Spartalaiset häät.
Narkissos kulki Hermofantoksen mukana Spartaan ja tuli hänen
pojakseen, ja hänelle luovutettiin hänen perintömaansa, niin että
helootit sitä hänelle viljelivät. Senjälkeen vanhus jälleen lähti
vaellukselleen.
Narkissos otettiin syssitioihin. Mutta se kulta, mikä hänellä
vuosikausia oli ollut tallessansa, piti hänen jättää valtion
rahastoon. Ei yksikään Spartan mies saanut omistaa hopeaa tahi kultaa
-- vain rautarahoilla piti hänen maksaa elämänsä tarpeet. Hänen
tukkansa leikattiin eikä enää senjälkeen saanut kasvaa pitkäksi.
Karkea, värjäämättömästä villasta tehty ihokas jätti käsivarret ja
jalat aivan alastomiksi. Sateessa ja myrskyssä ja auringon helteessä
oli hänen käyttäminen vain sitä.
Poikakasvatusta, joka tapahtui ruoskan ja kaikenkaltaisen
karaisemisen voimalla, hän ei ollut saanut. Mutta elämä itse oli
antanut hänelle sitä vastaavan opin eikä hän ollut koskaan pelännyt
mitään työtä tahi minkäänlaista ruumiillista ponnistusta.
Telttatoveruus antoi hänelle ainoan jokapäiväisen seuran. Ikäistensä
kanssa hän harjoitti itsensä elämään pienessä tarkasti rajoitetussa
piirissä, joka kaikessa noudatti melkein kuin säännönmukaista tahtia,
heräsi yht'aikaa, söi yht'aikaa, marssi yhdessä, suoritti paininsa ja
tappelunsa keskuudessansa ja samalla kellonlyönnillä vaipui levolle
kivikoville makuusijoillensa karkeitten raakavillaisten peitteiden
alle.
Silloin tällöin veljespiirit liittyivät yhteen ja panivat toimeen
suuren metsästyksen vuorilla. He ajoivat villisiat liikkeelle yhdessä
järjestyneinä pitkiin ketjuihin, joiden edestä ei mikään elävä
voinut päästä pakoon. Kaikki tapahtui tarkkojen, loukkaamattomien
sääntöjen mukaan. Riistan tappoi vuorollansa kukin metsästäjistä,
ja asianomaisen piti kuolemaa halveksuen ja nopeaneuvoisena asettua
suojattomana villikarjun hammasten ja karhun käpäläin eteen.
Karhu oli sen lisäksi kaadettava sylipainissa ilman aseita. Kun
Narkissos löi painia karhun kanssa, niin hänen voimansa kasvoivat
jättiläismäisiksi. Karhu oli Artemiin pyhä eläin, ja hän hyökkäsi
sitä vastaan niinkuin olisi ollut kaadettava perivihollinen.
Joka päivä hän joukkueensa kanssa lähti liikkeelle auringon noustessa
pitämään harjoituksia avoimella kentällä, Eurotas-joen kaltailla tahi
terävähuippuisen Taygetos-vuoren alla. Raskas haarniska yllänsä he
juoksivat yksinäisen huilun terävää poljentoa seuraten, tahdikkaasti,
niinkuin siinä olisi ollut yksi ainoa tuhatjalkainen ruumis, joka
kumisten kulki maata. Raskaat tammikeihäät pidettiin tanassa tarkassa
tasapinta-asennossa, ja heitot kävivät kuin koneella, joka heitti
yhtenäisen piikkirivin suhahtaen ilmaan. Kilvet koottiin niinkuin
levyt yhteen ainoaan juoksevaan nuoraan. Täysissä aseissa he
hyppelivät yli kuilujen ja purojen ja juoksivat huulet lujasti yhteen
puristettuina, niin että ilma sihisten kulki läpi auki jännittyvien
sierainten.
Kun puolipäivän aikaan ruumiit höyrysivät uupumuksesta, marssittiin
Eurotas-joelle. Aseet ja hikinen villaihokas heitettiin pois ja
nuoret ruumiit syöksyivät kilvalla virtaan, joka kohisten vyörytteli
vuorenhuipuilta tulevaa jäistä vettänsä. Lämmin vesi ja öljy oli
kielletty. Kylmän karkaisemina he palasivat syssitiakasarmiin
istuutumaan höyläämättömille raheille ja syömään yksinkertaista ja
höyryävää verilientänsä.
Toisin ajoin pidettiin harjoituksia ja kilpataisteluja
harjoituskentällä tahi harrastettiin soitantoa. Narkissos oppi
puhaltamaan huiluja kovassa doorilaisessa sävellajissa ja
kuparirummulla antamaan tahdin kaikille joukkueen järjestetyille
liikkeille. Ne oli ymmärrettävä ilmankin komentosanoja yksin rummun
erilaisista lyöntiryöpyistä tahi huilun hitaista tahi nopeista
juoksutuksista. Ylipäällikön käskyt annettiin salpinks-merkeillä,
jotka kiirivät yli kaikkien muitten äänten. Yhteislauluakin
harrastettiin, ja hän oppi Tyrtaioksen vanhat sotalaulut, jotka
painuivat vereen niinkuin itse sydämen tahdinlyönnit.
Naisia hän ei mielellään ajatellut. Artemis-vala kalvoi hänen
sieluansa niinkuin jäyhä suru, kytevä kipu, jota hän ei tahtonut
ajatella. Joskus sattumalta marssittiin ohi nuoren tyttöparven, jotka
samoin olivat harjoituksissa taivasalla ja juoksivat kilpaa. Nikarete
oli ehkä vielä niiden joukossa, mutta valtion olot vapauttivat hänet
käymästä niissä kaupungin osissa, joissa naiset oleskelivat. Siihen
asti, jolloin täyttäisi kolmekymmentä vuotta, piti hänen elää yksin
miesten joukossa; vasta kolmikymmenvuotiaat viettivät perhe-elämää
vaimon seurassa ja lasten, joista pojat seitsenvuotiaina otettiin
kasarmeihin kasvatettaviksi.
Narkissos oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, kun sai määräyksen
käydä tapaamaan yhtä eforeista, joka lähetti hänet toisen kuninkaan,
äsken valitun Leonidaan, Anaksandrideen pojan luokse.
Kun Narkissos näki hänet, muisti hän hänet Olympian kuutamoyöstä.
Hänen kasvonsa olivat kuparinruskeat, ohut musta tukka ja parta
ympäröivät hänen kasvojansa niinkuin kypärä. Leonidaan ilmeistä ei
näkynyt vähintäkään merkkiä siitä, että hän olisi tuntenut tulijan,
vaan hän lausui vain:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, ikäsi tuottaa, sinulle nyt miehen
velvollisuudet."
"Laiminlyönkö niitä?" kysyi Narkissos.
Leonidas katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:
"Tulet siis huomenna."
"Mihin?" kysyi Narkissos.
"Neljä mieskuntoista orpoa tyttöä juoksee kilpaa. Yhdestä niistä
tulee vaimosi."
Narkissoksen kasvot peitti hehkuva puna, ja hän vaikeni.
"Oletko ymmärtänyt?" kysyi kuningas Leonidas.
"Eikö laki anna aikaa?" sanoi hän vihdoin. "Minä en ensinkään
tarvitse vaimoa."
"Mutta vaimo tarvitsee sinua."
"Minulla ei ole mitään tunnetta naisia kohtaan."
"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole
vanhimpia teltassasi?"
"Olen."
"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi", sanoi Leonidas ja löi
keveästi rystysellänsä häntä otsaan.
"Minä tottelen", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.
"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin
voit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat."
... Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni
maata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä
saanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön
kiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen
huulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi,
ja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla
antamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä?
Kostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi.
Hänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä
valoja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea
vastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä
veren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman
luokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin,
joka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään
täyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava
itsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan
hänen rinnallensa.
Seuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin
eikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut
Eurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten
uusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat,
ja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä
sulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen
sekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.
Ääneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa,
viivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli
laskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle.
Kolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta
ja kuiskasi: "Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda
ystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?"
Ja Narkissos nyökkäsi kuin unessa.
Eireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle,
jolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion
seinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat
muutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan
päässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin
että piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen
seppele hunnutetuissa päissä.
Naiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin.
Mutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti
nuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka
jo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:
"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka
on toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi.
Se, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!"
Hetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei
ollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta
-- karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien
ote saattoi pysähdyttää.
Narkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen
kokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa
käyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä
hän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt
lyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään
ollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet
hohtivat kuin villit veripunaiset pilkut -- se oli päämäärä, jota
kohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan
alati liikkui eteenpäin -- elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota
hän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti
eteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti
kuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka
eräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa
saavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli
kiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden
etumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä,
vaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet
vauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia,
joilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto
paeta ja vaisto vangita.
Kuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut
lähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän
voitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta
raskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän
alkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet
etumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi
niistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja
laahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse
ja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla
kallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.
Kohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi
oikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas.
Hänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös.
Hän _vei_ sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain
kukista, vaan myöskin tukan voiteesta.
Ihmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota
hänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua.
Seppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka
tuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi
hänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä
niinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi
-- silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi
hänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen
huudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa
kyyhkystä.
Sitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä
paikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen
edellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen
ja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin
kahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi
jokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi.
Hänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen,
joka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa
hehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä.
Hän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti
sandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen
tuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja
ensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa
tuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun -- se oli
sytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut
palestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin
ruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti
sen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin
suuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli
huimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen
varpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen
välähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta
ja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin
leiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi,
että tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla
kertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet
kuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen
oman verensä huumaa.
Vihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö
kirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski
kätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan _alala!_ hän
nousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan _eleleu!_ Poika juoksi
nyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat
sotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän
juoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön
sen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin
vasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset
kämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.
Mutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi
seppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin
ruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä
punoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja
tunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet
painiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö
teki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja
iski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun,
kumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi
häntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi,
vastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet
hymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi
jokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi
hänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä
-- joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.
Keihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi
jäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle
luolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui
tuoksuvaan heinäläjään -- hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien
väkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten -- hän
syleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa -- hänen
verensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan -- hänen sydämensä
ponnahti auki -- korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin
aaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa...
* * * * *
... Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi
kauhean janon polttavan kurkkuansa.
Hän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia
kahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän
ei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen
vallassa.
Aurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta,
väsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista
kyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän
söi verilientä syssitioissa.
Keihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset
hihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä.
Kaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja
taipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin
keihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille
oli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli
vyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen
Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön...
... Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei
hänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli
ollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut
häntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen
ihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat
raivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät,
olivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa,
hänen polvensa, hänen helmansa -- kaikki oli ollut uutta valloitusta.
Nikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa
alastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt
se oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää.
Hän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa
tietämättänsä.
Raskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja
haki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet.
Ei sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle
kättä ja kuiskasi: "Onnea!" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi
yrittänyt hänet tukahduttaa.
Nikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin
harjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus
voitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä
oli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset
lähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa
luokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi
tuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn
siihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän --
aina erikseen -- palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan
vuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään
halua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut
hänet valloittamaan.
Eräänä päivänä -- täydenkuun aikana -- käskettiin hänet taas
kuninkaan luokse.
"Narkissos", sanoi Leonidas, "Nikarete, Kleombrotoksen tytär, asuu
maaosallasi sinun laillisena vaimonasi. Sinä et käy hänen luonansa.
Sinä laiminlyöt velvollisuutesi."
"Minkä velvollisuuden?" kysyi Narkissos.
"Hankkia Spartalle lapsia."
"Pitääkö minun taas juosta?" kysyi Narkissos.
"Ei, avioliittosi on valmis."
"Anna siis minun elää vaimoni kanssa ja tutustua häneen. En minä
kissa ole, joka lähtee tyydyttämään kiimaansa yöhön."
"Sinä olet sotilas", vastasi Leonidas ja katsoi häntä rauhallisesti.
"Tuolla iälläsi et voi viettää perhe-elämää. Ajattele asiaa, malta
mielesi. Ja tule luokseni ensi täydenkuun aikana."
Narkissos tuli ja odotti rangaistusta. Leonidas löi häntä olkapäälle
ja sanoi ystävällisesti:
"Onneksesi, Narkissos, olet ajatellut ja täyttänyt velvollisuutesi."
"En ole sitä tehnyt", vastasi Narkissos.
"Olet kyllä, vaimosi on raskaana."
Narkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.
"Olenko nyt vapaa?" kysyi hän.
Leonidas nauroi ja vastasi:
"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu."
Narkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen.
Niinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa
valppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin
maatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän
ei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui
talon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli
hiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen
kohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä
tunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan -- sitä ei voinut
välttää -- se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.
Ja itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:
"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi
poikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä
ei hylätä."
Salainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan
tämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli
elämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa.
Hänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle
kaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi
iloiseksi.
Mutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan
ja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset
kasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja
eräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui
auringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa
ja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa
äitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan
jonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä.
Tuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa
sydämessänsä.
Mutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä
vielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne
tulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä?
Ikävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen
elämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat
seitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja
saattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut
elinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin
heistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja
heikkoutta?
Narkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua
naisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan
päätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan
eteen, joka lausui:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun
välinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa
valtion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata.
Hän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa,
jota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi
poikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen
velvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta
rangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen,
kunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa
ansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei
ansainnut."
Narkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä.
Hänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis
oli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa.
Mitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! --
Hänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.
Vain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä
ilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin
ruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä
piirteitä -- muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia,
jotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta
-- sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi
kahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä
tuntemattomat.
Vuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden,
jota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli
kaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla
vaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua
päivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi
kestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi
nukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa
limakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli
kaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa
askel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.
Kolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa.
Ja juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.