Delfoi.
Helleenien laivat kulkivat etelää kohden vieden sanomaa Thermopylain
solan valloituksesta. Kaikkialla riensi kauhu persialaisten
edellä. Euboialla antoi Themistokles pystyttää patsaita, joiden
piirtokirjoituksissa rantamaiden helleenejä kehoitettiin luopumaan
persialaisista tahi ainakin taisteluissa tukemaan näitä niin vähän
kuin mahdollista.
Tulella ja miekalla hävittäen ja raiskaten persialaiset marssivat
etelää kohden. Kaikkialta pakenivat helleenit -- saariin tahi
laivoihin. Vuoriston asukkaat siirtyivät vaikeimmin noustaville
kukkuloillensa. Vain Korinton kannasta pitivät spartalaiset
miehitettynä, eivät kuitenkaan kiiruhtaaksensa pohjoishelleenien
avuksi, vaan sulkeaksensa persialaisilta tien Peloponnesokselle. --
Thermopylaista oli Hermofantos yksinään kulkenut lounaaseen karuja,
vaikeita teitä yli Koraksin vuoren ja tullut Korinton lahdelle.
Täälläkin hän tapasi kaiken paon hajoittamana. Amfissa-lahden yli
puhalsi tiukka tuuli jäätävänä yli Boiotian lumivuorten. Läpi rannan
kellertäväin, asukasten hylkäämäin talojen puhalteli tuuli. Venheitä
kulki yli lahden täynnä pakenevia. Huhu kulki, että persialaiset
lähenivät Delfoita ryöstääksensä oraakkelin.
Hermofantos päätti mennä Delfoihin nähdäksensä, mitä tapahtuisi. Hän
ei tahtonut antautua pakenevien virran mukaan. Oli parempi kulkea
vastavirtaan, palata kotiin, kuolla maan navassa. Hän vuokrasi
hevosen ja nuoren hevosmiehen, joka ei vielä ollut ehtinyt lähteä
matkaan, vietti yönsä eräässä hylätyssä talossa ja aloitti matkansa
aamunkoitossa.
Aurinko nousi yli lahden. Hermofantoksen hevosella ei ollut
suitsia, vaan ainoastaan päitset ja nuora; sen satula oli tehty
laudoista, joissa edessä ja takana oli pieni poikkipuu ja pari pientä
kahvantapaista häpään kohdalla, osittain kiinnipitelemistä varten,
osittain suitsien kiinnittämistä, joten tiet tunteva hevonen sai
kulkea vapaasti. Ajomies oli nuori, avojalkainen mies, jolla oli
orjan ihokas. Hän kääntyi hevosineen pohjoiseen menevälle maantielle.
Eläin kulki hiljaista kävelyä. Jos ajaja lakkasi kiihoittamasta sitä
huudoillansa, niin se pysähtyi, sulki silmänsä ja nukahti hetkisen.
Tie nousi. Ylhäällä edessänsä vuorenseinämällä Hermofantos näki
muutamia pikkukyliä. Niinkuin vaaleat linnunpesät ne riippuivat
kaljulla, punaharmaalla kalliolla, toinen toistansa korkeammalla, ja
niitä yhdisti keskenänsä pitkä, suora, yli vuoren ulottuva tasanko.
Takaa loisti ikuinen Parnassos lumihuippuinensa, jota aurinko ei
vielä ollut kokonansa voittanut.
Kuiluista ja laaksoista tuli aamutuuli puhaltaen ja kietoili hänen
jalkojansa. Vinha tuuli hajoitti helteen ja viillytti ilman.
Tie kääntyi tiheään, syvään öljymetsään. Hedelmät olivat mustina tahi
punaisina maassa puiden juurilla tahi loistivat välähdellen lehvien
välistä. Ei ollut ketään niitä kokoamassa. Tienojassa oli vettä;
siellä täällä se virtasi äänettömästi matkoihinsa, luikerrellen
ja ohuena tihkuen -- se oli mustaa kuin piki, mustaa kuin mustin
öljymarja; toisinaan se kokoontui öljypuiden alle kirkkaaksi,
tummaksi lätäköksi.
Aurinko alkoi polttaa ja kirkastaa värejä. Hermofantos istui ratsunsa
selässä, joka oli pysähtynyt itsestään, ja katseli taaksensa yli
Amfissa-laakson, jonka syvyyden jo selvästi erotti. Öljymetsä
oli sen takana leveänä vyönä, joka eteni kauemmas ja kauemmas
sisämaahan pitkin Pleistos-laaksoa. Näkisivätköhän todella nämäkin
seudut persialaiset, idästä madellen ylös kohden Parnassos-vuoren
ikuisia rauhanvalkeita huippuja. Delfoin maine oli levinnyt yli
koko maailman. Kaikki tekivät kysymyksiänsä sen ennustajajumalalle,
joka jakeli noita omituisia säkeitänsä, kehoittavaa, uhkaavaa,
arvoituksellista, kaksipäistä ja hämärää puhetta tulkittavaksi ja
selitettäväksi, niin että siitä löytyi milloin varoituksia, milloin
kehoituksia, milloin taas kuolemantuomioita. Aina näytti siltä, kuin
itse kohtalo olisi vahvistanut oraakkelivastauksen totuuden, kuin
olisi Nemesis ratkaissut arvoituksen, jota ei oltu voitu selittää.
Hermofantos muisti hymyillen joukoittain yksinkertaisia mitättömiä
kysymyksiä, joilla tyhmät kuolevaiset sielunsa köyhyydessä jumalia
vaivasivat. He eivät osanneet mennä yli sen piirin rajojen, jonka
sisällä kullakin olivat talonsa ja tavaransa: Onko mieheni uskollinen
-- Kuka on kääntänyt pois hänen mielensä ja hänen siittävän
voimansa minusta? -- Kuka on varastanut sirppini? -- Kuka on tehnyt
lehmäni sairaiksi? -- Kuka on henkinyt tautia elämääni, niin että
en tunne itseäni terveeksi? -- Kuinka ansaitsen sen kullan, jota
tarvitsen? -- Uskallanko huomenna lähteä matkalle Lemnos-saareen?...
Lyijytauluja, joissa oli näitä ja tuhansia samantapaisia tyhmiä
kysymyksiä, heiteltiin oraakkelitemppeliin. Millähän jumalalla
oli aikaa ja halua vastata sellaisille lapsille? Mutta Delfoihin,
maailman keskipisteeseen, sinnehän virtasivat kaikkien kansojen
huolet, kaikkien hallitsijain hätähuudot. Sikelian tyrannit, Lyydian
ja Makedonian kuninkaat, saarivaltiot, Ateenan ja Lakedaimonin
kansankokoukset -- kaikki olivat etsineet neuvoa ja lohdutusta
epäilyksiinsä ja pelkoonsa. Ja oraakkeli oli häälytellyt niitä
toivon ja pelon vaiheella, ajanut ne epätoivoon, työntänyt niitä
kuin unessakävijöitä vaarallisia ja turmiollisia päämääriä kohden,
siittänyt rikoksia, kannustanut hulluihin yrityksiin, täyttänyt
kohtalon mitan, musertanut valtioita ja syössyt alas tyranneja;
temppelilahjat, pronssipatsaat ja kultamaljat olivat kiitoksina
jokaisesta vastauksesta, jonka tapaukset olivat selittäneet.
Kultainen virta lahjuksia kulki keskeymättä Delfoihin sen suosion
tavoittelijaan käsistä.
Mutta nyt siis tuli maailman mahtavin barbaarikansa samoten kohden
tätä pyhää sijaa, kohden kohtalon lujaa linnaa, sitä kaatamaan.
Kumoamaan Pythian pyhän kolmijalan, tukahduttamaan maan uumenista
nousevan hengen, pilkkaamaan jumalaa ja hänen tietäjävoimaansa,
hajoittamaan hänen temppelinsä ja syöksemään hänen pylväänsä
rauniokasoihin, joita ei enää koskaan uudelleen pystytetä. Ryöstämään
hänen temppeliaarteensa ja hänen kultansa ja laahaamaan satumaisen
saaliinsa suurkuninkaan valtaistuimen ääreen. Xerxeellä itsellään
oli kuitenkin toinen ja suurempi tehtävä kostonsa päämääränä.
Sotajoukkonsa kaksoiskäärmeen toisen pään ohjaajana hän riensi
Ateenan Akropolista kohden polttamaan jumalattaren pyhää vanhaa kuvaa
ja musertamaan tämän helleenisen sielun kohdun.
Hermofantos huoahti syvään ja katsoi eteensä maahan. Oikealla
rinteen alla hän näki tasaisia, kivettömiä peltoja, jotka olivat
niin kauniissa viljelyskunnossa kuin missä tahansa viljavissa
seuduissa. Täälläkin versoi viini, lähellä kypsymistänsä, välkkyvin
tertuin. Ja täällä, missä hän ratsasteli, yksin kallioiden lomissakin
pensastuivat suuret rehevälehväiset kasvit korkeiksi ja meheviksi,
juoden vettä, joka herahteli Parnassoksen lumihuipuilta. Reheviä,
mehukkaita kukkaterttuja, kimputtain vihreitä hyasintteja, versoneita
kallion salaisista vesisuonista. Hermofantos kumartui ja taittoi
yhden paksuista varsista, ja esille pursui runsaasti valkeata maitoa,
joka tuntui limaiselta ja oli hyvää lääkkeeksi. Se oli terveysmaitoa,
joka oli muodostunut itse kallioissa niinkuin kivettyneissä
rinnoissa. Laaksoista nousevassa kuilussa kasvoi smaragdinvihreätä
ruohoa. Kauniita kasveja näytti nousevan suoraan kivien pinnoista.
Siellä täällä kukki suuria sinisiä ja punaisia vuokkoja. Muilta
paikoilta helle poltti kallioilta kaiken kasvullisuuden, mutta
täällä Delfoin luona taivas vuodatti silloin tällöin hedelmöittävän
kosteutensa ja sai itse vuoren karun pinnankin kukkimaan.
"Eteenpäin! Hei!" huusi hevosmies, joka kulki jäljessä ja ajoi
hänen hevostansa. Ylemmä ja ylemmä -- pitkin jyrkkää porrasmaista
kalliotietä, josta vesi mustain öljymarjaan tavoin välkkyen lirisi
alas, juosta solisi.
Lämpö oli kasvanut helteeksi. Hermofantos istui pää kumarassa ja
katseli alhaalla olevaa laaksoa, jossa kuivunut virran-uoma näkyi
katkonaisina mustanharmaina juovina öljypuiden ja viljelysmaiden
välistä. Vuoren valtavan suuri varjo peitti vielä seudun, mutta maa
oli kyllin hedelmällinen tyytyäkseen puolen päivän aurinkoon.
Mutta kaikki oli autioksi hylättyä. Tuntui kuin olisi kulkenut
tyhjyyttä kohden. Kaikki olivat paenneet. Hermofantos ratsasti läpi
Krisan. Kylä oli kuin kuolleitten maja. Asukkaat olivat paenneet
huhua persialaisten tulosta. Savua ei taloista noussut. Ei ollut
lapsia leikkimässä. Vain suihkulähde solisi. Unohdettuja vaatteita
riippui kuivamassa ja läpätteli Parnassos-vuorelta puhaltavassa
tuulessa. Uninen kukko kiekui silmät puoliummessa. Temppeli nukkui
ohuessa varjossansa.
Hermofantos ratsasti ulos kylästä -- yksinäisestä, autiosta. Ei ollut
ketään häneltä mitään kysymässä. Hän kohosi kuin ikuista hiljaisuutta
kohden. Amfissa-lahti oli jo kaukana hänen takanansa -- valkeita
värähteleviä pilkkuja alhaalla mutkaisella rantaäyräällä. Valtavan
suuri tiheän öljymetsän sotajoukko oli marssinut rannikolta leveään
laaksoon ja tunki kapeampana osastona ylös pitkin jokilaaksoa.
Viisaasti ja varmoin askelin hevonen nousi melkein näkymättömänä
luikertelevaa, sikinsokin kulkevaa tietä yli kivisen maan.
Jo kauan hän oli hämärästi nähnyt nuo kaksi luotisuoraa
Faidriadi-seinämää, joiden halkinaiset sylit avartuvat pyhän
Delfoin yllä. Tie kulki nyt pitkin kuilunreunaa ohi vierasmajojen
ja temppelinvartijain asuntojen sisälle kaupunkiin. Ja yht'äkkiä,
kun hän nosti päänsä kohden auringon kirkkautta, hän näki itse
temppelikaupungin, joka nousi pitkin hakatuita ja muurattuja
penkereitä ja ikäänkuin hiipi levolle säteileväin kalliopintojen
syliin. Pyhä kaupunki vuoren alastomalla kuvulla, kylpien
etelän auringossa, askelittain hakattu kallion kalkkikiveen,
ruosteenkultainen ja pronssinvihreä ja vuoren värjäämä, ollenkaan
pyrkimättä kohden taivaan kirkkautta, mutta kääriytyneenä jyrkkien
vuorenseinien teräksensiniseen ja keltaisenharmajaan viittaan.
Hermofantos nousi hevosen selästä ja kulki läpi auringonpaahtaman
kaupungin. Sekin oli hylätty ja niinkuin kuollut. Sen tyhjyys
todisti oikeaksi sen, mitä hän oli kuullut, että dakolaiset olivat
lähettäneet naisensa ja lapsensa yli lahden ja itse paenneet,
osittain Amfissaan, osittain Parnassos-vuoren huipuille. Jumala oli
kieltänyt heitä pelastamasta hänen aarteitansa maahan kaivamalla
ja viemällä pois. Jumala tahtoi itse suojella omaisuuttansa.
Yksinkö hän siis oli jäänyt jäljelle, kaikkien hylkäämänä, vieläpä
amfiktyonienkin? Tiellänsä kaupungin läpi Hermofantos ei tavannut
ainoatakaan ihmistä. Ei koiraakaan ollut jäänyt jäljelle. Hän nosti
silmänsä ja katsoi kalliohalkeaman auringon hedelmöittämää kohtua.
Eikö tuolla valtava Helios levännyt valaen liekkiänsä pyhään kuiluun?
Hermofantos saapui Kastalian salaperäiselle lähteelle. Pystyseinäisen
kallio-onkalon juuresta se kumpusi pystyssä olevan paaden takaa ja
virtasi luolaan, jonka viileässä hämärässä se hengitteli ja tarjosi
hänelle puhtaan suunsa suudeltavaksi.
Hermofantos kumartui lähteen ääreen ja puhdisti huulensa ja suunsa.
Sitten hän jälleen meni ulos lähdeluolasta ja kiipesi kallion
halkeamaa ylös. Sen pohja oli villi ja koskematon, se kasvoi
lehtikasveja ja ruohoa, ja pienet pensaat ja vihreäkukkaiset kasvit
taas olivat työntäneet juurensa itse pystysuorain kallioiden kylkiin.
Hermofantos vaipui ajatuksiinsa. Tämän ikivanhan kourun louhikoissa
mysterio asusti. Täältä oli oraakkeliajatus alkujaan lähtenyt
ihmisten ilmoille. Kaiku vahvisti jokaisen huudon, joka osui
vuorenonkaloon. Hermofantos näki edessänsä valtavan Python, jonka
lohikäärmeenruumis kierteli kauas nieluun, kunnes Apollon -- itse
auringon näköisenä -- houkutteli sen esiin ja kaasi sen ja otti sen
nimen ja oraakkelilahjan, ja luisui sitten alas pitkin vuoren kaljua
kylkeä ja pystytti vihdoin kolmijalkansa maan navalle.
Hermofantos kallisti päänsä taaksepäin ja katseli ylhäistä
taivaansineä. Faidriadien takaa uhkaili korkea, jyrkkä Parnassos,
joka ei näkynyt itse Delfoin juhlakentälle, mutta jonka läheisyyden
tunsi jäisestä, ylhäältä puhaltavasta viimasta, näkymätön ikuisuuden
tausta, joka jäätää kaiken elämän ylhäisen luonnonvoimansa syliin.
Vielä kerran joi hän Kastalian lähteestä ja vihmoi kätensä kourusta
vettä Python lohikäärmeenkitaan. Sitten hän palasi ja tuli itse
juhlapaikalle. Kiviliuskoilla laskettu pyhä tie kulki ohi suljettujen
aarrekammioiden. Niitä ei enää kukaan vartioinut. Homeenvihreitä
kolmijalkoja ja muita uhrilahjoja seisoi marmorijalustoilla, joissa
loistivat suuret kidejyväset. Ateenalaisten aarreaitan edessä
hän seisoi hiljaa ja katseli Marathonin aikuisia persialaisia
voitonmerkkejä: suomuisia panssaripaitoja, käyräkalpoja,
nuolikoteloita. Nyt kääntyi tie ohi Gaian luonnonpyhätön ja Latonan
kallion. Tällä luonnonpaadella oli sibylla Herofyle ensin istunut
ja laulanut oraakkelivastauksia kyselijöille. Korkealla takana
olevalla pylväällä istui Naksos-saaren sfinksi siivet ylhäällä
ja katseli aurinkoa silmät jäykkinä levällään. Sieltäkään hän
ei tavannut yhtään elävää olentoa. Yksin hän kulki häikäisevän
valoisassa päivänpaisteessa. Silloin hän kohotti katseensa kohden
suurta temppelipengertä ja sen valtavia harmaansinisiä, monisivuisia
paasia. Ei sielläkään näkynyt pappeja eikä vartijoita. Hän sivuutti
kiolaisten suuren alttarin ja läheni Apollonin temppelin suurta
julkisivun pylvästöä. Hän nosti päänsä ja katseli kultaisia kilpiä,
jotka riippuivat päädyn alla Marathonin muistoina. Muutaman tunnin
päästä persialaiset tulisivat ja repisivät ne alas.
Ei kukaan pysähdyttänyt häntä, kun hän meni temppeliin. Hän huomasi,
että siellä eteläsivun raskaan pylväsrivin varjossa istui torkkuvia
olentoja. Ne räpäyttivät silmiänsä, mutta eivät häntä puhutelleet.
Hänhän tuli vain niinkuin vanha, pölystä harmaja pyhiinvaeltaja ilman
seuralaisia ja ilman uhrilahjoja. Temppelinovi oli raollaan ja kitisi
saranatapillaan, kun hän työnsi sitä niin paljon auki, että saattoi
pujahtaa sisälle. Hän veti sen kiinni jäljessään ja oli melkein
pikimustassa yössä. Kulta kimalteli pimeydessä. Kädellään hän siveli
suuren Apollonin-patsaan maahan ulottuvia poimuja. Hän ei voinut
nähdä jumalan ylhäällä olevia kasvoja, vaan ainoastaan välähdyksen
lyyran kielistä läpi pimeän, niinkuin jähmettyneen soiton. Hän
hapuili eteenpäin kuvapatsaan taitse kohden Adytonia, Pythian
oraakkelikammiota.
Silloin tuli yht'äkkiä valkeus, esirippu vedettiin syrjään ja hän
seisoi silmä silmää vastaan jumalan ennustajan edessä. Miehen verhona
oli auringonkeltainen talaari, mutta hänellä ei ollut pyhiä nauhoja
valkeassa tukassaan. Silmät loistivat, aivan niinkuin olisivat
juuri äsken unesta auenneet; pitkä silkinpehmeä parta oli painunut
oikeata poskea vasten. Hänen käsivartensa olivat peitossa. Äänessänsä
juhlallinen messusointu, joka oli monien vuosien tottumus, hän sanoi:
"Kuinka uskallat tulla sisälle pyhään huoneeseen, vieras?"
"Minä en ole vieras", vastasi Hermofantos. "Minä muistan sinun
nimesikin, Akeratos, edellisiltä käynneiltäni. Etkö minua muista?"
Pappi pudisti päätänsä:
"Ihmiset ovat kuin lehdet puissa. Mitäpä minä niiden eroavaisuuksista
huolin. Mitä sinä haet?"
"Pythiaa."
"Kuka sinut lähettää?"
"Hellas."
Pappi tirkisti häntä kiiluvilla silmillään:
"Hellas! Mitä on Hellas? Tarkoitatko Argosta vai Lakedaimonia?
Mantineaa vai Ateenaa? Mikä valtio rohkenee itsellensä ottaa nimen,
joka on kuin meidän kaikkien yllämme kaartuva taivas?"
"Oikeassa olet, Akeratos! Hellas on taivas yllämme. Siksi juuri
Hellas minut lähettää."
Pappi veti huulensa, jotka eivät vielä olleet kuihtuneet eivätkä
kalpeat, pilkalliseen hymyyn:
"Amfiktyonin luetteloihin ei vielä koskaan ole merkitty valtiota,
jonka nimi olisi Hellas. Sadat helleeniset kaupungit ja kansat ovat
kysyneet Python neuvoa, mutta aina kukin omasta puolestansa, omien
muuriensa puolesta toisten muurien menoksi. Täälläkin on kullakin oma
talonsa, omat lahjansa, omat lähettiläänsä."
"Miksi ei Pytho ole niitä koonnut, Akeratos?"
"Kuka voi koota taivaan villit, vapaat linnut? Suljetaanko kotkat ja
kyyhkyt, haukat ja varpuset samaan häkkiin? Mitä niillä on yhteistä?"
"Yhteinen vihollinen. Miksi eivät ne yhdessä lähde taistelemaan sitä
vastaan? Pakenevat vain kuin akanat tuuleen."
"Mikäpä muu auttaa?"
"Delfoikin on hylätty. Ja persialaiset tulevat."
"Antaa niiden tulla!"
"Tie on auki. Helleenit ovat lyödyt Thermopylaissa. Vainolaiset
täyttävät Fokiin ja Lokriin, Boiotian ja Attikan."
"Sen tiedämme. Zeus lähetti kotkansa kohden itää ja länttä, mutta
täällä ne yhtyivät. Oletko ollut Delfoissa ennen, etkä tiedä,
että tänne sanomat tuodaan ennen kuin mihinkään muualle? Annanko
temppelipalvelijain näyttää sinulle maan navan?"
"Sen olen nähnyt, Akeratos. Mutta missä ovat sen puolustajat?"
Papin oikea käsi tuli näkyviin ja teki halveksuvan liikkeen:
"Pytho ei pelkää meedialaisia."
"Muista, meedialaiset eivät tuo lahjoja, vaan tulevat ottamaan.
Kaikki, mitä maailma tänne aarteita ja pyhiä esineitä lieneekin
koonnut, se raastetaan Persepoliiseen ja Susaan. Yksin Pythian
kolmijalka ryöstetään ja saastutetaan -- käytetään suurkuninkaan
porttolan koristeeksi. Kätke aarteet, Akeratos, kaiva ne maahan tahi
kuljeta ne pois korykien luolaan, ennenkuin on myöhäistä."
Pappi kohautti olkapäitänsä.
"Olen jo liian kauan kuullut höpinääsi, vieras. Pytho ei pelkää
meedialaisia. Hänen kaarensa ja hänen nuolensa ovat täällä pyhäkössä.
Hänen aarteensa ovat siellä, missä aina ovat olleet. Etkö nähnyt
Marathon-kultaa koskemattomana ateenalaisten aarrekammion edustalla?
Yrittäköötpä persialaiset hakea sen takaisin. Suori itsesi matkaan ja
heitä huolesi Apollonin huoneesta."
Hän käänsi Hermofantokselle selkänsä ja lähti menemään sisäkammioon.
"Vieläkö Pythia puhuu?" kysyi Hermofantos.
"Pythia puhuu, milloin jumala tahtoo."
"Sinä siis tiedät ajan, Akeratos."
"Tiedän, auringon laskiessa. Mutta ei mille vaivaiselle tahansa, joka
tulee tyhjin käsin."
"Otatko persialaista kultaa?"
"Kulta on kultaa eikä tahraannu siitä, että persialainen on lyönyt
siihen leimansa."
Pappi oli kääntynyt, seisoi käsi ojennettuna ja katsoi häntä ahnain
silmin.
"Tuossa saat yksitoista dareikia", sanoi Hermofantos ja laski kullan
hänen käteensä. "Minä olen koonnut ne Thermopylaista. Ne olivat
siellä niinkuin jyvät, jotka eivät ole osuneet maahan, jossa olisivat
voineet itää."
"Ihmiset ovat ymmärtämättömiä kuin eläimet", sanoi pappi ja sulki
rahat kouraansa. "Emmekö ole saaneet tulta puhdistamista ja
sulattamista varten? Pyhä tuli nuolee pois kaikki barbaarien jäljet.
Kulta on sittenkin kultaa."