Hades.
Vaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.
Hän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan.
Hän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi
etelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana,
niinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.
Kahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana
ja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä
paikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen
temppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa
hän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän
mielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren
kanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja
eläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia
syvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.
Hän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan
Afrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle,
kuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy
miesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa
liikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat,
vakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden
naisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta;
herpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka
heissä eläimellisen himon synnytti.
Kun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat
lähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin
ja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita
velttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset
lemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen
hedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa
mieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen
nuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia
suhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia,
melkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset
kiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä,
harkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien
ja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän
oli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä
ankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien
asennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa,
säärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan
vaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä
itsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.
Mutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja
sairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja
unia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa
neitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen
himokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta
makuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa...
... Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia
valkeita kyyhkysiä -- liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili
ylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat
siellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi,
että se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta
ymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset
palvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä
tahi muita uhreja -- lapsellisia -- savesta muovaillun naisenrinnan
tahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen
hedelmällisyyden vertauskuvia.
Hän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla
kalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin
oli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet
ruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien
kokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta.
Rakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut,
halatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua,
hänen lihansa ja verensä sielua.
Mutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar
ei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän
ajatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä
kiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä
Marathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset
haavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut
huokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen
hymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti
ja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet
ja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin
kaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea?
Olihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten
maassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi
pilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin
pienintäkään himmeätä toivon kipinää?
Sentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten
syksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi
hänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin
salamenoihin.
Hän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä.
Vilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka
yllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten
taustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja,
jotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille.
Silkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä
erilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden,
ja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri
ihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli
Demeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut
ryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan
pimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain
askelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu
kohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä
punertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat
suuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä,
pudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain
vulkaanisten liekkien säteitä.
Allapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran
itse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja
kostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden
tyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli
ystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa.
Ja Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä
etsimään.
Pienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan
varjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän
uhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi
raskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen
temppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi
sitä -- ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata
vastaan.
Mutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen
kallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse
Hadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut
portaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen
edessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä
luola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen.
Matalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle
sisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.
Alttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se
heitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se
ilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry,
joskus seassa tukahduttavaa savua -- tuntui niinkuin olisi valtavan
palkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.
Narkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät
olleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten
itsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja
kuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään
äidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen.
Tahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja
menivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi
myöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa
antamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui
nielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka
lähestyi.
Narkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen
mätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä
tuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos
tappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen,
vilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä
olisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja
tullaksensa tuhotuksi.
Hän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen
manalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä
haudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja
tarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän
heläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet,
ja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.
"Narkissos", kutsui se. "Narkissos!"
Hän kuuli sen niin selvästi, kuin se olisi ollut elävä olento,
joka kutsui: Narkissos! Ja kuitenkin se oli vain sellaista ikävän
ääntä sen suusta, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Siellä
syvyydessä olevien eloonherättämiseksi ei auttanut uhrata varissutta
viljaa eikä hyytynyttä verta, ei kuoleman myrkyttyneitä nesteitä eikä
syntymättömän ennen aikojaan pysähtynyttä sydäntä. Oli vain yksi
ainoa kuolleita hetkeksi ravitseva aine, joka saattoi antaa heille
puhekyvyn takaisin -- se oli aivan elävä, huppelehtiva hurme, kun
se katkaistuista valtimoista virtasi alas pimeyden kuiluun niinkuin
janoiseen suuhun. Hän muisti Odysseuksen uhrin, kun hän uhrasi mustan
oinaan, muisti veren vielä poreilevan lammikon, josta varjot joivat,
häälyen vilisevän sankkana joukkona kuopan ympärillä. Hän näki veren
elämän vuotavan varjon lukinverkko-olemukseen niinkuin punaisten
kastepisarain väräjävissä langoissa: jokaisen verirahtusen imaisu
synnytti sanan kuihtuneelle kielelle.
"Narkissos!"
Hän kääntyi huudahtaen. Oliko kuollut laskenut kuivat luiset kätensä
hänen olkapäillensä? Oikein, siinä seisoi varjo hänen edessänsä,
pitkä, ulkoa tulevan valon ympäröimä. Mutta silloin alkoi varjo
nauraa:
"Kautta peloittavan Hadeksen, jonka suun edessä seisomme! Herätänkö
sinut kuolemanunesta? Aioitko vapaaehtoisesti solua alas siihen
maailmaan, johon vielä et moneen kymmeneen vuoteen tarvitse kuulua?
Narkissos, poikani, etkö tunne minua?"
Se ei ollut manalaisen ääni. Se oli se pyöreän täyteläinen
sydänvereltä tuoksahtava ääni, itsensä elämän auringon laulua täysi,
jonka hän oli kuullut niin voitonriemuisena, niin nauravana vain
yhden miehen suusta: Hermofantos!
Ja Hermofantos tarttui hänen käteensä kätensä täydellä, lämpimällä,
lujalla otteella ja veti hänet mukanansa takaisin päivänvaloon.
Leivot kehräsivät heidän päittensä päällä. Taivas valoi lämpöänsä
heidän päihinsä -- hetkisen kuluessa ulottui lämpö aina hänen
syvimpään sydämeensä, ja Hermofantos seisoi ja hymy leikki hänen
suurissa voimakkaissa silmissään ja pyöreässä punaisessa suussaan
keskellä hopeaista partaa.
"Minä näin sinun kävelevän läpi kaupungin ja tunsin sinut
käynnistäsi. Minä hain sinua pyhäkön tyköä, mutta täältä vasta
sinut löysin. Vastakohdat hakevat toisiansa. Sillä mitä on sinun
nuoruudellasi tekemistä kuolemanajatuksen kanssa? Oletko tullut
Eleusiiseen vihityttämään itsesi?"
"Olen, Hermofantos, minä kaipaan sitä elämän valaistusta, jota ilman
elämä on vain tyhjää orjuutta."
"Tule mukaani ja istahtakaamme tuonne ylös varjoon", sanoi
Hermofantos ja meni hänen edellänsä pitkin jyrkkiä pengerportaita
temppelin pohjoispuolelle, missä korkeat kypressit kutoivat viileätä,
vapisevaa tuulenhenkeä. Sinne Hermofantos istui kivirahille
levitettyänsä ensin viittansa aluseksi, ettei kylmettyisi.
He istuivat katsellen suurta temppelikuutiota, joka kohosi
monikerroksisena, mutta jota vain yhdeltä puolelta reunustivat
umpimuurin edessä olevat raskaat kullanruskeat pilarit ja joka muuten
näytti linnalta, niinkuin sen tarkoitus olisi ollut suojata muuriensa
ja kattonsa sisälle suljettuja salaisuuksia.
Kun Narkissos oli kertonut vaellusvuosistansa ja kokemuksistansa
persialaishyökkäyksen aikana, sanoi Hermofantos:
"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä
halajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua.
Ja kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot,
niin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot
suojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta.
Sillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja
siinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja,
jotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää
Thrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin -- sen teki
Triptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta,
Narkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on
vain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto
sitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat.
Niinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan
vakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä
sisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee
takaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa
takaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta
viettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka
ei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä
iäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme.
Kuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden
autioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava
kevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä
siis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi
auttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme
väistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö
kauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin
suuressa hämärähuoneessa?"
"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että
ikuinen valo poltetaan minun sieluuni!"
"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä
liian nuori."
"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi
Hermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?"
"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä
vielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi
-- kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön
temppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko
sitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko
voivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa
päivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi
koota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan,
pyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon
maailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka
itsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta
itsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä
olet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä
merkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja
karaissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja
itse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi
iän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota?
Entä _minä_ sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä
Eleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla
ajatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun
vielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa
karaistuakseni sitä varten. Ja katso -- minä en vielä ole saavuttanut
sitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin
osalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla
ilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta.
Palkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me
itse olemme saaneet toimeen. _Minä_ en ole tehnyt kyllin paljon
päästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta
eiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista
sarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän
saakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta
oletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon
kovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole,
mikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn.
Et puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen
koetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat
tekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen.
He eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista
miestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä --"
"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos."
"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo
kahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan
mies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni
Lakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta
vaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen
kavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa
elämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin
laskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä
perimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen
takaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?"
Narkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.
"Minähän en ole spartalainen", sanoi hän.
"Mutta sinusta voi tulla", hymyili Hermofantos. "Sinulla on
lakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun
äitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna
nyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani.
Silloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla
oli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä
minulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan.
Lähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä
kahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se
kansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi
oikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit
kantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa."
Narkissos kuunteli pää kumarassa ja vaipui mietteisiinsä. Hermofantos
oli jo pitkän aikaa ollut vaiti; mutta kun Narkissos vihdoin nosti
katseensa ja tapasi toverinsa suuret säteilevät silmät, vastasi
hän laskemalla kätensä hänen käteensä. Hermofantos painoi hänet
sydämellensä.
Kumma lämpö virtasi läpi Narkissoksen olemuksen, hän painautui
vanhusta vastaan ja Hermofantos pusersi molemmat kätensä hänen päänsä
ympäri ja painoi suudelman hänen kiharalle tukallensa.
"Nouse ja käykäämme vielä kerta Hadeksen asunnoissa."
He olivat jälleen luolassa salaperäisen pimeyden kuilun edessä.
Mutta nyt ei Narkissos enää tuntenut sieltä tulevaa ruumiinhajua.
Hänen päänsä lepäsi vasten Hermofantoksen olkapäätä, ja hän hengitti
nauttien tuon auringon karaiseman ruumiin tervettä säteilyä, joka
tuoksui niinkuin ajuruoho tuulen raikkautta.
Hermofantos katseli kallionhalkeamaan ja lausui hitaasti syvään
hengittäen:
"Isä Hades, minulla ei ole hunaja- eikä maitouhria sinulle tuotavana.
Oi sinä, joka kerran oikeudellasi otat haltuusi meidät, jotka
edessäsi seisomme, kuule lupaus, jonka sinulle teemme. Ei tule iltaa,
jolloin en odottaisi, että sinä unessa tulet ja kutsut minua, eikä
aamua, jona en itselleni sanoisi: tänään näen viimeistä kertaa päivän
valkeuden ja ennen iltaa olen varjo kaikkien niiden joukossa, jotka
ennen minua ovat luoksesi tulleet. En koskaan ole kieltänyt velkaani
sinulta. En koskaan ole tahtonut piileskellä kuolemaa. Olen etsinyt
vaaraa sekä skyyttien että persialaisten keskeltä. Katso, tässä minun
vasemmassa kädessäni on kolme kangistunutta sormea, joita sinä kerran
olet koskettanut -- minä vedin saakilaista jousta, niin että jänne
katkesi, ja oman käteni hermojänne katkesi samalla kertaa. Ojennan
sinulle pelotta oikean käteni enkä kammo astua sinun valtaistuimesi
eteen, vaikkapa ikuinen kylmyys sieltä huokuukin jäistä kammoansa.
Viittaa valtikallasi, kutsu, niin tulen. Mutta tähän nuorukaiseen,
jolle olen antanut nimen, minä sidon elämäni langan. Anna hänellekin
vahvistava oppisi, että hän ei pelkäisi. Minä vihin hänet Hellaan
maan huomaan. Minä vihin hänet karkaisemaan sieluansa ja ruumistansa
ja vihaamaan vain yhtä -- sitä, joka idästä tulee, ja joka ei edes
_sinun_ pyhyyttäsi pyhänä pidä. Onnellisesti on Hellas torjunut hänen
ensimmäisen hyökkäyksensä. Mutta rauhaamme kuulemme, kuinka hän
varustelee ja hautoo kostoa. Jos hän joskus pääsee Eleusiin seutuun,
niin hän täyttää sinun kuilusi kallionlohkareilla ja koettaa kivittää
maanalaista valtakuntaasi. Mutta se Hellas, joka on ollut, on maailma
jalkaimme alla, ja vainajat vahvistavat perustuksen, jolla me
seisomme. Persialaisten jalkain alla se on tuntuva pettävältä. Sinun
valtaistuimesi edessä, Hades, kaikuu rukoukseni ja tervehdykseni
menneille polville. Myös Narkissos tervehtii sinun kauttasi edellänsä
menneitä ja lupaa tulla heidän luoksensa, sellaisena että rohkenee
katsoa heitä silmiin, koska ei ole pettänyt sitä maata ja sitä
taivasta, jonka he hänelle perinnöksi jättivät. Hengitä vain hänen
kasvoihinsa, sillä sinun henkäyksesi vahvistaa, ja hän kulkee joka
päivä kuolema silmäinsä edessä hymyillen, kun _sinun_ tulesi on hänen
poskensa karaissut. Suo minun ja hänen silmäinsä avautua näkemään
iäisyyden salaisuuksia, jollet ennen, niin ainakin sillä hetkellä,
jolloin meidät kutsut. Nikarete, tyttäreni, näe pimeydessäsi poikasi
kirkas valkeus, hänen, joka vielä elävien mailla kulkee. Eufranor,
ystäväni, katso, minä otan sinulta Narkissoksen, ainoan poikasi,
ja lupaan vastata sinulle hänestä. Voi hyvin Hadeksen majoissa! Me
yhdymme, yhdymme, yhdymme."