Persepolis.
Oli yö Persepoliissa.
Ahura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit
kohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin,
yhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä
sotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin
hakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten
kuninkaalle.
Ardekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli
marmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön
varjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat
sorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin
piirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.
Talven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi
vielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui.
Mutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon
laihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat
tuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja
polut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka
pärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin
luomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä
kahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen
loiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut,
jotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka
huokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka
kului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit
ja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen
pahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan
paratiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin
ahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa
kierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat
unissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden
luoliin.
Oli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä
huokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen
palatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka
kannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä.
Suurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen
edellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen.
Ne lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja
mattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia
palmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.
Suurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa
oli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja
jossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä,
kun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain
väliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että
nuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet
musertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain
laineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi
otsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten
hän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja
marmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo.
Viuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka
oli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen
päänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.
Tasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä
lattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten
kätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea,
niin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun
korkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi
kaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä
käpysiä. Jokainen käpy oli lamppu -- sydän paloi kävyn kärjessä.
Kuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten
porrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat
neliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin
neljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö,
pyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro,
pikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa,
hiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen
piti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli
suitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna
valkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä
saastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa -- santelia,
aloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.
Suurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat
heittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän
selillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen
ääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa
jäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa
kahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa
kuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.
Xerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten.
Hän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi
ketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia
ja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta --
kreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä
vasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli
opetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita
tyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat
tuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät
kuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja
tutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen
erikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia.
Se ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin
öljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen
kuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi
yrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt,
että iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse
hänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta,
joka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä
vaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy
kuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä,
kun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli
kylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata
kalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen
selkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei
ollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan
kuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin
eläimenvuotaan.
Hän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin
hän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi
väreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean
kätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti
huuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti
ruumiinsa pyhimmän osan.
Väsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi
palvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea
vuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt
silkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja
kaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina
kulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat
rapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.
Suurkuningas kuorsasi. Koko valtakunnassa oli vain suurkuninkaalla
pyhä kuorsaus. Kaikkien muiden kuorsaus oli paha ääni, jonka syynä
pidettiin riivaajaista.
Mutta Xerxes oli unelmiensa puutarhassa. Hänen päänalusensa vieressä
kasvoi kultainen plataani ja viiniköynnös, jonka kultaisella rungolla
oli smaragdirypäleitä ja kypsiä terttuja intialaisia karfunkkeleita.
Rikas Pythios Bityniasta oli antanut saamolaisen Theodoroksen
valmistaa tuon kallisarvoisen taideteoksen ja lähettänyt sen lahjana
hänen isällensä Dareiokselle.
Tämäkö viiniköynnös hänelle levottomia unia tuotti? Kypressien
käpylamput olivat sammumaisillaan. Tietäjät valvoivat torkahdellen,
nyökkäillen paitansa tahdissa liekkien leimahtelun kanssa. Mutta
viiniköynnöksen karfunkkelitertut hehkuivat ikäänkuin sisäistä tulta.
Xerxes makasi tuijottaen suurin, avoimin silmin tätä viiniköynnöstä.
Ja yht'äkkiä alkoi hänen vanha sisäinen tuskansa kalvaa. Hän muisti
haikean mielensä, joka hänellä päivillä oli, hiljaa jäytävän vihan,
polttavan kostonjanon loukkauksen, joka kirveli avonaisessa haavassa,
suuren isänsä jättämän, mutta nostamattoman perinnön; hänen sanansa
kiihoittivat häntä kuin tulinen nuolenpääkirjoitus hänen sielussaan:
"Minä olen Darajavaus, suurkuningas, kuningasten kuningas, näiden
lukemattomaan maitten kuningas, Visthaspan poika, Hachamanin
jälkeläinen, ja tämä Parsan maa, jonka Ahura-mazda, ainoa jumala,
minulle antoi, joka on ihana, rikas hevosista ja väkeä täynnä, ei
pelkää mitään vihollista. Älköön yksikään vainolainen tulko tähän
maahan, älköön kato, älköön valhe. Tätä maata suojelkoon Ahura-mazda,
ainoa jumala, vihollisten sotajoukkoja vastaan, katoa ja valhetta
vastaan. Sillä kun parsakansaa suojellaan, silloin onnetar, joka
tuhoaa ilkeän riidan, tulee tämän huoneen valtiattareksi."
Ja suurkuninkaan närkästyneessä sielussa leimahti äkkiä liekkiin
viha kaukana lännessäpäin olevaa kansaa vastaan -- heimoa, jolla oli
ruma kieli ja petollinen puhe: kansaa, joka palvelee lukemattomia
epäjumalia ja sulkee ne temppeleihin ja pystyttää niille kuvia --
Ahrimanin sikiöitä, jotka ovat petoksella taistelleet parsa-kansaa
vastaan ja virittäneet ansoja isäni sotajoukoille ja houkutelleet
hänen laivansa ulos salakavalalle merelle, jossa syvyyden pahat
virrat kulkevat ja tuhoisa myrkkytuuli puhaltelee. Ahura-mazdan
valittu väki, puhdas, hyvä, joka rakastaa puhtautta ja valoa,
lepää voitettuna ja puhdistamatonna kirotulla maalla. Ja Ahrimanin
kansoista pöyhkein, jota ateenalaisiksi nimitetään, on yhä
kurittamatta ja uhmaa kuningasten kuningasta ja pilkkaa kostamatta
Aasian rantoja ja aamuruskon maita. On hyvä, että helleenien kaunis,
mutta pettävä lahja herättää minut valoon ja kostoni muistoon.
Ja Xerxes tarttui pitkään ruoskaansa ja löi portaisiin, niin että
henkivartijat hypähtivät ylös saattamaan suurkuningasta kylpyyn.
Maagit sulkivat pyhän tulen koteloon ja kantoivat sen siihen
sysipimeään huoneeseen, missä sitä päivillä säilytettiin, jotta ei
aurinko tappaisi sen loistoa. Esirippu toisensa jälkeen vedettiin
syrjään, ja aurinko tulvahti kuumina virtoina läpi salien.
Kuumien, hyvältätuoksuvien vesien viihdytellessä suurkuninkaan
kostonjanoista verta kuuli hän hevosenkenkäin kopisevan
marmoriportailla ulkona. Sanantuoja toisensa jälkeen ratsasti ylös
matalia porrasastimia ja pyysi saada puhutella suurkuninkaan "silmiä"
ja "korvia". Satoja parasangeja, hevosen selästä hevosen selkään,
juoksua, kiirehtien, lepäämättä tahi yöllä, lentäen kuin kurjet --
Sardeesta Babyloniin, Ekbatanaan, Susaan -- sanantuojia valtakunnan
kaikilta satraapeilta, kertomuksia kansojen varustamisesta,
laivainvarustuksista kaikilla Aasian ja Afrikan rannikoilla, pauhua,
joka kiiri sieltä, missä valtavaa sotavoimien kahletta vuosien työllä
taottiin kytkemään pientä hullua kansaa, joka oli kuritettava.
Xerxes nousi kylvystä korskuen kuin orhi, joka teutaroi päästäksensä
päivänvaloon piehtaroimaan. Hän antoi käskyn, että kaikkien
sanansaattajain oli kokoonnuttava uuteen palatsiin hänen puheillensa.
Hän istuutui puettavaksi. Palvelijat öljysivät ja kähersivät hänen
tukkansa. Toiset sitoivat hohtavanpunaiset housut hänen reisiensä ja
säärtensä ympärille, jotka olivat tukevat ja kiinteät kuin pylväät.
He ripustivat jalokivistä painavia kultakoristeita hänen korviinsa.
He pukivat hänen yllensä meripurppuranvärisen ihokkaan, jonka leveä,
valkea keskijuova ulottui pitkin hänen ruumistansa kaulasta nilkkaan
saakka. He kiinnittivät kullasta helisevän vyön hänen lanteillensa ja
saframinkeltaiset hyvältätuoksuvat kengät hänen jalkoihinsa. Viimeksi
he laskivat korkean, säteilevän tiaran hänen päähänsä, heittivät
purppuraviitan hänen harteillensa ja ojensivat hänelle norsunluisen
valtikan.
Samalla hetkellä vedettiin kaikki verhot syrjään niinkuin yhdellä
ainoalla tempaisulla. Hopearenkaat helisivät korkealla ebenholtsilla
ja setripuulla koristelluissa kattokuvioissa ja aurinko tulvahti
sisälle siihenkin huoneeseen, sytytellen soihtujansa lattian,
monivärisiin kivikirjauksiin ja iskien kipinöitänsä kultaisista
leijonankidoista, jotka syöksivät vettä ohuina virtoina yli
kylpyaltaan järven, joka loisti kauniin kuvakoristeisen perustan
keskellä.
Xerxes astui auringon valoon ja tervehti sitä kohottamalla kättänsä
korkealle. Hän kokosi käteensä sen hohdetta ja hieroi sormillansa
kulmiansa ja huuliansa. Hänen silmänsä säkenöivät mustaa tulta ja
sulkeutuivat kansiensa alle.
Kokonaiset rivit palvelijoita levittelivät lyydialaisia mattoja
lattialevyille hänen eteensä ja katsoivat jännittyneinä, mihin
suuntaan hänen jalkansa kääntyisi. Hänen takanansa kulki
varjostimenkantajia ojentaen korkeita pyöreitä varjostimia yli hänen
päänsä, niin että se loisti punaisena kuin granaattiomenan mehu.
Kärpäsviuhkankantajat kävelivät vieläkin lähempänä, pitäen viuhkaa
tarkoin tiaranreunan yläpuolella. Mutta takaperin hänen edellänsä
kulki kaksi palvelijaa kantaen öljyastiaa ja pyyhinliinaa, kahta
liikkuvaa tarve-esinettä aivan hänen kättensä edessä.
Suurkuningas hengitti auringonvaloa korkeaan rintaansa ja kohotti
päänsä kohden valon maailmaa, joka avasi hänelle sylinsä. Nyt oli
elämä Ahura-mazdan. Kaikki henki puhtautta ja terveyttä. Valonjumalan
neljä pyhää härkää seisoi korkeilla jalustoillansa mylvien yli
kattojen. Ylhäällä katonreunan monikärkisten huippujen alla juoksi
sinivihreä kuvavyöhyke, keltaiset leijonat käpäläin kynnet harallaan,
suu avattuna mykkiin, iäisiin ilonulvahduksiin ja hännät rajussa
kaaressa ylöspäin kieraistuina.
Xerxeen jalkojen edessä oleviin mattoihin ilmestyi yht'äkkiä huojuvia
palmunlehväin varjoja. Valtiaan ensimmäinen aamukävely suuntautui
paratiisiin, joka oli suojassa vuorituulelta ja jossa risteili
välkkyvien kanavain verkko. Vettä oli suurella taidolla ja suurin
kustannuksin johdettu korkealle ylängölle, altaita oli kaivettu
kivipenkereisiin, multamaata oli niille kuljetettu, harvinaisia
puita oli istutettu penkereittäin ja niitä olivat suurkuninkaan
paratiisimiehet hoitaneet, niinkuin ne olisivat olleet ihmisiä
eikä kasveja. Jokaisella palmulla ja sykomoorilla oli palvelijansa
huolehtimassa vedestä ja tuulensuojasta ja varjosta. Hopeapoppelit
värisivät kuin vastasyntyneet lapset kylpyyn pantaessa. Ruusuryhmät
olivat kuin tuoksuvia alttareita.
Suurkuninkaan silmät säteilivät jokaiselle kauniille puulle,
jonka hän tunsi. Hän nyökäytti päätänsä suosikkiplataaneillensa,
kosketti kädellänsä valkokukkaisia akaasioita, hieroi käsiinsä
tuoksua suuresta laajalatvaisesta pähkinäpuusta, joka vuosi virtana
auringonvaloa. Palmut suhisivat hänen päänsä päällä ja heittivät
oksiensa varjot siunaten hänen puvullensa, kun hän oli työntänyt
varjostimen syrjään. Hän katseli huumautuneena hohtavia oksaviuhkoja,
hän hallitsi elämän kaunista maata ja oli valon iäisen herran
ystävä. Tässä pienessä paratiisissa ei ollut käärmettä eikä liskoa,
ei sääskeä eikä haaskoja hakevaa kärpästä. Kaikki oli puhtautta
ja raikkautta. Vierivää vettä. Puhdasta maata. Ei tuhoisa kuivuus
koskaan saisi polttaa näitä kukkasia, joiden tuoksu oli saastaton.
Täällähän versoi itse pyhä Haoma, elämänkukka auringonkeltaisine
kukkineen, jonka mehu tuottaa hedelmällisyyttä ja iäistä elämää.
Xerxes itse joi sen pyhää juomaa ja tiesi sen antaneen hänelle hänen
voimansa ja vahvasti kehittyneet jälkeläisensä. Hän pysähtyi hetkeksi
ja kosketti sen lehtiä, hän kuuli vuorten lähdeveden laulaen kulkevan
läpi kanavain, hän kuuli hopeapoppelien humisevan kuin suloisen
soiton. Silloin hän muisti taivaan valkokukkaista Haomaa ja ajatteli
hetkisen kuolemaa.
Yli palatsin sataisten pylväsrivien kulki hänen katseensa
kalkkikivikallioille, jotka olivat vain parin nuolenkantaman päässä:
se oli kuolemanpenger, vuoreen leikattu. Hän saattoi nähdä isänsä
äsken hakatun haudan siellä. Keskeltä häikäisevää auringonvaloa, joka
säteili melkein valkeasta kallionpinnasta, vei korkea nelikulmainen
oviaukko hautaan pylväiden välitse, jotka olivat niinkuin nämäkin
täällä, vain iäksi suljetut, kiinni vuoren kyljessä, pieni kuoleman
palatsi, joka oli elävien asunnon kaltainen, mutta kallion surkeasti
ahdistama. Mutta ylinnä palatsin katolla kohosi kaksinkertainen
tornikoroke, ja Persian valtakunnan kaksikymmentäkahdeksan
satraappikuntaa oli sen alla tukien sitä käsillänsä. Mutta
ylhäällä seisoi Dareios, hänen isänsä, lähinnä taivasta, nojaten
kaareensa, kasvot käännettyinä pyhän tulen alttaria kohden, ja
hänen yläpuolellansa kulkee Ahura-mazda kehässänsä; suojelevilla
siivillänsä hän nousee puhdistettuna kohden kirkkauden iäistä maata.
Kauhistuen ajatteli Xerxes isänsä ruumista tuolla kalliokammiossa.
Se ei ollut niinkuin halvat ja tavalliset maan lapset alttiina
korppikotkien noukille. Se oli laskettu lepoon vahaisen verhon alle,
jotta ei maa saastuisi. Mutta se ei koskaan enää heräisi. Ja tulisi
päivä, jolloin Xerxeskään ei enää nousisi vuoteeltansa, vaan ikuinen
leposija hakattaisiin hänelle isän leposijan viereen.
Suurkuningas unohtui mietteisiinsä. Palmut kahisivat hänen päänsä
ympärillä. Riikinkukot olivat lakanneet kirkumasta, papukaijat
rupattamasta. Hän kuunteli. Hän saattoi kuulla sieltä ylhäältä
kivenveistäjäin talttojen äänen, kun he hakkasivat nuolenpäitä
piirtokirjoituksiin. Ei Kyroksen vaatimatonta itsetunnustusta:
"Kulkija, minä olen Kurus. Minä olen antanut valtakunnan
parsa-kansalle ja hallitsen Aasiaa. Suokaa minulle hautani." --
Ei, siinä oli luettelo kaikista niistä kansoista, joita Dareios
oli hallinnut: "Jos ajattelet, kuinka suuri on niiden maiden luku,
joiden omistaja kuningas Darajavaus on ollut, ja jos sen lausut, niin
katsele niiden kuvaa, jotka valtaistuintani kantavat, silloin olet
sen ymmärtävä. Silloin olet näkevä, että Persian miehen keihäs on
lentänyt kauas. Saat huomata, että Persian mies on taistellut kaukana
Persiasta."
... Mieli täynnä aurinkoa ja auringon puhdasta henkeä hän vihdoin
kulki valtaistuinsaliansa kohden. Hän kostutti kasvojaan ja partaansa
hajuvedellä palvelijan pullosta ja kuivasi kätensä. Häntä odotti taas
ottelu Ahrimanin kanssa -- tuskain hengen, tuhoajan.
Sali avautui hänen eteensä niinkuin säännöllinen pylväsmetsä,
jonka sankoista riveistä hienouurteiset rungot kohosivat
kellon- ja kukankuvun muotoisin latvoin kattoa kantaviin härkiin
ja yksisarviaisiin. Tuulenhenki puhalsi sisään pylvästen keskitse,
minkään esiripun tahi muun sitä estämättä. Palatsisaliin vieviä
portaita nousi sotureita askel askeleelta seinäin kuvissa,
suurkuninkaan vaunuja ja hevosia sekä sanansaattajia valtakunnan
kaikista provinsseista tuoden lahjoja, hedelmiä ja eläimiä. Mutta
itse huone vilisi täynnänsä väkeä, jotka kokoontuivat suurkuninkaan
vastaanotolle. Henkivartijat seisoivat keihäät pystyssä.
Ruoskankantajat muodostivat kujia. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa
selistä suurkuninkaan lähetessä ja pistivät kätensä hihanjatkokseen,
joka oli jonkunlainen käsine. Persialaisruhtinaat seisoivat oikealla,
valtakunnan muut suurmiehet vasemmalla. Kuninkaalliset prinssit
menivät Xerxestä vastaan pitkässä rivissä, heittäytyivät kasvoillensa
ja nousivat kulkeaksensa hänen vanavedessänsä.
Ja Xerxes asteli valtaistuimensa portaille ja nousi sille kukkanen
vasemmassa kädessänsä, norsunluusauva oikeassa. Lähimmäksi
valtaistuinta asettuivat kruununasettaja ja kansleri, sitten
kuninkaallinen kaarenkantaja ja nuolenvartija, senjälkeen kaikki
kuninkaan "silmät" ja "korvat" ja hänen kumpikin poikansa.