Persialaiset.
Vielä samana päivänä Xerxes lähti matkalle Persepoliista, ajaen
matkavaunuissansa, joita vetivät nisaialaiset hevoset. Kolmesataa
sauvankantajaa ratsasti sivulla heittokeihäät käsissänsä, ja tuhannet
ratsumiehet päättivät kulkueen. Mutta suurkuninkaan edellä kulkivat
Ahura-mazdan vaunut kahdeksan päistärikköä edessä ja niiden edellä
kulkivat auringonjumalan pyhät hevoset.
Susassa odotti häntä monta sanansaattajaa: alevadeja Thessaliasta,
maanpakolaisia, Peisistratoksen puoluelaisia Ateenasta ja samasta
kaupungista karkoitettu ennustaja Onomakritos, joka koetti saavuttaa
kuninkaan suosiota ennustamalla, että persialainen oli tekevä sillan
yli Hellesponton.
Eräänä päivänä ilmoitettiin, että kaksi spartalaista, Sperthias ja
Bulis, pyrkivät puheille. Xerxes istui valtaistuimellansa silmät
puoliummessa ja odotti saavansa nähdä noiden kahden muukalaisen
makaavan kasvoillaan. Mutta he eivät heittäytyneet maahan, ja kun hän
nosti katseensa, näki hän ruoskamiestensä koettavan taivuttaa heidän
kankeita niskojaan. Mutta he seisoivat taipumatta suorina ja antoivat
tulkin sanoa, että heidän maassansa ei ollut tapana kumartaa ihmistä.
Xerxeen kulmat rypistyivät, ja hän katsoi heitä pitkään. Ne
olivat lyhyenläntiä, lujarakenteisia miehiä ja seisoivat lyhyissä
villaihokkaissaan käsivarret ja sääret paljaina ja kylmästä
punertavina. Ne katsoivat häntä yhtä pitkään muuttamatta ilmettäkään.
Suurkuningas antoi tulkin kysyä heiltä, mitä varten he olivat
tulleet. Toinen vastasi:
"Persialaisten kuningas, me olemme tulleet lakedaimonilaisten tyköä
tarjoutumaan sovitukseksi ja rangaistaviksi sinun sanansaattajiesi
tähden, jotka, Sparta vastoin kansainoikeutta on surmauttanut."
Taivuttamatta niskaansa he ojensivat molemmat kätensä, tarjoutuen
kahlehdittaviksi ja kuolemaan vietäviksi.
Mutta Xerxes antoi tulkin vastata: "Vieraat Lakedaimonin miehet,
sanansaattajat ja airuet ovat minulle pyhiä. Sen vuoksi, että
helleenit loukkaavat ja rikkovat kansainoikeutta, ei parsakansa
sitä tee. Menkää kotiinne ja kertokaa se kaupungissanne. Minun
oikeamielisyyteni pelastaa teidän henkenne."
Mutta spartalaiset punastuivat ja antoivat vastauksen:
"Me tulemme vapaasta tahdostamme emmekä pyydä armoa."
Xerxes vastasi:
"Juuri sentähden te olette loukkaamattomat. Seuratkaa minua, eikä
kukaan ole päänne hiuskarvaakaan notkistava."
Matka kulki edelleen länttä kohden. Ekbatana avasi hänelle porttinsa
ja hän ajoi noiden moninkertaisten suojamuurien sisälle, joiden
kukin rengas kuvasi yhtä kiertotähtien radoista ja oli verhottu
tähtensä värisellä metallilla. Kuninkaallinen linna säteili kultaa,
elektronia ja norsunluuta. Mutta hän ei pysähtynyt. Korkeat muurit
avasivat jälleen malmiporttinsa hänen lähteä. Hän tahtoi kohdata
valtakunnistansa kokoontuvat sotajoukot. Maantiet kumisivat ratsujen
ja vetojuhtain alla. Airuita kiiti häntä vastaan tuoden sanomia
laivastosta. Kaikesta pidettiin ennakolta huolta: sotalaivoja
hankittiin miehistöä varten, hevoslaivoja, pitkiä aluksia siltoihin,
kuormalaivoja elintarpeiden kuljetusta varten. Athos-niemi, joka
ennen raivoisain myrskyjensä vuoksi oli ollut niin kovin tuhoisa
persialaisille, ei enää saisi olla purjehtijain vaarana. Viivasuora
kanava kaivettiin poikki niemen, niin että se erotti vuoriniemen
mantereesta. Kaksi kolmisoutiota saattoi kulkea siinä rinnakkain.
Foinikiassa ja Egyptissä valmistettiin köyttä valkeasta hampusta ja
byblos-kasvista.
Maasotajoukko alkoi kokoontua suurkuninkaan ympärille ja hänen
mukanansa marssia Sardesta kohden.
Matkalla, Kelainaissa, kestitsi Pythios, Atyksen poika, joka
oli lahjoittanut suurkuningas Dareiokselle kultaisen plataanin
ja viiniköynnöksen, sotajoukkoa runsain antimin, vieläpä hän
tarjosi vieraallensa ja ystävällensä Xerxeelle kaiken säästämänsä
rikkauden hopeaa ja kultaa. Suurkuningas käytti hyväkseen hänen
vierasvaraisuuttansa, mutta ei tahtonut antaa voittaa itseänsä
anteliaisuudessa, jonka vuoksi hän vielä lisäsi hänen rikkauttansa.
Sotajoukko marssi yhä päämääräänsä kohden. Kun Xerxes oli mennyt
yli Maiandros-joen, näki hän eräänä päivänä vaunuistansa erittäin
kauniin plataanipuun. Hän käski pysähtyä ja astui vaunuista.
Plataanin latvus ulottui laajalle joka suuntaan, ja sen nuoret lehdet
värisivät, niinkuin ilmaistaksensa iloansa keväästä. Suurkuningasta
puu ilahdutti, hän hiveli sen hienoa keltatäpläistä kuorta ja suuteli
sitä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin komeata puuta, hän
otti kaulaketjunsa ja ripusti sen rungon ympärille. Rannerenkaansa
hän kiersi oksiin. Keihäsmiehillensä hän antoi käskyn, että siitä
hetkestä alkaen aina oli pidettävä vartijaa tuon kauniin puun ääressä
sitä vartioimassa ja hoitamassa.
Seuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten kaupunkiin Sardeeseen ja
lähetti sieltä sanansaattajia Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä. Ei
kuitenkaan Ateenaan eikä Spartaan, jotka niin häpeällisellä tavalla
olivat loukanneet kansainoikeutta, vaan kaikille muille valtioille,
jotta ne, jotka siihen saakka olivat tehtävän laiminlyöneet, vielä
viime hetkessä hankkisivat takeet hänen ystävyydestänsä.
Niinä päivinä tuli Abydoksesta Hellesponton rannalta sanomia Europaan
vievien siltojen rakennustöistä. Tuo laineilla kelluva tie oli
laskettu hampusta ja byblos-kuiduista tehdyille köysille. Mutta virta
ja raju myrsky olivat repineet sillat.
Silloin kuningas kiukustui ja antoi leikata päät huonoilta
työnjohtajilta sekä määräsi toiset sillanrakentajat aloittamaan
alusta. Kreikkalainen mies oli työn ylimpänä valvojana.
Mutta ensin hän lähetti ruoskamiehiä Hellesponton rannalle ja
käski heidän antaa tuolle Ahrimanin riivaamalle vedelle kolmesataa
ruoskaniskua. Kahlepari oli upotettava syvyyteen ja pyövelien piti
antaa orjanmerkki uppiniskaiselle merelle, joka oli rohjennut uhmata
suurkuninkaan tahtoa. Eräs persialaisista astui alas rantaan, uhkasi
kummallakin kädellänsä ohi kiitävää virtaa ja lausui:
"Oi sinä karvas ja katkera vesivirta! Herra ja suurkuningas,
kuningasten kuningas, tuomitsee sinulle polttomerkin
häpeärangaistuksen, koska olet loukannut hänen oikeata tahtoansa. Ja
suurkuningas, kuningasten kuningas, on kaikesta huolimatta ylitsesi
kulkeva, tahdoitpa tahi et. Sinä olet ansainnut, että ei enää
yksikään ihminen uhraa sinun petolliselle ja suolaiselle virrallesi.
Senvuoksi varo itseäsi!"
Kun Xerxes lähti liikkeelle Sardeesta ja kulki sotajoukkonsa kanssa
Abydosta kohden, rakennettiin silta uudelleen, lujemmaksi entistä,
satojen pitkien alusten perustalle, jotka olivat ankkuroidut
virtaan. Yli laivojen juoksivat köydet rannasta rantaan. Puunrunkoja
oli köytetty laivoihin, niille ladottiin lautoja ja maata, joka
tasoitettiin tieksi, ja kummallekin sivulle rakennettiin kaiteet,
jotta eivät hevoset ja juhdat säikähtäisi aaltojen näkyä.
Ylimenon hetki läheni. Silloin tuli Pythios rientäen suurkuninkaan
luokse, kalpeana huolesta, ja pyysi päästä kuninkaallisen ystävänsä
luokse. Xerxes kysyi, mitä hän tahtoi. Pythios vastasi tulkin kautta:
"Herra ja suuri kuningas, armahda isää, joka näkee kaikki viisi
poikaansa pakotetuiksi lähtemään kanssasi sotaan Hellasta vastaan.
Ota muut neljä, oi kuningas, mutta salli vain vanhimman jäädä
luokseni ja huolehtia talostani."
Suuttuneena kuningas antoi vastauksen:
"Huono mies, joka näkee suurkuninkaan itsensä lähtevän sotaan kaiken
väkensä kanssa, setiensä, veljiensä ja poikiensa, säästämättä
ainoatakaan. Ja sinä, joka kuitenkin oikeastaan olet orja ja jonka
pitäisi lähteä sotaan kaiken sukusi kanssa ja naistesikin, sinä
uskallat ajatella poikaasi, itseäsi ja taloasi. Mutta kukaan ei
ole saattava syyttää suurkuningasta oikeamielisyyden puutteesta.
Sinä olet antanut minulle lahjoja ja kestinnyt sotajoukkoani, ja
minä olen ystäväsi. Tämä suhde pelastaa sinut itsesi ja sinun neljä
poikaasi. Mutta juuri siihen, jota sinä pidät kalleimpana, sattuu
isku, joka sinua rankaisee. Sillä myrkyllisen käärmeen tekemä haava
voidaan parantaa vain musertamalla sen pää haavaa vasten. Syntinen
ajatus voidaan sovittaa vain verellä. Sinun itserakas toivomuksesi
on kohtaava sinua itseäsi kipeästi pistäen ja aiheuttaen poikasi
kuoleman." Ja Xerxes käänsi sauvansa häntä kohden ja käski rangaista
häntä pojan menettämisellä.
Ja nyt hän lähti Abydosta kohden ja tahtoi näyttää Hellespontolle,
jonka hän näki ensi kerran, koko kuninkaallisen valtansa. Hän
kulki eteenpäin kuin uhkaus, joka oli masentava hänen vihamiehensä
kauhistuksilla, niin että yksin tuo uhmaileva kansakin lankeaisi
kasvoillensa, sen Ahura-mazdan valon masentamana, joka loisti hänen
päästänsä.
Viikkoja etukäteen olivat kuormajuhdat ja niiden kuljettajat
vaeltaneet kulkueen etunenässä. Muulit kulkivat vilisevässä joukossa
kuin vaeltavat tavarakääryt. Kamelit astelivat loputtomassa
rivissä ja keinuttelivat kyttyröillään leirin valtavaa kuormastoa,
kokoonkäärittyjä telttoja ja tankoja. Lehmät ammuivat hitaasti
heiluen kulkiessaan; ne kantoivat maitoansa ja lihaansa vihattua
Europaa kohden suurkuninkaan sotajoukon tarpeeksi tuolla
loppumattomalla marssilla. Lampaat määkivät kohden kaukaisia
teurastuspaikkojaan. Tien tomussa oli paksu lantakerros, joka
löyhkäsi tallille aina Hellesponttoon saakka.
Mutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat,
tylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat
heidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto.
Mutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä
nuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset
kansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia
ratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista
vaahto tiukkui -- sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja,
totutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien
avulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset
loistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli
tuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he
pitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen
granaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen
hevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja
kylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki
jalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat
pyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna
suuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen
yksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika,
käveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen
vieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden
välillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen
näköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti
keihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen
omena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin
kymmenentuhatta "kuolematonta", joilla oli nimensä kuolemattomuuden
enkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä,
ja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut,
tuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään
kultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan
ja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin
keltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit.
Suomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen
päällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet
olivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka
varsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli
sidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä
kiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista
ratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi
uusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen
joukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita
nelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia
ja skyyttalaisia ratsujoukkoja.
Niinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas
kohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen
laskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi
järvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi
Mysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi
aivan kuiville.
Kun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja
ihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli
antanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista,
joissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän
linnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien
epäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan
persialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia
voimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana
silmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan
säteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt
hänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget -- amshaspandit ja
yasatat -- jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat
Ahura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti
rukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli
täälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen
syntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen
kuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi
pieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka,
tuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.
Nyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa
kohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan,
jonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli
kaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen
vihollismaankin purppurameren toisella puolella.
Ja hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella.
Veri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta
lehmänkurkusta -- kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut
surmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli.
Ja tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten
sankarien muistoksi.
Yöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta.
Persialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne,
jotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan -- niinkuin olisivat paikan
kuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.