XX.

Hellesponton rannalla.

Seuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle,

johon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista.

Koko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli

silmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että

hän kuuli sen veden loiskeen.

Vinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot

pienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa

valkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.

Mutta puolipäivän aikaan tuuli kääntyi ja yhdessä ainoassa hetkessä

täytti Hellesponton tuhantinen purjeiden joukko. Kirjavana

vilisevä joukko erimuotoisia laivoja liikehti hänen silmäinsä

edessä. Toisinaan ne liikkuivat niinkuin valkeat ja kultaiset

tuhatjalkaiset, ryömien pitkin vedenpintaa pitkillä siirottavilla

airoriveillänsä. Toisinaan ne löivät leikkiänsä tuulessa suurten

moniväristen purjeiden kantamina niinkuin kirjavat perhoset. Hänen

setänsä Artabanos ja hänen velipuolensa Ariabignes, joka itse oli

joonialaisten ja karialaisten laivojen päällikkönä, seisoivat hänen

rinnallaan ja selittivät hänelle kaikki.

Laivajoukko toisensa jälkeen purjehti suurkuninkaan ohitse: Egyptin

kaksisataa ja foinikialaisten kolmesataa laivaa; jälkimmäisillä oli

korkeimmat mastot ja suurimmat purjeet ja ne lensivät suuremmalla

nopeudella kuin mitkään muut. Niinkuin kilpailussa erosivat

pikapurjehtijat pian toisista -- ennen muita sidonilaiset laivat,

parhaat kaikista. Mutta viittä purjehtijaa, Halikarnassoksen sekä

Kos-saaren, Nisyroksen ja Kalydnan laivoja ylisti Ariabignes kaikkein

rohkeimmiksi ja sanoi niiden johtajana olevan kuningatar Artemisian,

Lygdamiin tyttären. Korkeilla terävillä keuloillaan ja näkymättömällä

keulatutkaimellaan ne leikkasivat aaltoja kuin miekkavalas.

Kolminkertainen airorivi kiihoitti vauhtia, vaikka tuuli olisi ollut

kuinkakin suotuisa.

Tiheissä joukoissa kyprolaiset laivat lipuivat eteenpäin,

sitten tulivat kilikialaiset, pamfylialaiset ja lyykialaiset,

Aasian doorilaisten laivat ja helleenisten saarten purjehtijat.

Viimeksimainittuja ei ollut monta, mutta Ariabignes oli ylpeä niistä.

Tie oli avoinna niskoittelevaan maahan, ja pian tottelemattomat

taivutettaisiin ja masennettaisiin. Laivastoasioihin perehtynyt

Ariabignes tunsi kaikki laivat, ei ainoastaan niiden keulakuvista ja

purjeiden väreistä ja merkeistä, vaan myöskin itse aluksen kulusta,

purjeen erikoisesta muodosta, niinkuin kasvot piirteinensä.

Xerxes istui väsymättä katsellen ja iloiten. Hopeaupotuksin

koristettu ebenpuinen pöytä oli hänen valtaistuimensa edessä ja

kukkurallaan hänen mieliruokiansa: Ardekanin jäällä hyydytettyä

sorbetia, valkeata egyptiläistä vehnäleipää, kevyttä kuin harso,

vastapoimittuja hedelmiä, Khalybonin viiniä ja Babylonin ja

Persepoliin ruusuntuoksua. Juomavesi kaikilla hänen matkoillansa tuli

Susianan Khoaspeesta.

Hän toivoi saavansa nähdä meritaistelun ja ihmetteli sitä varmuutta,

jolla nuo lukuisat alukset jakaantuivat ryhmiin, liikehtivät,

hyökkäsivät kolmikulmaisissa joukoissa, voittivat nopeudessa,

kiersivät ja saarsivat toisiansa. Nopeutensa avulla Sidonin laivat

saivat voiton.

Sitten sousivat kaikki laivat asemillensa ja asettuivat järjestettyyn

joukkoon Abydoksen edustalle. Huutoja kuului rannalta laivastoon ja

laivasta toiseen. Jokainen osasto oli omassa linjassansa, kaikkia

osastoja saattoi katsella yhdeltä ainoalta paikalta. Ja taka-alalla,

pitkälle kummallakin sivustalla, oli kuormalaivojen lukematon joukko

ankkurissa, proomuja ja kömpelöitä matalamastoisia aluksia. Sillat

olivat niinkuin kaksi maanväristä ponttoonilaivain ylitse kulkevaa

nauhaa -- sotajoukon tie ulotettuna aina vieraaseen maahan saakka,

Aasian käsivarsi tarttumassa kiinni Europaan.

Silloin nosti Xerxes silmänsä välkkyvässä salmessa olevista

laivoista ja alkoi tutkia rantoja. Europa oli hänen kättensä alla.

Savenväriset talot loistivat toisella puolella Sestoksessa ja

Madytoksessa valkealla Traakian rannalla ja lännenpuolella hän

näki Makedonian kohoavan ja häipyvän sumuun laskevan auringon

alle. Pienten kutistuneiden lehtojen takana hän saattoi aavistaa

piilevän temppeleitä, helleenisille epäjumalille pyhitettyjä. Paljon

suuremmalla mielihyvällä kiintyivät hänen silmänsä tummalehtisiin,

leveälatvaisiin pinjoihin, jotka kohosivat kuninkaallisen kauneina.

Alhaalla abydolaisten maitten rannassa piti hänen sotajoukkonsa

vielä pitoja aterioiden niiden tuhannen lehmän jätteitä, jotka

hän oli uhrannut Pergamoksen kaatuneille sankareille. Niin kauas

kuin silmä kantoi kummallekin puolelle, oli rannikko hänen

sotalaumojensa asuttama; ne odottivat hetkeä, jolloin ne niinkuin

karjalauma ajettaisiin yli salmen vieraaseen maanosaan. Koko Aasia

ja Afrika olivat nostaneet aseisiin kaikki soturinsa lähtemään tälle

sotaretkelle; joka kostaisi hänen isävainajansa kärsimän loukkauksen.

Yksi ainoa hänen sauvansa liike oli saanut kansat lähtemään

liikkeelle kaukaisimmista kaupungeista ja maista ja vuoriseuduista,

kokoontumaan niinkuin lintulaumat ja peittämään maan siinä missä ne

liikkuivat.

Xerxeen silmät sivusivat tuolla alhaalla olevia siltoja,

joille sotajoukko ei vielä ollut astunut. Ketjut olivat vielä

niitä kiinnittämässä, ja sisäpuolella oli vain kaksi verestä

teuraanpuolikasta. Siinä oli ihminen, leikattuna halki kuin

pingoitettua nuoraa pitkin, ja kumpikin verinen puolikas laskettu

omalle puolellensa ensimmäistä siltaa. Pythioksen poika, jonka oli

pitänyt sovittaa isänsä uhkarohkeus. Haaskakärpäsiä oli leikkauspinta

mustanaan. Mutta Xerxeen silmät eivät pysähtyneet katsomaan tätä

kauheutta -- uhria pahalle ja ruttoatuovalle saastan hengelle.

Hän oli kauan ääneti kastellut huuliansa kultapikarinsa viinillä.

Sama kultapikari oli saman Pythioksen antama lahja. Viini synnytti

hänen päähänsä mielialoja. Kevät kulki kuohuen läpi hänen verensä.

Hän ruokki mielikuvitustansa ajatellen kostoa, joka oli valmiina

hänen silmiensä edessä. Tällä kertaa tuo häviöön tuomittu kansa ei

pääsisi hänen käsistänsä. Kaksinkertainen kahleketju oli heitetty yli

salmen Europaan. Kun hän vain sauvaansa kohottaisi, niin kaikki nämä

alukset nostaisivat purjeensa kuin petolinnut ja lentäisivät etelään

iskeäksensä saaliiseensa. Joukon jättiläiskäärme kiemurtelisi yli

Hellesponton ja kuristaisi vihatun maan.

Hänen suuret mustat silmänsä avautuivat nauttien ahmimaan hänen

kaikkivaltaansa: "Katso, kaikki se, jolla valtaistuimeni seisoo, on

minun ja tuolla kaikki mitä katseeni valtaa nyt ja satoina tulevina

päivinä. Ei koskaan ole maa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin

tämä. Ei koskaan ole meri keinutellut sellaista voimaa kuin tämä.

Ylistetty olkoon Ahuramazda, valon ja puhtauden ikuinen jumala! Hänen

nimessänsä itseäni onnelliseksi ylistän."

Mutta kun hän oli juonut loppuun näkynsä huuman, laskeutuivat silmäin

suuret valkeat luomet ja jäivät lepäämään. Hänen setänsä Artabanos,

joka aina salavihkaa tarkkasi häntä ja tutkisteli hänen aikeitansa,

seisoi kauan ja katseli hämmästyneenä, kuinka kyynelet tihkuivat

esiin mustien ripsien alta ja hitaasti vyöryivät alas välkkyvälle

parralle, niinkuin teräskäärme livahtaa pensaaseen.

Ja Artabanos rypisti halveksivasti ylähuultansa tiheän harmaan

partansa seassa ja ajatteli viinin vaikutuksia, ja katseltuaan kauan

suurkuninkaan itkua hän sanoi kuivasti ja terävästi:

"Sinä veljeni Dareioksen poika, suurkuningas, kuningasten

kuningas, mielialat vaihtelevat sielussasi niinkuin tuulenpuuskat

vihurienpieksämällä Athos-niemellä. Ensin ylistät itseäsi

onnelliseksi ja sitten virtaavat kyyneleesi, niinkuin olemassaolo

iskisi sinua pahimmalla ruoskallansa."

Xerxes avasi silmänsä ja katsoi häneen terävästi -- katseen hehku

sai itkun kuivumaan, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan -- ja sanoi

käheästi:

"Niin, minä itken sinun ja minun ja kaikkien olioiden mitätöntä

lyhytaikaisuutta. Katso tätä tuhansissa olennoissa vilisevää elämää,

joka on kuin sääskien parvi ilta-auringossa. Missä se oli sadan

vuoden päästä?"

Artabanos vastasi pilkaten:

"Sitä ajatusta löytääkseen ei suurkuninkaan tarvitse matkustaa

tuhansia parasangeja. Se putoaa joka päivä setripuiden oksilta Susan

puistossa niinkuin silmut puhkeavista lehdistä. Elämän kurjuus

kestää kyllin kauan sille, joka ajattelee. Kaikkien noiden tuhansien

joukossa tuolla ei ole ainoatakaan, joka ei toivoisi itsellensä

kuolemaa mieluummin kuin elämää. Kuolema on lohdutus, jolla

Ahura-mazda korvaa ihmiselle onnettoman elämän."

Xerxes katsoi yhä terävästi häneen ja lausui:

"Sinä kummallinen ihminen, minä en ole puhunut sinun tahi minun

elämästäni, vaan koko tuosta massasta, jonka henki on minun kädessäni

niinkuin tuhantinen joukko päitä yhdellä ainoalla kaulalla, jonka

voin leikata poikki yhdellä ainoalla veitseni viillolla. Vielä on

minulla partaveitsi kädessäni, eikä veri ole paennut. Vieläkö neuvot

minua, niinkuin kauan aikaa sitten Susassa, heittämään retkeni

sikseen? Vieläkö pelkäät, että vihollinen on voimilleni liian

mahtava?"

Artabanos katsoi tiukasti takaisin ja vastasi:

"Herra kuningas, et siis vielä ole selvillä siitä, minkälaista

vihollista vastaan olet menossa."

Mutta Xerxes rypisti kulmiansa ja vastasi:

"Luuletko sitten, kumma epäilijä, että helleenien maasotavoimat ovat

suuremmat kuin ne sotalaumat, jotka tässä näet, tahi että meidän

merivoimamme ei vedä vertoja ateenalaiselle? Se vihollinen, jota sinä

siis yhä vieläkin pelkäät, asunee omassa pelon täyttämässä veressäsi."

Artabanos hymyili:

"Olet oikeassa, suurkuningas, meissä itsessämme piilee tuhoisin

vihollisemme. Muutamilla se on vatsassansa. Muutamilla vielä

alempana. Mutta, herra kuningas, se mies on urhoollisin, joka

aikanansa pakenee. Ja nyt, kun olet nähnyt molemmat vihollisesi,

pitäisi sinun paeta suinpäin."

"Mitä vihollisia minä olen nähnyt?"

"Ne ovat olleet silmäisi edessä koko päivän, suurkuningas."

"Niinpä näytä ne minulle äläkä puhu arvoituksia."

Artabanos kääntyi Hellespontoon päin ja viittasi etusormellansa

kuljettaen sitä ympäri näköpiirin:

"Tuolla, sinä kuningasten kuningas. Sinä kuljetat joka paikassa

kahta vihollistasi mukanasi. Kokoa vielä enemmän laivoja, kutsu

palvelukseen vielä suurempia sotalaumoja -- ja vihollisesi kasvavat

sitä mukaa. Vapise ja pelkää hirvittävän suuria merivoimiasi. Sillä

jos Ahriman nostaa pahan myrskyn, niin et Aasian etkä Europan

rannoilta löydä kyllin suurta satamaa niitä pelastaaksesi. Laivastosi

on musertava sinut. Ja sitten maasotavoimasi, jonka huomenna annat

hyökätä vihollismaahan --, niin, sitä ei mikään sotajoukko lyö,

vaan se lyö itse itsensä. Se kuljettaa nälänhätää mukanansa omissa

riveissänsä. Ihmiset ovat aina olosuhteiden alaisia eikä päinvastoin.

Sotajoukkosi on tuhoava itsensä. Se on itsessänsä voittamaton,

senvuoksi se on kaatuva omaan voimaansa."

Xerxes oli lähellä suuttumusta. Hän sysäsi Artabanosta keveästi

rintaan sauvallansa ja lausui:

"Jos esi-isämme olisivat olleet niinkuin sinä, niin ei Persian

valtakunta nyt olisi niin voimakas. Älä pelkää saavasi nähdä nälkää,

kun meillä itsellämme on kaikki elämämme tarpeet ja kun sen lisäksi

käymme taisteluun maataviljelevää kansaa vastaan hedelmällisiin

seutuihin, emmekä hedelmättömiä erämaan valtoja vastaan."

Artabanos vastasi:

"En minä, suuri kuningas, pelkää nälkää. Ja jos sinulle neuvoja

annan, teen sen hyvässä tarkoituksessa, sillä ei kukaan tunne loppua

alussa. Hanki joka tapauksessa itsellesi voitto omien kansojesi

voimilla äläkä helleeneillä, jotka ovat joukkoihisi karanneet. Minä

häpeän, suuri kuningas, täällä sinun seurueessasi, vieläpä juuri

tällä paikalla, itse valtaistuimesi ympärillä nähdä miehiä, jotka

ovat isänmaansa kavaltaneet. Yksinpä siltasikin on helleeni Harpalos

rakentanut. Karkoitettuja ja maanpakoon ajettuja, Spartan ja Ateenan

tyytymätöntä ainesta, kokoontuu luoksesi, sinun sotaretkesi kautta

he toivovat voittavansa itsellensä etuja ja saavansa takaisin

menettämäänsä vaikutusvaltaa. Heidän näkemisensä on herättävä

heidän kansalaisissansa inhoa. Älä käytä miehiä, jotka omaa etuansa

tavoitellen tahtovat tuottaa orjuutta isiensä maalle. Sillä sellaiset

miehet eivät koskaan voi tuottaa meille hyötyä."

Xerxeen päästä olivat vähitellen sedän puheen aikana höyryt

hävinneet; hän nousi kärsimättömänä ja puhkesi puhumaan:

"Artabanos, minä kiellän sinua sanomasta joonialaisia kavaltajiksi

sen vuoksi, että he ovat liittyneet minuun oikeata asiatani

puolustamaan. Heidän puoleltansa minun ei tarvitse pelätä

minkäänlaista uskottomuutta. Sillä he jättävät vaimonsa ja lapsensa

meidän valtakuntaamme. Ja oikeutettu suuttumus niihin oloihin,

joista he ovat paenneet, teroittaa niiden aseet, joita sinä sanot

pettureiksi. Se siitä. Mies, jolla on niin katkera epäilys kuin

sinulla, ei sovi sotaanlähtijäksi. Mene sinä siis, Artabanos,

takaisin Susaan ja puolusta taloani ja minun kuninkaankaupunkiani,

kunnes tulen takaisin. Poikasi seuraavat minua. Mutta ota sinä tämä

sauva ja riennä kotiin."

Artabanos otti sauvan ja meni: "Vielä minä elän, herra!" olivat hänen

viimeiset uhmaavat sanansa.

... Aurinko laski, kun Xerxes ajoi leiriinsä. Sitä ei täällä Aasiassa

ympäröinyt mikään valli, vaan yksin kuormastovaunujen lukematon

joukko. Kärryjä suurin, nastoilla varustetuin pyörin seisoi aisat

pystyssä niinkuin yhtenäinen sarja etuvarustuksia.

Suurkuninkaan vaunut ajoivat sisään eteläisestä portista. Vartijat

heittäytyivät kasvoillensa eivätkä nousseet, ennenkuin ne olivat

jyristen kulkeneet ohi.

Kamelit makasivat levolla taakat yhä paikoillaan selissä.

Piirityskoneita, muurinsärkijöitä ja tikapuita törrötti niiden

kyttyrien yli, mutta nuo raskaat eläimet, joiden polvissa ja

kyljissä karvat olivat siellä täällä takuissa kuin koinsyömien

päivien keskellä, makasivat tyynet päät kankeasti pystyssä ja

pureskelivat harkitsevasti märepalojansa. Muulit seisoivat laajoissa

karja-aitauksissa turvat tungettuina kuihtuneisiin ohdakkeensekaisiin

heinätukkoihin. Oli toisia aitauksia täynnä umpinaisia tynnyreitä,

joiden naftalöyhkä ilmaisi niiden sisällyksen: tynnyreittäin tätä

tulenarkaa nestettä piti heitettämän piiritettyjen portteja ja taloja

vastaan, jonka jälkeen ne tulinuolia ampumalla sytytettäisiin.

Xerxes ajoi sitten läpi jalkaväen telttalabyrinttien, joissa

kilvet olivat nojallaan maahan pistettyjä keihäitä vasten. Sen

takana olivat ratsuväen hevoset suojissaan pitkissä tilapäisissä

vajoissa. Ja vihdoin muodostivat vaunusoturien raskaat pronssilla

lujitetut vaunut suojaavan vyön leirin sisäosan ympärille, jossa

itse suurkuninkaan teltta oli keskipisteenä henkikaartien teittäin,

leipomoiden ja keittiöiden, hevostallien ja eläinten häkkien välissä.

Suoria telttakujia tästä teltasta johti kaikille leirin porteille ja

kulmille. Ja pitkin tätä suoraa linjaa olivat sotapäälliköiden teltat

järjestetyt; ne tunsi kunkin osastonsa sotamerkeistä -- tangoista,

joista toisissa oli kultalevyt ja niihin kuvattuna joko kotkia tahi

jousimiehiä tahi korppikotkia, toisissa kudottuja tahi koruompeleisia

lippuja, joissa norsuja ja leijonia, härkiä ja hevosia, lohikäärmeitä

ja susia, aurinko ja kuu hohti vahvoin värein. Kunakin aikana oli

jokaisella osastolla kerta kaikkiaan määrätyt paikkansa -- kukin

tiesi tarkoin sen kaistaleen, jolla hänen oli pysyteltävä, ja tiesi

lähdön aikana, mitä hänen piti tehdä.

Xerxes nousi vaunuistansa ja astui telttaansa. Se oli korkeampi kuin

kaikki muut ja kaunein verhoin jaettu eteiseen ja sisähuoneisiin.

Keihästen päissä, jotka olivat ulkoseinää vasten, saattoi

telttakangasta nostaa miehenkorkeudelle, niin että ulkopuolelta

saattoi nähdä sisälle telttaan niinkuin avonaiseen kioskiin.

Mutta nyt illan tullen olivat kaikki seinät kiinni, ja sisimpänä

suurkuninkaan makuuhuoneessa paljastettiin pyhä tuli ja palkeilla --

ihmisen hengitys oli saastainen -- saatiin hiilet hehkumaan; maagit

kohentelivat tuhkaa ja asettivat tuoksuvia polttoaineita tuleen.

Isossa, täysin suljetussa ja eristetyssä haaremiteltassa

kuninkaanteltan takana odotettiin tänä iltana turhaan suurkuninkaan

käyntiä. Xerxes meni levolle mieli täynnä merta. Hänen vuoteensa

portailla oli tuoreita mantelipuunoksia. Niiden makea tuoksu virkisti

hänen untansa. Meren kostea henki tunkeutui läpi verhojen. Hän

unohtui kuulemaan Hellesponton aaltoja.

Ja Hellespontto herätti hänet. Auringon noustessa hän oli ylhäällä,

antoi nopeasti pukea itsensä ja ajoi laukkaa leirin läpi. Maagit

vastaanottivat hänet rannalla. Mithra, valon enkeli, joka lepää

taivaalla ennen auringonnousua, antoi värinsä Aasian huippujen yllä

avartuvalle ilmalle; taivas loisti lasinkirkkaana ja välkkyvänä,

niinkuin olisi muserrettuja tähtiä siroteltu aamuruskoon. Mutta yli

Hellesponton pakenivat Ahrimanin säikähtäneet varjot. Pimeys painui

Europan taakse pitkien, tummansinisten varjojen siivillä. Päivän

voimat loitsivat yön maahan maan hyväksi. Mithran täytyi voittaa.

Ja Mithra voitti joka päivä tuon lännen suurisanaisen ja ylpeitä

kuvittelevan kansan, joka rakensi kaupunkeja ja temppelejä ja palveli

epäjumalia ja hieroi kauppoja ja petti ja riiteli äänekkäässä

omahyväisessä ilossansa.

Xerxes seisoi alttarin äärellä, jonka pyhän tulen maagit päivän

tullen olivat peittäneet, ja tarttui Pythioksen kultapikariin,

jonka juomanlaskija täytti suuresta kultamaljasta kaataen,

rubiininpunaisella nestesuihkulla. Kummallakin kädellänsä hän nosti

sen ilmaan, juuri kun aurinko nousi niinkuin suuri häikäisevä

tulikaari, ja ampui ensimmäisen liekkinuolensa yli Hellesponton,

iskien säkeniä aallonharjoista, kunnes pääsi maaliinsa toisella

puolella. Ja jättäen auringon taaksensa hän kulki muutaman askelen

päässä olevalle rannalle; mattoja levisi hänen jalkojensa eteen,

ja viimeinen laskeutui aivan nuoleskelevien aaltojen partaalle.

Rauhallisesti ne solisivat hänen jalkainsa juuressa, niinkuin

olisivat unohtaneet sekä polttomerkin että kahleet. Alas läpi

lasinkirkkaan veden painui aurinko niinkuin verkko, kudottu

väläjävistä kultalankasilmukoista ja heitetty kauas virtailevaan

veteen.

Ja suurkuningas tyhjensi nauttien ja ylpeänä raskaan kultapikarinsa

ja linkosi sitten viinin viimeiset pisarat pitkässä kaaressa kauas

veteen. Muudan hänen seurueessaan oleva helleeni kuiskasi toiselle,

että näytti siltä, kuin suurkuningas olisi mielinyt leikkiä

kottabosta toisella puolella olevan Europan kanssa. Ja läpi ilman

kuului todellakin sointuva malminkajahdus toiselta puolelta, aivan

kuin heitto olisi sattunut. Kultapikarista se lähti; Xerxes heitti

sen juoman jälkeen, ja se helähti aaltoihin pudotessaan. Myöskin

jalokivikoristeisen miekkansa tupestansa hän heitti merelle lahjaksi.

Nyt maagit sytyttivät rovioita oksista pitkin rantaa ja sirottelivat

tuleen suitsutusta, niin että se leimahteli ja roihusi. Lauma

kantajia tuli paikalle syli täynnä vihreitä oksia ja sirotteli tielle

myrttejä aina sillalle saakka, jossa he myöskin peittivät oksillaan

Pythioksen pojan silvotun ruumiin.

Ja nyt alkoivat sotarummut kurnuta, kumeasti ja yksitoikkoisesti,

niinkuin olisi itse maa huokaillut sen yli marssivan sotajoukon

jalkain alla. Xerxes istui vaunuissansa rannalla ja katseli.

Kauempana olevaa siltaa ajettiin karjaa ja kuormastoa, lähempänä

olevaa aseellisia joukkoja.

Etupäässä kulkivat kymmenen tuhatta "kuolematonta" säteilevässä

loistossansa; kukkaseppeleet peittivät heidän päissänsä olevia

köysitiaroita; keihäänkärjet välkkyivät kuin tähkät liikkuvalla

kultaisella pellolla. Hydarnes Hydarneen poika oli heidän johtajansa.

Kaukaisempaa siltaa ajoivat heidän haareminaisensa suljetuissa

tynnyrivaunuissa. Lukuisat palvelijat ajoivat heidän kamelejansa ja

kuormajuhtiansa, jotka kuljettivat elintarpeita vain heille.

Mutta kuolemattomien jälkeen tuli vilisevä joukko kaikkia Aasian ja

Afrikan kansoja. Xerxes katsasti valtakuntiansa. Hänen "silmänsä"

ja "korvansa" seisoivat hänen sivullansa ja kertoivat hänelle

kaikki, mitä hän halusi tietää. Täyttymätön tiedonhalu sai hänet

unohtamaan syömisen ja juomisen. Sotapäälliköiden ja satraappien

nimet kajahtelivat ilmassa; moni sotapäälliköistä oli hänen omaa

sukuansa ja lähintä veriheimoa. Kirjoittajat merkitsivät muistiin

nimiä ja lukuja. Xerxeen silmät ahmivat kaikkea ja etsivät nälkäisinä

yhä lisää. Päivän päästä päähän hän istui korkeassa vaunussansa,

hän nukkui peitteisiinsä kääriytyneenä nousten aivan aamunkoitossa

seuraamaan eteenpäin kulkevia joukkoja. Seitsemän vuorokautta kesti

ylikulku. Vielä itse mentyään salmen yli hän pysähtyi rannalle

katselemaan joukkojansa loppuun saakka. Yöllä hän saattoi lakkaamatta

kuulla eläinten astuntaa ja rattaiden kolinaa, joka ei koskaan

keskeytynyt.

Omituisia kansoja kulki ohitse. Kasvojen värit vaihtelivat

kellertävästä kiiltomustaan. Afrikan aitiopialaiset olivat

takkuvillaisia kuin lampaat. Toisilla kansoilla oli tukka pitkä ja

sileä kuin harja tahi palmikoitu piiskaksi. Pohjolan heimoja kulki

pitkäkarvaisissa turkeissa ja korkealle yli polven ulottuvissa

vihreissä ja ruskeissa saappaissa. Kypäriä oli lukemattomia

muotoja -- ne olivat milloin puusta, milloin pronssista, milloin

palmikoiduista hihnoista. Muutamilla oli päässänsä korkeita hevosen

päänahkoja, joiden korvat siirottivat ja harja hulmusi; toisilla

häränpäitä valtavine kierresarvineen; muutamilla oli ketunnahat

pään verhona, toisilla leopardin- ja leijonannahkoja, jotka oli

pingoitettu pelkiksi hammasvälkkyisiksi kidoiksi. Keveäpukuiset

intialaiset kulkivat hohtavissa puuvillapukimissansa, eikä heillä

ollut muita aseita kuin pitkät ruokokaaret ja hienoruokoiset nuolet,

joissa oli rautainen kärki. Toisilla kansoilla oli keihäät, joissa

oli jalanpituiset terät, sotatapparoita, niinkuin olisivat olleet

tarkoitetut puiden kaatamista varten, tahi raudalla vahvistettuja

nuijia. Turbaanipukuisilla heimoilla oli kankeat pellavaiset

rintavarustukset. Muutamilla oli palmupuiset kaaret, toisilla

heittokeihäät, joissa oli sahateräiset piikärjet, toisilla keihäät,

joissa oli antiloopinsarviset kärjet. Kilpiä oli epälukuisia ja

sangen omituisia muotoja; muutamat olivat tehdyt pingoitetusta

kurjennahasta. Toisilla oli ihmisen päänahkoja vyössänsä, toiset

koristivat kaulansa karhun- ja ihmisenhampaista tehdyillä ketjuilla.

Xerxes ihmetteli suuresti. Usein hänen silmänsä kostuivat

liikutuksesta, kun hän ajatteli kaikkia näitä erilaisia ihmiskansoja,

jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieltä, vaan elivät elämänsä

kaukaisissa, toisistansa etäällä olevissa maailmoissa -- vain

viittaus hänen sauvastansa, ja kuukausittain ne kulkivat,

kärsivällisinä niinkuin karja, ja tuossa ne nyt vaelsivat ohi hänen

silmiensä eivätkä ehkä enää koskaan näkisi kotipaikkaansa.

Mutta hänen silmänsä säkenöivät ylpeyttä, kun hän näki loputtoman

ratsuväkensä lainehtivan ohitse. Hänen persialaissydämensä takoi

ilosta, kun hän katseli noita kauniita ja komeita hevosia, jotka

tanssivat ohitse hännät hulmuten. Loistavat levyt koristivat otsaa ja

reisiä. Otsaviuhkaa piti koossa rengas ja se oli pystyssä kuin lyhde.

Nahkahihnoissa loisti metallikoristeita, ja harjaan oli palmikoitu

kultaisia tupsuja. Kahdeksankymmentätuhatta miestä ratsasti hänen

ihastuneitten silmiensä ohitse. Ratsuväenpäälliköt Harmamithres ja

Tithaios, Datiin pojat, tervehtivät häntä. Ja Xerxes muisti surulla

kolmatta, Fartnuchesta, joka ei voinut olla mukana; Sardeesta

lähdettäessä oli hänelle sattunut niin, että koira oli juossut hänen

ratsunsa jalkoihin, niin että se pillastui ja heitti hänet selästään.

Hän sylki verta putoamisen jälkeen ja sai keuhkotaudin; hänen

käskynsä mukaan olivat palvelijat vieneet hevosen siihen paikkaan,

missä se oli heittänyt herransa selästänsä, ja leikanneet siltä jalat

rangaistukseksi.

Ratsuväen joukosta Xerxes tahtoi erikoisesti katsella sagartilaista

paimenkansaa, jolla ei ollut muita aseita kuin hihnasta punotut

suopungit, joilla he vangitsivat vihollisensa, ja tikari, jolla

pistivät ne kuoliaaksi.

Ratsumiesten jälkeen tulivat intialaiset hevosten selässä tahi

vaunuissansa, joita villiaasit vetivät, ja vihdoin turbaanipäiset

arabialaiset kameleillansa, joiden läheisyyttä hevoset eivät voineet

sietää.

Ihmisvirran kulkiessa siltaa pitkin syntyi usein epäjärjestystä

riveissä. Ratsut pillastuivat ja potkivat kaidelaitteet rikki. Niiden

silmiin tuli raivoisa pelko, kun ne katselivat vaahtoryöppyisiä

aaltoja. Intialaiset koirat, joita kuljetettiin suurissa joukkueissa,

ulvoivat, kamelit heittäytyivät maahan ja tuijottivat hullun pelon

vallassa. Pysähdys vaikutti jäljessä kulkevaan joukkoon ja sai kaikki

sekasortoon. Soturit tulivat neuvottomiksi. Nuolikotelot ja aseet

menivät sikinsokin. Pelkurit tungeksivat kuin elukat. Jotta kävisi

selville pysähdyksen syy, käskettiin ruoskamiehet esille. Niinkuin

tuli ne lävistivät joukot. Ruoskat viuhuivat siksi, kunnes este

löytyi. Iskuja sateli kamelien selkään, kunnes ne hypähtivät pystyyn.

Veri tihkui kyljistä ja muodosti punaisia juovia ruoskan tiehen.

Koirat ulvoivat, vaikka niitä ei saanutkaan lyödä, koska ne olivat

pyhiä. Hevosia pistettiin kupeisiin, kunnes ne vauhkoina tuskasta

karkasivat rajuina eteenpäin. Haavoittuneet tahi kuolleet heitettiin

veteen. Vähitellen tie aukeni ja marssi alkoi uudelleen, ja sitä

kiirehti takaapäin tulevien painostus.

Ennenkuin Xerxes itse ajoi yli sillan, pidettiin sitä kauan tyhjänä.

Kuormarengit lakaisivat tieltä lian ja pölyn; maagit, jotka

kulkivat pyhän tulen edessä, puhdistivat sen. Suitsutusastioista

he sirottelivat hyvänhajuista pyhää savua kummallekin puolelle.

Suurista saviastioista vihmottiin tuoksuvia vesiä. Pisaroista nousi

näkymättömiä kukkasia tielle. Tuoksu kertoi Persian ja Susianan

ruusuista. Ja kun suurkuningas itse ajoi kahdeksanvaljakollaan,

valkeilla nisaialaisilla hevosillaan, eivät hänen suuret laajenevat

sieraimensa huomanneet verta, joka hetkinen sitten oli vuotanut

hevosenkavioiden alla, väkevästi tuoksuen päivänpaisteessa. Katoksen

alla olevalta leposijaltansa hän näki Hellesponton pauhaavan

kummallakin puolellansa ja hän silmäili pakenevia laineita niinkuin

valtias, joka nyökyttelee päätänsä väellensä. Kuormaston sillalta

saakka hän tunsi kymmenentuhantisen, vilisevän muuli- ja lehmäjoukon

hajun; hän näki niiden selkien kulkevan vilisevänä sarjana niinkuin

mateleva käärme, siellä täällä vilahtelivat sarvet; se oli kuin

ruokaa täysi suoli kiemurtelemassa kohden maata, jonka hän oli

valloittava. Eteläpuolella laivat pitkissä riveissä kulkivat

Traakiaan vievää nientä kohden -- tavaten vakoojalaivain ketjun,

jonka pitkin rantaa piti seuraaman maavoimien etenemistä päästämättä

koskaan yhteyttä katkeamaan.

Sillä nyt alkoi marssi, joka kuukausittain oli vyöryvä länttä ja

etelää kohden ja tulvallansa peittävä koko maan ja saattava sen

persialaiskuninkaan kahleisiin.

Kolmena valtavana haarana sotajoukko marssi. Vasen sivusta pitkin

rantaa nojautui laivaston kahteentoistasataan laivaan. Oikea sivusta

kaarsi sen jäljessä sisämaata. Xerxes itse oli keskuksessa kahden

valiojoukkonsa kanssa, joita johti akaimenidi Smerdomenes ja vanha

Megabyzos.