Sankarikuolema.
Päivän koittaessa persialaiset taas olivat solan edustalla, yön
levänneinä ja veden ja viinin vilvoittamina, jota kamelit olivat
tuoneet leiriin. Xerxes itse tuli iloisena haaremistansa ja antoi
kestitä "kuolemattomia" runsailla antimilla, jotta he vihdoin
sinä päivänä voisivat tunkeutua läpi solan niinkuin nuoli läpi
reikänsä. Helleenien mieshukka oli suuri päättäen ruumiista, jotka
skyyttalaiset olivat koonneet nylkeäksensä päänahkoja. Nyt piti vain
jousi jännitettämän tiukalle ja nuoli oli lentävä läpi.
Korviavihlovia merkkipuhalluksia kajahteli kallioseinästä. Kaiku
kiiri kauas Oita-vuorten rotkoihin. Meren ulapalta ei näkynyt
ainoatakaan purjetta. Tällä kertaa persialaiset eivät tyytyneet
pysymään rantaäyräällä, vaan astuivat rantamatalikkoon, kunnes vesi
nousi vyötäröön, jotta he sieltä syrjästäpäin voisivat lähettää
nuolipilvensä solaa kohden ja jos mahdollista kiertää muurin.
Mutta merenpuoleisen kyljen suojattomuudesta Leonidas pääsi siten,
että antoi hopliittien täysissä varustuksissansa kahlata veteen,
kunnes se kohosi haarniskan kaulareunaan; sitten he saarsivat ja
eristivät ja hakkasivat maahan kaikki viholliset, jotka olivat
tulleet veteen. Ja samaan aikaan taistelivat muurien edustalla
vuorotellen kaikki helleeniheimot, paitsi fokilaisia, jotka seisoivat
kätkettynä vartiostona vuoripolulla ja vain kaukaa kuulivat melskeen
taistelukentältä.
Xerxes ei tahtonut sinä päivänä olla katsomassa taistelua. Hän oli
saanut siitä tarpeeksensa ja senvuoksi antanut päälliköillensä
tiedoksi, että hän ei tahtonut nähdä ketään heistä, ennenkuin
tie vihdoin oli auki. Senjälkeen hän sulkeutui haaremiinsa ja
vietti päivän aina auringonlaskuun saakka osittain huvitellen
uuden orjattaren seurassa, joka muistutti hänelle erästä toisen
miehen omaa Susan kaunotarta, osittain torkkuen pahojen unien
vallassa, joista hän syytti sitä ainaista kesäistä kuivuutta, joka
Ahrimanin lähettämänä rasitti sekä vihollisen maata että hänen omaa
leiriänsäkin.
Vakavasti hän mietiskeli, eikö hänen pitäisi sovittaa paikan
maanalaisia voimia panemalla toimeen uusi suurenmoinen maanasukasten
teurastus; niistä oli veri vuodatettava maahan tahi ne oli elävinä
upotettava juuri siihen kirottuun rantahiekkaan, joka oli hänen
tiensä katkaissut.
Hänen vihansa alkoi kiehua, ja hän lupasi itseksensä pyhästi, että
antaisi ristiinnaulita rannalle ensimmäisen, joka taas toisi hänelle
huonoja uutisia taistelukentältä. Hän häpesi itseänsä muistaessansa
Dareioksen ja Kyroksen ja Kamhyseen urotekoja siihen aikaan, jolloin
suurkuninkaat valloittivat valtakunnan toisensa jälkeen ja antoivat
sirottaa teille kaatuneiden vihollisten ruumiista irroitettuja käsiä.
Sitten hän muisti kaunista Artayntaa Susassa, Masisteen tytärtä, jota
hänen sydämensä oli halannut. Ja yht'äkkiä hän muisti lupauksen,
jonka hän kerran humalahoureissansa oli antanut nostaaksensa hänen
aistinsa liekitsevään myrskyyn: kun hän palaisi kotiin voittajana
ja ajaisi ylös palatsiinsa, pitäisi hänen tulla häntä vastaan
koristettuna ja voideltuna häitä varten, ja hän oli antava sirottaa
pitkin tietä kaiken sen matkan, jonka hän oli kulkeva, surmattujen
vihollisten falloksia, ja kultaisilla sandaaleillansa Artaynta oli
asteleva niiden ylitse -- niin kauniina, että nuo kuihtuneet elimet
heräisivät elämään hänen askeltensa alla ja nousisivat -- muodostaen
polun lihasta ja verestä.
Xerxes hengähti syvään, hänen himonsa heräsi, ja kahdennenkymmenennen
kerran hän tarttui orjattareen, joka oli Artayntan, Masisteen
tyttären näköinen.
Nyt suurkuningas torkkui. Orjatarten harput ja kymbaalit olivat
vaienneet, sillä hän ei enää halunnut kuulla soittoa. Pöydällä
hänen vuoteensa ääressä uiskentelivat hänen ylellisen ateriansa
jätteet, joissa oli kolmesta maanosasta koottuja herkkuja. Kultainen
huuhdemalja oli tahrainen hänen sormistansa lähteneistä kastikkeista
ja mehuista. Viinistä halkeilevia rypäleitä virui halottujen
granaattiomenain seassa, joiden punainen neste tihkui kuin veri.
Jääpalaset olivat kauan aikaa sitten sulaneet hänen juomamaljoihinsa.
Moniväriset sorbetjuomat olivat väljähtyneet.
Vähitellen oli tullut hämärä. Mutta yhtä tukalana asusti kuumuus
teltan paksukukkaisissa verhoissa. Hän antoi kantaa itsensä toiselle
puolelle olevaan tuuletettuun makuutelttaansa. Maagit tulivat sisään
ja paljastivat pyhän tulen. Se katseli häntä kuin suuri tummanhehkuva
silmä -- se kysyi, kysyi, eikä hänellä vain ollut sille vastausta
antaa.
Ja yht'äkkiä hän muisti, missä oli ja mitä hän odotti voimatta
nukkua. Joka kerta, kun hän kysyi joltakin "silmältänsä" tahi
"korvaltansa", sai hän äänettömän kumarruksen vastaukseksi,
päänpuistamista, kieltäviä kädenliikkeitä. Kukaan sotapäälliköistä ei
tullut hänen näkyviinsä. He eivät olleet palanneet. Ja kuitenkin oli
yö. Yö. Yö! Vieläkin oli siis yö laskeutunut savillansa suojaamaan
pöyhkeilijöitä, jotka häntä uhmasivat. Vielä yhden yön levon he
voisivat nauttia, ennenkuin koston pyövelinisku kohtaisi heidän
kankeita niskojansa.
Hän lähetti kyselemään Hydarnesta, mutta hänelle vastattiin, että
tämä ei ollut teltassansa.
Maagit toivat sisään kaksi pientä tulimaljaa ja jakoivat tulen hiilet
niihin, ja sitten ne vietiin pois. Xerxes aavisti pahaa. Tulta
tarvittiin puhdistukseen. Oliko siis itse leirikin saastutettu. Oliko
kuolema rohjennut sirottaa myrkkyänsä aivan hänen läheisyyteensä?
Hän kysyi maageilta. Ei kukaan tahtonut vastata, sillä oli
kuolemansynti tuoda suurkuninkaalle onnettomuuden sanomia, jotka
saattaisivat loukata hänen rauhaansa ja häiritä hänen lepoansa.
Vihdoin, kun hän uhkasi heitä, he toivat ääneti kaksi veristä
miekkaa, jotka he ensin vihmoivat vihityllä vedellä. Miekkojen
sivulla kilvellä oli kaksi leimalieriötä. Xerxes ojensi kätensä niitä
ottamaan. Maagit puhdistivat nekin, ennenkuin ojensivat ne hänelle.
Ja hän luki itse niiden kaatuneiden omistajain nimet -- kahden hänen
oman velipuolensa: Abrokomeen ja Hyperantheen; heidät oli tavattu
tanterelta miekat kädessänsä.
Silloin Xerxes peitti kasvonsa ja katseli kauan hehkuvin silmin
purppuraviittansa liepeen alta ja tuijotti tulen punaiseen hehkuun.
Röyhkeät helleenit olivat siis iskeneet kirveensä hänen omaan
puuhunsa, hakanneet oksia hänen omasta rungostansa.
Hän nousi ja käveli raskain askelin edestakaisin maalle levitetyillä
matoilla. Viini kiehui hänen päässänsä, mutta suru ja kiukku takoi
sitä vielä ankarammin. Nyt tätä ei enää voinut sietää. Hän vannoi
kautta Verethragnan seuraavana päivänä kostavansa oman verensä.
Hän käski tuoda Hydarneen paikalle ja tarpeen tullen laahata hänet
eteensä. Mutta Hydarnes saapui vapaaehtoisesti.
Hänen tullessaan Xerxes uhaten huudahti:
"Näinkö sinä siis minun käskyjäni täytät, Hydarnes!"
Päällikkö irroitti käyräkalpansa ja ojensi sen suurkuninkaalle: "Minä
olen valmis, herra", sanoi hän ja painoi päänsä kumaraan.
Xerxes löi kädellänsä miekkaa ja sanoi:
"Pidä kurja henkesi ja sano minulle, montako päivää minun häpeäni
vielä on kestävä."
Hydarnes seisoi hievahtamatta kaula iskulle ojennettuna:
"Suuri kuningas, tämä ei ole mikään vuorensola eikä portti, vaan
mestauspaikka, jossa silppukirves tuuma tuumalta silpoo sotajoukkosi."
"Käskinkö sinua olemaan säästäväinen? Ja eikö sinulla ole silppua
yllin kyllin täyttääksesi solan, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen
parasangin pituinen?"
"Herra kuningas, se, että vielä näet minut elossa, johtuu ainoastaan
siitä, että tuon sinulle keinon, millä pääsemme sivu tämän surman
oven."
"Sivu? Puhu! Ovatko laivani päässeet tänne asti?"
"Eivät ole, sinä kuningasten kuningas, ei purjettakaan vielä lahdelta
loista. Ylös yli vuorten meidän on meneminen, jos aiomme päästä
toiselle puolelle tämän kuoleman tornin, jonka juurelle me kaikki
muuten jäämme ruumiina virumaan Hellaan korppien ruoaksi."
"Hulluko sinä olet, Hydarnes? Aiotko kiivetä kallioille, jotka ovat
jyrkkiä niinkuin tämän teltan seinät?"
"Minä tuon sinulle miehen, joka sanoo siihen pystyvänsä", vastasi
Hydarnes ja viittasi vartijalle. Ovesta sisälle tuotiin helleenin
puvussa oleva mies, jota sysättiin eteenpäin, niin että hän kaatui
nenällensä maahan Xerxeen eteen. Hetkisen hän makasi liikkumatta,
sitten työntyi pää esiin kuin kilpikonnan kuoresta ja katseli
ympärillensä vilhuilevin silmin.
"Kuka tuo apina on?" kysyi Xerxes, tarttui sauvaansa ja kohenteli
häntä kuin likaista eläintä.
Tulkki tuli saapuville vangin selän taakse ja vastasi:
"Suurkuningas, kuningasten kuningas, hän sanoo olevansa Efialtes,
Eurydemoksen poika, malialainen, ja syntyneensä tällä paikalla,
missä seisomme. Hän sanoo tietävänsä Anopaian -- polun niin
kapean, että vain yksi mies kerrallaan saattaa sitä kulkea -- yli
Kallidromos-vuoren."
"Anna siis hänen ilmoittaa se."
"Vain kulta voi irroittaa hänen kielensä kahleet."
"Irroittakaa ne."
"Hän vaatii paljon."
"Antakaa hänelle mitä hän vaatii. Se pitäisi sulana kaataa hänen
petolliseen kurkkuunsa."
Dareikeja kaadettiin lyydialaiseen kilpeen. Efialtes oli noussut ja
näki virran juoksun. Xerxes kääntyi selin.
"Joko riittää?" kuului Hydarnes kysyvän.
Malialainen viittasi myöntäen. Mutta samalla hetkellä hän katui ja
liikutti kieltäen päätänsä taaksepäin; uudelleen rahat kilahtivat
kilpeen. Xerxes kääntyi ja käski:
"Anna hänelle se vasta sitten, Hydarnes, kun hän on opastanut sinut
vuoren huipulle ja avannut sinulle solatien. Jos hän on valehdellut,
niin hautaa hänet elävänä."
... Vielä samana iltana Hydarnes lähti liikkeelle
kolmekymmentätuhatta miestä mukanansa. Efialtes kulki edellä.
Kolme sagartilaista suopunkia piteli häntä, yksi oli kaulassa ja
yksi kummassakin käsivarressa. Kun he olivat kulkeneet yli kuilun,
jossa Asopos-joen kuiva uoma oli, löysi hän jylhiksi röykkiöiksi
kasaantuneiden kallionlohkareitten välistä, mistä eivät edes vuohet
olisi arvanneet hakea tietä, Anopaia-polun, joka pitkän aikaa kerran
toisensa jälkeen hävisi niinkuin katkonainen ja silmistä häipyvä
lanka, kunnes se vihdoin viimein nousi melkein suoraan yläilmaa
kohden, niin että hädin tuskin löysi paikkaa, jossa jalka pysyi. Mies
kerrallaan persialaiset matelivat eteenpäin pitkänä ohuena ketjuna.
Efialtes vakuutti, että matkaa oli vain vähän yli sata stadionia
tahi persialaisessa mitassa neljän, viiden parasangin vaiheilla. Yön
kuluessa Hydarnes ehtisi yli vuoren harjan ja olisi aamun koittaessa
helleenien selkäpuolella; samaan aikaan piti rantaäyräällä olevien
persialaisten tehdä viimeinen ratkaiseva hyökkäyksensä.
Kylmä sumu nousi merestä ja loi polulle liukkaan kasteverhon.
Persialaisten tasapohjaiset, keveät kengät luiskahtelivat. Mutta
sumu suli sateeksi ja jalka tarttui paremmin. Kauhea kuivuus oli
vihdoin ohi -- vilvoittava raikkaus kohosi vuoresta. Kuun valo vuoti
läpi kiitäväin hattarain niinkuin salalyhdyn, joka kätki heidät ja
kuitenkin valaisi, niin että he näkivät mihin astua.
Puoliyön jälkeen he pääsivät vuoren huipulle, jossa he lepäsivät
hetken, jotta joukot saisivat kokoontua tiheämpään, ennenkuin
alkaisivat laskeutua. Sade oli tauonnut. He tervehtivät aamun ensi
ruskoa, joka hohti verisenä kaukana Euboian salmen takana. He
tervehtivät kädet ojennettuina valoa Aasian, rannalta, joka oli
kaukana, kaukana Euboian harjanteen tuolla puolen.
... Vielä samana yönä pujahteli tieto kavalluksesta pitkin
rantaäyräitä, kunnes saapui helleenien leiriin solan taakse.
Leonidas nukkui sikeätä uupuneen unta pestyänsä monet naarmut ja
haavat, kun Narkissos hapuillen tuli hänen vuoteensa ääreen ja
kosketti hänen olkapäätänsä:
"Leonidas, kuninkaani, nouse!"
Leonidas hypähti ylös pimeässä.
"Nythän on vielä puoliyö", hän sammalteli.
"Niin on, mutta ennen päivännousua persialaiset pääsevät yli vuoren
selkäpuolellemme."
"Mahdotonta!" sanoi Leonidas ja nousi. "Sitä polkua ei yksikään
persialainen löydä."
"Kyllä löytää, kun meikäläinen sen hänelle näyttää."
"Silloin olemme myydyt persialaiseen kultaan. Dareiki päästä. Vai
luuletko meidän enempää maksavan? Narkissos, ojenna minulle kätesi.
Sinä olet niin kylmä. Tiedätkö tien fokilaisten asemille?"
"Kyllä, kuninkaani."
"Joudu sitten Kallidromoksen huipulle ja sano heille, että he eivät
saa väistyä, ennenkuin lähetän heille sanan. He ovat takaportin
salpana -- sitä ei saa vetää paikaltansa."
"Minä juoksen", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka
hieroi haavan reunaa. "Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää
hyvästi, kuninkaani."
"Ei jäähyväisiä vielä", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. "Tule
takaisin taistelemaan vielä kerta." Leonidas oli aivan rauhallinen.
Hän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen
askeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli
paloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren
takaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja
vajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät
voidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.
Leonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja
päätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan
tunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän
nilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski
kämmenensä hänen rinnallensa:
"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin
sydänyötä kestää."
"Ne ovat jo vastauksensa antaneet", sanoi Megistias ja pitäen oikeata
kättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.
"Mikä sitten on niiden vastaus?" kysyi Leonidas ja palasi muurin
toiselle puolelle Megistiaan seurassa.
"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme", vastasi hän hiljaa.
"Päivänkö, joka tulee?" kysyi Leonidas.
"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi
tiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli
verijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli."
"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä,
jota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät
kaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen
kultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi."
He kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan
teltan edustalla, lausui tämä: "Oi Megistias, kiiruhda matkaasi
täältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole
oikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme
sitä varten opin saaneet."
Mutta Megistias vastasi: "Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä,
joka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta.
Mutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä
-- anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja
siittää Hellaalle kostajia."
Leonidas vastasi: "Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle
jäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa
tapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni."
Paitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin
äänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi
sydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.
Vuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten
juossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet
sulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti
yht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He
nukkuivat tuuheiden tammien alla -- ainoatakaan soihtua he eivät
olleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa.
He sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa
puolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat
heidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän
jaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja
rapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää
ja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja.
Ja samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa
vasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat
kiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät
muutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli
läpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja
ja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä
luulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan
ja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren
ylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes
tiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa
paikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin,
ehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua
solaan.
Mutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi
näkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.
Silloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti
herättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän
ilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri
hälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä
silmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden
kuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja
levollinen, malmille helähtävä puhe:
"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän
kaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla
on vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla,
ennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme
voimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman
velvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä
kaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja
lakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me
olemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja
minä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat
minun kauttani. Eikö ole niin?"
Ja Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana
kaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat
oikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille:
"Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!" Mutta silloin
thespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat
kuin yhdestä suusta: "Me Thespian miehet jäämme."
Kaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli
kiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan,
kuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.
Mutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: "Seis! Ne
joukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän
minä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme
rangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi!
Tervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme
paikoillemme, koska rakastamme sitä."
Vain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas
antoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta,
kun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan
kuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua
leipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja
pensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä.
Poismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas
antoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa
etupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän
painuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä,
loisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja
kypäräntöyhtöjensä yläpuolella.
Leiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen
loisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen
viittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet
liikkuivat vain hitaasti -- piti annettaman Hydarneelle aikaa
ehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä
ja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan
vastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä.
Leonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät
juoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa.
Nämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen
osaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla.
Mitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa
päätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin
joukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta.
Kärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret,
jolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain
varrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä,
raskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja
kuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin,
jotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät
väistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan,
kunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi.
Persialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet,
kömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla
liikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet
miekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.
Yli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka
huusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain
hänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:
"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä
pitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin.
Painautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin!
Sitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen.
Sillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen
lihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni!
Lakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne
läpi -- siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta."
Heidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat
veriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin
polvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi
heidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset
pääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen
jäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.
Mutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä
niin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet
takaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin
meri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät
heidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän
ympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: "Lakedaimonin miehet,
tänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!"
Hänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat
kiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle.
Silloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä,
niin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä
suojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän
vaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin
niitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen
kurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet
upposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi
veri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.
Narkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan
laivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja
Maron-veljeksille: "Älkää antako meedialaisten ottaa hänen
ruumistansa!" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle,
johon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa
tavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan
ruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos
heitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset
aukoivat hänelle paluutietä.
Silloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana:
Persialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten
viimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa
kohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta
satavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena
alas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat
alkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja
helleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja
miehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua
laskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä
kaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää
kuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat
puhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin
piikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka
ärhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta
vinkuen lentelivät -- pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat
kummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla;
heidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja
korkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan
muurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin
syrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen.
Ei saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta
juoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti
siltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää
kukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein
pieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.
Silloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta
juoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet,
katkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi
heistä huusi:
"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat
vain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban
kansa anoo suurkuninkaan suojelusta."
Eräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit
aukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja.
Lakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat
häpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun
he kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan
tasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän
vihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua,
hikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien
sivallukset.
Viimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä.
Helleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät,
ja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia
vastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita
kasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista
vaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina
hampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman
kynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon
häikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa
uupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs
kasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.
Ja nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa,
portin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas
veteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän
seisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme
lakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä
kostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle,
uhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman
puhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä
olleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat
lämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin,
eteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden
viimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.
Hellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan -- vihattuun,
kirottuun kaupunkiin -- oli avoinna. Voittokulussa hän karautti
eteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta
kuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui
häneen ja valkeat hampaat purivat -- niinkuin villisikojen, joiden
suu vaahtoaa verestä.
Leonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet
persialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan
kiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava
haavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka --
mutta kaikki verettömiä.
Ja Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä
mies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä,
joita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan
kuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt.
Vielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa
katkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa
ja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen
ruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä
katsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:
"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman
miehen, Demaratos."
Demaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata:
"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua
kuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä
hänelle korkeimmaksi kunniaksi."
Xerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:
"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen
sijassansa kuin omassasi?"
Demaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:
"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän
taistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa
sinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?"
"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä", vastasi Xerxes ja käänsi
sauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.
Demaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen
luona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja
levitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin
maahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä
ja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan
merkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät.
Demaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään
arvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat -- he kirkuivat kuin
teurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He
etsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä
tottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät
sen intialaisille koirille.
Xerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden.
Persialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön
pimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden
haltuun.
Lahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli
Thermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun
taukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja
tulivat hapuillen solaan.
He löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat
ryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden
päänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi
Oita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea,
jolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä
avoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut
kypärää eikä tukkaa -- kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki.
Yhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet
siitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon
hänet oli naulattu.
Tämän puun ympärille he latoivat rovion kaikista taistelukentällä
olevista särkyneistä esineistä, teltoista, puunrungoista ja risuista.
Ruumiit ladottiin riveihin, silmät painettiin kiinni, nyljetty oikea
käsi laskettiin kovettuneelle rinnalle. Kaikki tapahtui täydellisen
hiljaisuuden vallitessa. Ei kukaan itkenyt, ei kukaan valittanut.
Uskolliset ja vilpittömät ystävät saattoivat vainajiansa lepoon.
Vanha valkopartainen mies kulki ruumiilta ruumiille ja tutki
haavoja, tarkasti niitä asiantuntijan tapaan kuun valossa ja teki
puoliääneen huomioitansa ja johtopäätöksiänsä haavojen lukumäärästä
ja vaarallisuudesta. Pahimmin silvottujen joukosta Hermofantos löysi
myöskin oman ottopoikansa Narkissoksen, vaikka hänen jäsenensä ja
kasvonsa olivat nuolien pistelemät ja keihästen ja käyräkalpojen.
repimät. Vain hänen rintansa, jota haarniska oli peittänyt,
oli haavaton. Hermofantos antoi kätensä levätä hänen kylmällä
sydämellänsä karkean ihokkaan alla ja huomasi siihen kiinnitetyn
taikakoristeen. Hän irroitti sen ja pisti poveensa; se oli hieno
nahkaliuska, jossa oli kirjoitusta.
Jo ennen päivänkoittoa oli rovio valmis. Lakedaimonilaiset sytyttivät
sen tuleen ja nousivat heti laivaansa ja sousivat tiehensä. Ulkoa
lahdelta he näkivät rovion leimahtavan liekkeihin. Äänettöminä he
istuivat airoissa ja rukoilivat vainajain puolesta.
Persialaisten vartijat näkivät tulen, mutta eivät uskaltaneet sitä
lähestyä. Kun he seuraavana päivänä näkivät, mitä oli tapahtunut,
kiersivät he savuavan kummun niin kaukaa kuin mahdollista, pidättivät
henkeänsä ja puhdistivat itsensä senjälkeen. Jumalattomat helleenit
olivat tehneet pyhyydenloukkauksen ja saastuttaneet pyhän tulen
antamalla sen syötäviksi ruumiinsa. He kiiruhtivat kulkuaan
päästäkseen tuon löyhkäävän ja saastaisen paikan ohitse.