jännittyneinä tarkkaaviin korviin osui hajanaisia sanoja,
joita pusertui hänen vääntyneitten huultensa raosta:
"Katso -- katso! -- Byblos-ies -- korkeita käärmeen selkiä merellä --
aikaa, voitto -- keulain tutkaimet aukovat tietä -- Artemiin pyhät
rannat -- vaahtoryöppyinen Pleistos -- malmi malmia vastaan -- rotkot
kumisevat -- Xerxes Dareioksen poika -- vuoret tulessa -- verta
vatsassa -- maantärisyttäjä -- maantärisyttäjä Zeus!"
Tuskallisesti huoahtaen hän painui kokoon. Rinnat vaipuivat,
kädet luisuivat helmaan ja pää kaatui niinkuin katkennut kukka.
Mutta soitto jatkui. Akeratos tarttui hänen kainaloihinsa ja
kannatti häntä. Toiset hieroivat hänen jalkapohjiansa, kunnes
hermot jännittyivät läpi ruumiin kireälle kuin teräsjouset. Pää
retkahti taaksepäin, mutta käsi oli sitä tukemassa, ja suu ylöspäin
suunnattuna hän vieläkin puheli epäselviä sanojansa temppelikaton
hämärää kohden, sanoja, joita ei enää voinut erottaa, parahduksia ja
nyyhkytyksiä.
Mutta yht'äkkiä rummun ääni kävi yhtenäiseksi ja oli kuin maanalaista
korinaa. Onkalosta nouseva haju kävi tukahduttavaksi -- roviosta
nousevaa tulikivenhajua -- tulenkieli tuikahteli ylös -- paadet
tuntuivat keinuvan -- ja kesken ukonjyrinän, joka pauhasi korvat
umpeen, kuului vihlova huuto:
"Aseet! Aseet! Apollon! Meedialaiset! Meedialaiset!"
Pythianko se huuto oli? Vai ulkoako se kuului? Pylväätkö huusivat?
Temppelin perustusko kumisi? Kolmijalka vonkui Pythian alla ja
vaipui hänen kanssaan alaspäin, niin että hän leijaili railossa kuin
syvyydestä purkautuvien savupilvien kannattamana. Rumpu oli ollut
hiljaa, mutta nyt sen ääni pauhasi yli koko temppelin. Kauhu valtasi
delfolaiset, sillä pylväät alkoivat heilua kuin kaisla tuulessa. Ja
korkealle heidän päittensä ylle leimahti yht'äkkiä iltataivaan pitkä
safiirinsininen vyöhyt.
"Meedialaiset! Meedialaiset!" kuului joka taholla huudettavan.
"Meedialaiset! Meedialaiset! Persialaiset ovat kynnyksellämme!
Persialaiset tulevat!" Pythian temppelimajasta hyökkäsivät kaikki
suinpäin ulomman pyhätön pylvästöön. Apollon seisoi yht'äkkiä
alastomana. Verhoavat vaatteet luisuivat pois hänen yltänsä niinkuin
haihtuvat varjot. Hänen lyyransa kaikki kielet värisivät niinkuin
tuimien lyöntien alla. Silmät näyttivät salamoivan rei'issänsä. Ja
salamat vastasivat ulkoapäin. Kahleet kalisivat. Ristikkoja murtui.
Pronssiastiat ja kolmijalat hyppivät jalustoillansa. Temppelinoven
edustalla näkyi valtava kaari kuin tulisiveltimen vetämä. Tulisesta
jänteestä leiskui nuolia joka suunnalle. Aseet! Aseet! Apollonin
pyhät ja liikkumattomat aseet olivat itsestään murtautuneet ilmoille
kätköistänsä ja niitä käyttelivät näkymättömät kädet. Temppelipenger
aukaisi railoja alassyöksyvien ihmisten jalkoihin. Suuri alttari oli
ylt'yleensä nuoleskelevien liekkien vallassa. Delfolaiset riensivät
pyhän kadun ulkosuuta kohden. Letoksen ja Sibyllan kalliopaadet
vyörähtelivät kuin noppakuutiot, jotka kierivät samasta maljasta.
Aarrekammioiden ovet rämisivät, niiden sisällys helähteli, uhrilahjat
vyörähtelivät kilisten lukituissa huoneissansa.
"Meedialaiset! Meedialaiset!"
Meedialaisetko maata järisyttivät? Vainolaisetko vimmalla hyökkäsivät
juhlakentän paatisia penkereitä kohti. Oliko Delfoista tullut
laivankansi, joka kumahteli kaikuvain vuorten keskellä? Delfolaiset
hajautuivat joka taholle niinkuin haaksirikkoiset, jotka kiipeilevät
laidalle ja takertuvat kiinni siihen. Muurinreunalta he tuijottivat
rajuin silmin kohden itäistä laaksoa. Meedialaiset! Meedialaiset!
Ylös syvänteestä, tuolta Athene Pronoian temppelin takaa nousi
kuin raskas musta virta, joka vyöryelee kuivassa uomassa täyttäen
sen liejullansa. Ihmislaumojako siellä vilisi? Pyörteinen tulva --
hyökylaine elämää ja taas hyökylaine elämää. Vihlovia hirnahduksia
niinkuin tuhanten hevosten, jotka kuohu nielee. Taistelevia joukkoja
ei silmä voinut erottaa. Mutta vuorenseinät siirtyivät. Raskaita
paasia vyörähteli alas. Gigantitko siellä sotivat paiskellen
toisiansa katkotuilla kallionhuipuilla? Vai Parnassosko valkeita
huippujaan viskoi? Oliko laakso muuttunut kattilaksi, joka yht'äkkiä
alkoi poristen ja sihisten kiehua? Halkesiko siitä pohja, niin että
liekit läpi repeämien kieliänsä leiskuttivat?
Delfoin eläjät kiipeilivät vuortenseinämille ja tunsivat niiden
horjahtelevan veristen sormiensa alla. Vikisten pakenivat yökköjen
parvet, halkoen hämärää, jota sinervät valovälähdykset ohensivat.
Pylväät, joissa riippui uhrilahjoja, huojuivat kuin mastot aallokossa
kiemuroivalla kannella, jossa kaikki irtain tavara heilahtelee
laidasta laitaan. Häikäisevät salamat kirkastivat Apollonin
ja Artemiin ja heidän äitinsä Leton piirteet tuolla temppelin
päädyssä. Runottaret tanssivat pitkäisentulessa aaltoavin vaattein.
Helios painui päädynkulmansa suojaan niinkuin tuliseen mereen.
Marathon-kilvet putosivat rämähtäen maahan. Ja maan napa katkoi
kapalonsa.
Mutta tämä kaikki ei ollut mitään verrattuna siihen tärisyttävään
pauhuun, joka liikkui pitkin Boiotian-puoleista laaksoa, josta
persialaistulva vyöryen läheni. Siellä lienevät itse jumalat
taistelussa eteenpäin ryntäävää vihollista vastaan. Salamat
lennähtelivät niinkuin nuolet Pitkäisen kaaresta. Kaikki
skyyttalaisten viinet eivät riittäisi antamaan vastausta noihin
surmannuoliin. Ja Artemis auttoi veljeänsä. Poseidon oli mukana
taistelussa -- salamia välähteli hänen kolmikärkensä jokaisesta
tutkaimesta. Sankarit Fylakos ja Autonoos lähtivät temppeleistänsä
maanjäristyksen tulen verhoamina ja kaasivat meedialaisten rivejä
kuin heinää. Ja itse Ukkosen jumala lähetti etäisestä Olymposta
salamanuolensa, jotka pirstoivat kallioiden paadet putoilemaan
röyhkeiden pyhänraastajain päihin.
Hermofantos makasi pitkällänsä maassa kurkoittaen yli kallionreunan
alas pimeäntäyteen, kiehuvaan, kipinöivään maanjäristysnieluun. Hän
ei huomannut mitään ympärillään, ennenkuin sade yht'äkkiä valui
virtana hänen ylitsensä. Jos hän olisi seisonut, olisi raskas
rankkasade painanut hänet polvilleen. Maa oli lakannut lainehtimasta.
Hän ojentihe kämmenillensä ja katsoi eteensä. Mutta nyt oli kuilu
musta niinkuin olisi ollut iäisen pimeyden täyttämä. Taivas tulvi
alas läpi laakson pysähtymättöminä virtoina. Sateessa oli tulikiven
hajua.
Hän ryömi muutamia askelia eteenpäin ja tapasi likomärän käärön --
siinä oli pitkällään ihminen niinkuin hänkin. Vielä viimeinen salama
valaisi kuolonkalpeat parrakkaat kasvot; niiden silmät välähtivät,
hän tunsi Akeratoksen tuosta ahnaasta katseesta. Ja tietäjäkin näkyi
tuntevan; hänen kasvojansa valaisi salailkeä hymy, ja hän kuiskasi
käheästi:
"Sinä vieras persialaisine rahoinesi! Enkö ollut oikeassa? Pytho ei
pelkää meedialaisia. Vieläkö luulet niiden tulevan?"
"En", vastasi Hermofantos. "Delfoi pitää sekä Marathon-saaliinsa että
Kroisoksen kullan. Tätä tietä eivät meedialaiset enää koskaan tule."