Taistelu.
Xerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä
lapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu,
joko ne olivat menneet tiehensä.
Mutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä
seisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä
vastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.
Solatien portille kuului hyökkäävien laumojen -- aikaansaama kumu
ja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä
vastaan.
Leonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet.
Vaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia
sotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät
läpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin
vuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja
kuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.
Leonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan
ja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin
ja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät
otsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät
uurteet.
Viimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois,
ennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa
Isthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä.
Kaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja
mantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja
mykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta
miestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina
yksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt
puolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa,
ei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä
väliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi,
kunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta
airuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita
-- eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan
Olympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän
Karneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä
parista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat,
tulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon.
Varsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain
viidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa
persialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa
tarpeellisesta määrästä.
Peloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä
liikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset
vastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma
maansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle,
jollei persialaisia torjuttaisi.
Leonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän
nousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:
"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei
kukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme
voi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja
jättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan
on, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne
sotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on
olla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden
väliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään
sotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme
väistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo
meille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä
päin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan
turvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten
laivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata
tästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana
sivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se
mikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on
vain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa
vallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän
Pilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt
kukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä
viipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan,
jollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän
maata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä
näen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että
se maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta
vastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän
isiemme maan."
Puhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki
tarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen
joukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet
läsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua
myöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä
tietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan
sivuitse.
Nopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta
ja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja
oli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta
vilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän
moninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä.
Kissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä.
Vihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat
ja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina,
että viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät,
kun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka
kulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista
kilpistyi valo takaisin.
He olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan
vastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan
muotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa
halkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin
persialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen
humahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi
itsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan,
kunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa
ei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä
edessänsä olevan miehen olkapäältä.
Mutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta
kumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät,
luustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa
kuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä
pää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua
tuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta.
Loistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat
ja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.
Ihmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän
riveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi
heille, että he pysähtyisivät -- hänet valtasi sääli niinkuin sen,
joka näkee -- lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen,
jota ei tunne: "Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua!
Äitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun
meedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon
niinkuin raekuuro."
Toisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:
"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!"
Helleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa
tuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset
yht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua.
Mutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin
siltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain
etumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä,
soittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi
kypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.
Mutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin
_alala_-huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka
eivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden
ruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja
panssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat.
Kun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja
pistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he
joutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli
käytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa
ja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä
he itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa
kohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin,
ja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin
rivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet
liikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.
Mutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien
etenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa
keihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit
houkuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon.
Persialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät
hätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta
nähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa
olivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen
kääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies
miestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa
perästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen
persialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka
paasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä
niittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.
Aurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa
niinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen
tie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja
saastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin.
Tilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova
vesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja
saivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.
Yht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle
kahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa
vaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu
siitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa
olevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian
hitaita. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" pyysivät häntä säästämään
itseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta.
Suurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja
antoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua
kuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä.
Ei ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä.
Kokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki
haaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen
oli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti
valtaansa vainajan.
Xerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen
vaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria,
joiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit,
hyönteiset ja linnut.
Kähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki
hänen läpikulkuansa varten, käski hän "kuolemattomain" paikalla
marssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.
Kuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa
marssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät
oli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja
senjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja
lukeneet loitsuja verijäljille.
Kuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla.
Häntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt
hän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.
Sotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin
joukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi.
Xerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin
läpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi.
Tuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin
hammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän
jumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin
olisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle
iholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi
eteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa
raivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka
kerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin.
Ja yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka
oli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.
Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Oita-vuoren harjanteen taakse,
kun Xerxes pettymyksen vallassa ajoi takaisin leiriin. Skyyttalaisten
osastossa hän huomasi, että he palvelivat sodanjumalaansa siten, että
olivat iskeneet pystyyn miekan, johon he vihmoivat maljasta verta, ei
vangituistakaan kaatuneista ja silvotuista vihollisista. Yön kuluessa
skyyttalaiset itse joivat veren ensiksi kaatamistansa vihollisista ja
he kiiruhtivat nylkemään kaatuneilta helleeneiltä päänahan ja oikean
käden nahan.
Xerxes oli ikävystynyt taistelua katsellessaan ja haki lohdutusta
haaremistansa. Hän joi ja rakasteli suuren vihansa unhoon.
Mutta helleenien muurin edessä paloi vartiotuli läpi yön, ja heimo
heimon jälkeen sai vartiovuoron. Helleenit etsivät muurien edustalta
kaatuneita tovereitansa, mutta löysivät vain verijäljet. Leonidas
rohkeni edetä aina Anthelaan saakka ja Herakleen temppelille,
joka oli hakattu itse kallioon. Hänen seurueensa oli matkalla
koonnut suuren joukon persialaisten aseita. Ne hän uhrasi Herakleen
alttarilla ja rukoili rukouksen kaikkien niiden puolesta, joista
kulunut päivä oli hänet erottanut.
Sitten he pimeässä kulkivat helleenien leiriin muurin taakse.
Kaikki oli hiljaa. Perin väsyneinä hopliitit olivat nukahtaneet
sammutettuansa nälkänsä ohraleivällä ja kuivatuilla sipuleilla.
Spartalaiset eivät olleet keittäneet verivelliänsä. Juotavana oli
vain kuumien lähteiden vettä.
Leonidas istui teltassansa ja pesi itseänsä noiden kiehuvain patain
vedellä. Sitten hän kutsuen huusi teltan ovelta: "Narkissos!" ja
vartija, joka istui ulkopuolella, astui sisään.
"Istu!" sanoi Leonidas, ja Narkissos istui pölkylle. Hänellä oli
vielä haarniska päällänsä, mutta ei kypärää eikä luusääryksiä.
"Kuinka monta kaatui tänään?" kysyi Leonidas.
"Minä en tiedä, kuningas. Olimme liian väsyneitä laskeaksemme ne."
"Jos luvun tietäisimme, voisimme ennakolta laskea, kuinka monta
päivää meidän on kestettävä", sanoi Leonidas. "Viikko, ehkä kaksi,
kunnes helleenit, saavat aikaa kokoontua ja tuoda meille apua."
"Uskotko vielä apuun, kuningas?"
"Minä en huoli pettää itseäni. Ei meille apua tule. Haudoillemme se
tulee. Etkö arvele, että täällä on oleva hyvä levätä, Narkissos?"
Nuori mies ei vastannut. Hän katseli honkasoihtuun, joka loi
lepattavaa valoansa yli pienen suojan, missä vesialtaat poreilevat.
"Pane pois haarniskasi, Narkissos, ja pese itsesi. Meidän täytyy
huuhtoa itsemme, persialaiset eivät puhdista ruumistamme. Muista vain
käyttää voideastiatani huomisaamuna."
"Parempi jättää myöhempään, kuningas. Huomenna ei vielä ole oikea
päivä."
"Sitä ei kukaan meistä tiedä. Etkö ole kuullut, seireenien huutoja
tänä iltana lahdelta?"
"Ei siellä seireenejä ollut, kuningas; korppikotkia siellä oli.
Ensi yönä ne saavat ruokaa. Persialaisethan antavat kaatuneensa
korppikotkille."
"Minäpä nimitän niitä seireeneiksi. Minä olen kerran nähnyt suuren
linnun, jolla oli pää kuin naisella. Kun vaimoni näin, luulin
näkeväni saman olennon jälleen. Minä annan itseni mielelläni
kuolonlinnun kuljetettavaksi, jos se minua hänen silmillänsä
katselee. Mitä olet syönyt tänään, Narkissos?"
"Leipää nyt illalla, kuningas."
"Otappa osasi näistä viikunoista. Saatpa nähdä, että huomenna saamme
parempaa ruokaa Alpenista. Ja enemmän aikaakin syömiseen."
Narkissos oli riisunut haarniskansa ja pyyhkinyt yläruumiinsa märällä
vaatteella. Sitten hän verhoutui viittaansa ja söi hedelmät, jotka
lakedaimonilaiskuningas hänelle tarjosi.
"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?"
"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?" kysyi hän.
"Ei parempi kuin se kuolema, mikä _meitä_ odottaa. Mitäpä me enää
elämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana?
Niissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani,
ei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan.
Meillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti.
Kuinka monta lasta sinulla on?"
"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi."
"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä
vaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja
sinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian
vuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut
sanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen
kuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?"
"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä.
Kun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua
heihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä."
"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja
ymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan
siihen, missä nyt istumme."
"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas."
"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on."
"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja
vaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta
minä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä."
"Poikasi voivat sen hänelle sanoa."
"Minä en voinut siitä heille puhua."
"Joka kerta kun poika katsoo äitiänsä, sanovat hänen silmänsä
hänelle, että isä on häntä rakastanut. Älä huolehdi, Narkissos. Et
ole elänyt turhaan. Ainoat, jotka eivät voi kuolla rauhallisesti,
ovat ne, joilla ei ole jälkeläisiä. Muistatko kertomuksen Danaoksen
tyttäristä? Heidän osansa ei ole puoleksikaan niin toivoton kuin
niiden miesten, jotka tuhlasivat siemenensä saamatta sitä itämään. Ja
nyt hyvää yötä, Narkissos. Minä en ole väsynyt, mutta minä taistelen
taas aamunkoitossa paremmin, kun käsivarteni saavat levähtää.
Laskeudu levolle tänne telttaan. Muurin luona olevat vartijat
täyttävät velvollisuutensa, ja persialaiset ovat pimeänpelkoja.
Jokainen tunti, jonka me nukumme tänä yönä, maksaa persialaisille
kaksi henkeä enemmän huomenna."