XXII.

Thermopylai.

Marssiva sotajoukko tuli yhä etelämmäksi, kunnes se vihdoin

pysähtyi kapealle vuoren ja meren väliselle maakaistaleelle. Malian

lahti painautui poukamaksi matalaan rantamaahan, siinä, missä

Sperkheios-joki virtasi meren syliin; mutta Oita-vuori sulki laakson

helmaansa, kohosi yhä jyrkempänä ja jyrkempänä lahtea vasten ja

painautui niin lähelle rantaa, että vihdoin vain solatie oli jäljellä.

Persialais-sotajoukko pysähtyi. Se oli kuin valtavan suuri ja

muodoton eläin, jonka on tunkeutuminen neulansilmästä. Rauhallisesti

eläin ryömi makuulle; sen pää oli kapeassa aukossa; takana kiemurteli

ja paisui sotajoukkoruumis jäsen jäseneltä, paisui tiiviiksi

rauhalliseksi möhkäleeksi ja pullistui kummallekin sivulle. Mutta pää

kohosi ja alkoi tuijottaa solatietä, joka siltä oli tien katkaissut;

se tarkasteli sitä, ennenkuin aukaisi lohikäärmeenkitansa antaaksensa

myrkkyisten nuolten suustansa sataa sulkua vastaan.

Sillä sola oli suljettu. Oli aivan kuin olisi ampiaisparvi tehnyt

sinne pesänsä: ne eivät lennä ulos, mutta niiden surina ja hyminä

kuuluu, ja jos vain tikunkin pistät pesään, niin ne tulevat esille,

pistimin ja haarniskoin hyökäten, raivoten siitä, että niiden rauhaa

häiritään.

Xerxes oli ajanut yli virtain ja purojen, jotka syyskesän

kuumuudessa olivat melkein pelkkiä kuivia uomia. Rannan ohdakkeet

törröttivät palaneina päivänpaisteessa, soinen maa oli korventunut

suuriksi kilviksi, joihin lämmössä ilmestyi ryppyjä niinkuin

sarvikuonon kilpiin. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli ollut pakotettu

levityttämään purjeet sekä vaunujensa ylitse että pitkälle sen eteen

suojaamaan kallisarvoisia hevosia, niin että muodostui kulkeva,

pitkähkö teltta, jonka tankoja orjat kantoivat. Matkavaunujensa

moniin tyynyihin hautautuneena hän makasi puolialastonna ja

haukkoi ilmaa läähättäen. Hän kasteli käsiänsä jääkylmään veteen,

jäähdyttääksensä kasvojansa ja uhkeata rintaansa. Hän kääriytyi

orvokinsinisiin liinoihin viilentääkseen ja vaimentaakseen

ympäristönsä valoa. Ja kärpäsviuhkat liikkuivat alati hänen päällänsä

niinkuin valkeat heiluvat hevosenhännät. Siitä huolimatta hän oli

kiusaantunut ja toivoi takaisin Ekbatanan vuoripuistoihin. Tämä maa

oli paha ja palanut, ja Ahrimanin tukehduttava henki liikkui sen yllä.

Ennenkuin aurinko nousi, oli hän lähtenyt matkaan. Ja hän tiesi,

ettei virvoitusta tulisi ennenkuin päivä painuisi tuonne Oita-vuoren

taakse. Eihän se vielä ollut merta tuo tuossa vasemmalla torkkuva

vesi, siinä oli vain kuollut lahti ja salmi niin kapea, että Euboian

vuoret kaikkialla kohosivat toisesta rannasta niinkuin aallonmurtajan

harja, joka ulottui monta kymmentä parasangia etelää kohden ja

sulki tien mereltä, raikkaalta Aasian rannan tuulelta. Ainoatakaan

laivoistansa ei hän ulapalla nähnyt, sillä helleenien purjehtijat

vartioivat vesiänsä niinkuin suuret valkeat lokit ja pitivät niitä

loitolla. Mitään -- muuta tietä ei ollut kuin tämä ahdas kirottu

sola, joka nyt oli hänen edessänsä niinkuin korkea suljettu portti.

Sillä kiinni se oli, vaikka se oli melkein uskomatonta. Merkinantajat

olivat kiivillään ilmoittaneet hänen etujoukoilleen, että sola oli

miehitetty, ja että siinä oli muuri edessä. Huhuja kerrottiin, että

"Lämpimän portin" sola paikoin oli niin kapea, että vain yhdet ainoat

vaunut saattoivat sitä kulkea.

Pienen Trakhis-nimisen maakylän kohdalle, hyljättyjen talojen ja

majojen keskelle, hän pysähdytti, marssin ja antoi "kuolemattomiensa"

asettua leiriin suojaan auringonpaisteelta, joka tiukkui liekkejä

taivaasta. Hän lepäsi tyynyjensä keskellä ja katseli pitkin matalaa

rantamaata, jossa vuoret painautuivat alas kohden kultaista

kimmeltävää rantaa. Ei mitään näkynyt. Ei lammastakaan näkynyt

kapuamassa kalliojyrkänteellä, jonka sinertävään kylkeen ilmestyi

yhä suurempi joukko juovia, jotka siirtyivät niinkuin varjot

auringon mukana. Ei välähdyskään edestäpäin ilmaissut siellä

olevan ainoatakaan helleeniläistä keihästä. Jos sola todellakin

oli miehitetty, lienevät puolustajat olleet unisia kuin ampiaiset,

joille keskipäivä on liian kuuma parveilemiseen. Xerxes viittasi

"silmilleen" ja käski lähettää vakoojia solaan ja hetikohta tuoda

tiedon siitä, mitä siellä näkyi. Ryhmän hänen pyhää ratsuväkeänsä

piti seurata mukana ja viittauksella karkoittaa ne pölkkypäät, joita

siellä mahdollisesti vetelehti tietämättä heitä uhkaavasta vaarasta.

Silloin näki suurkuningas kreikkalaisen kissan, joka oli ryöminyt

erään vaunun varjoon. Hän tuotti sen luoksensa ja sai sen kuumien

käsiensä kosketuksella kehräämään. Sitten hän sulki silmänsä, ja

sen vaunun yli, jossa hän lepäsi, laskettiin telttakatos jokaiselta

neljältä kulmalta.

Mutta ratsumiehet ajoivat itää kohden, vuoren suojassa, joka

terävinä harjanteina kaartui yli tien. Ei ollut muuta tietä kuin

se, joka kulki rantaviivan mukaan, yli kahisevan kuivan liejun ja

auringonnuolemain puronuomien. Siellä täällä näki valkeata jauhoa

paakuttain. Persialaiset luulivat, että merivettä oli johdettu

rantakuoppiin ja siten saatu siitä suolaa erittymään. Hevoset

läähättivät janosta. Muulit kumartuivat myötäänsä maahan etsien

virvoittavaa vedenpisaraa. Yht'äkkiä ne pysähtyivät pulppuilevan

lähteen ääreen, joka virtasi keskellä päivänpolttamaa meriruohoa ja

valkeaksipalaneita näkinkenkiä, joiden seassa oli veden huuhtelemia

kilpikonnankuorien jätteitä. Ratsastajat hyppäsivät satuloistansa,

hämmästyneinä nähdessään lähteen keskellä kaikkea kuivuutta. Lähteen

kuplat tuprusivat höyryä. Hevoset vetäytyivät säikähtyneinä syrjään,

aivan kuin jokin olisi niitä pistänyt. Kun ratsastajat koskettivat

vettä, niin he polttivat sormensa. Ne olivat kuumia lähteitä,

vesikattiloita, jotka kuohuivat maan uumenista.

Vilvoitellaksensa itseänsä ohjasivat he ratsut rannalle.

Sirorakenteiset ja kauniit eläimet huiskivat hännillänsä tyytyväisinä

ja kulkivat pitkin rantaa porskuttaen vaahtoavaa vettä. He

kulkivat ohi muutamien kuolleitten talojen, jotka olivat puoleksi

hakkaamattomasta kivestä, puoleksi savesta rakennettuja; pari

kallioseinässä olevaa pylvästä osoitti ovea luonnontemppeliin.

Ohuita vesisuonia virtasi alas rantaa kohden. Ratsut huomasivat ne

ja pyrkivät vikuroiden sinne. Miehet ohjasivat ne puroille. Hevoset

nuoleskelivat tihkuvia vesisuonia. Persialaiset hyppivät hevostensa

selästä, laskeutuivat maahan ja nuolivat mukana.

Sitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä

kääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi

niskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä

ja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle

rantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä

kallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia,

muodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.

Ei itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri

näytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa.

He eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta

hiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä,

jotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.

Persialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana

vuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan.

Nyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun

olisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä

pujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä

oli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät

olivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien.

Kaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja

asettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään

myrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä,

ennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin.

Askel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa

kallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja

tarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven

suojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.

Hän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa

kallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta.

Siinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei

vähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut

nähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa.

Hän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut

millä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä

hän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka

paljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat

ruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että

ei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä

eteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno

niinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse

auringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät

olivat siihen merkkinsä polttaneet.

Pitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä

tapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita

miehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat,

alastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen

tukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan,

tarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät

syliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan,

rynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret

käsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki

loisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa

avautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei

ymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin

he päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta

jälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi

ollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa -- nuo raskaat

joustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät

toisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja

kaapimaan hien kiiltävältä iholtansa -- kaapimaan jollakin aivan kuin

sirpillä tahi sualla! -- ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin.

Läpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia

miehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia

olentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa,

ja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä

itseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät

sormiansa sen läpi -- heillä lienee ollut kammat, joilla he

kiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta

hiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta

ja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon,

jonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä

kierteinä, jotka kähertyivät auringossa.

Ja persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten

joukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä.

Niinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti

paljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan.

Tuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he

olivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina.

Nuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua

pallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa

syyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.

Silloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla,

pitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä,

jonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset.

Kädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes

kärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi.

Tämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä,

sillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle

suunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi

jännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.

"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!" kuului muurilla

seisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista

hän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät

suojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi

alastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen

sormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat -- hän heitti

kaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan,

keihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes

haalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki

silmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän

nousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa

kaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva

ja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä.

Siinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet

lanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi

häntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja

laukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.

Xerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän

tulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti

käskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan

vuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista

miehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja

palmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden

luvun saattoi laskea vain sadoissa.

Xerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta

aamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle:

"Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä

huolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat

epäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut

heidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat

voivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen

heistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat

kaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa."

Xerxes tarttui viinimaljaan ja joi. Sitten hän nukkui taas.

Kun hän jälleen heräsi, muistui asia hänen mieleensä ja hän käski

ratsuväenosaston ratsastaa aivan muurin ääreen ja torventoitotuksilla

kutsua helleenejä paikalle sekä sanoa tulkin kautta: "Suurkuningas,

kuningasten kuningas kutsuu teitä, helleeniläiset miehet, tulemaan

hänen leiriinsä ja huvittamaan häntä voimailuharjoituksillanne. Tahi,

jos te siitä kieltäydytte, lähtekää matkaanne ja väistykää hänen

tieltänsä. Sillä suurkuningas suosii uljasta suoruutta eikä tahdo

edes päänne hiuskarvaa notkistaa, jos te vapaaehtoisesti pötkitte

tiehenne."

Mutta tänä aamuna näytti kaikki toiselta kuin edellisenä päivänä.

Hopliitit tulivat esiin solan muurin edustalle tiheissä riveissä.

Pronssikilvet muodostivat etuvarustuksen. Luusäärykset olivat kuin

paalurivit. Pystyssä olevien keihästen rivi oli kuin kaide-este.

Kypärät loistivat niinkuin rivi säkenöiviä kattokupuja pitkin

viivasuoraa muurinharjaa.

Oikealla sivustalla seisoi kuningas Leonidas itse, ainoa ojennettu

keihäs koko joukossa. Kuuluvalla ja terävällä äänellä tuli häneltä

vastaus:

"Sinä, joka puhut helleenien kieltä, mutta tuot vain meedialaisen

orjan sanomaa, sano herrallesi ja kaikkien muiden orjien herralle,

että tässä seisomme sen Hellaan kilpenä, joka mieluummin lannistuu

kuolemaan kuin hänen orjanikeensä alle. Ja sinä varo itseäsi! Älä

anna kenenkään helleenien kieltä puhuvan miehen enää uskaltaa tulla

tänne tuomaan meille sanomia Hellaan viholliselta -- sillä silloin

keihäs naulaa vastauksen hänen kurkkuunsa."

Samalla hetkellä kaikki keihäät kohosivat uhkaamaan

persialaisjoukkoa. Se kääntyi ympäri ja riensi takaisin leiriin.

Xerxes ei ymmärtänyt helleenien tarkoitusta. Hän istui teltassansa ja

keskusteli lakedaimonilaisten entisen kuninkaan Demaratoksen kanssa.

"Kuinka omituisia sentään sinun maanmiehesi ovat", antoi hän hänelle

sanoa. "Ensin he lyövät leikkiä ja pitävät pilaa aivan silmieni

edessä ja paljastelevat itseänsä sopimattomasti, niinkuin olisivat

haaremissa eikä aurinkoa olisi taivaalla. Sitten he asettuvat

taistelujärjestykseen ja uhkaavat ja haukkuvat. Eivätkö he siis

tiedä, että minä voin ajaa heidät tiehensä aivan kuin sääskiparven,

käteni liikkeellä? Mielettömiä lapsiako he ovat, ja kuinka kauan

luulet heidän aikovan pilantekoa jatkaa?"

Demaratos antoi tämän vastauksen:

"Älä usko, herra, että lakedaimonilaiset ovat tulleet tänne leikkiä

lyömään. He ovat täällä sulkemassa sinulta tien Hellaaseen. Pane

mieleesi, sellainen heidän tapansa on, että kun aikovat ryhtyä

yritykseen hengen uhalla, niin he koristautuvat ja somistavat

tukkansa. Edessäsi ovat nyt, suurkuningas, maailman urhoollisimmat

miehet, maailman kauneimman kuningaskunnan kansalaiset. Jos nämä

voitat, silloin ei mikään muu kansa enää uskalla nostaa kättänsä

sinua vastaan."

"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?"

kysyi Xerxes.

"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani", vastasi Demaratos

murheissansa, "enkä enää sitä takaisin saa -- en edes sinun avullasi".