Marathon.
Seuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen
väki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli
sitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia.
Täysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa,
miekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat
eteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä
miestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan
valtiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja
käsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta
vapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin --
niin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin
ja valtion turva.
Niinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista.
Juhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa.
Kypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta,
lapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa
nojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille
parroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin
ja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista
kohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi,
osoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: "Jumalatar
suojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen
temppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli."
Tien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti.
Mutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän.
Silmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta
tuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti
viheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia
tuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan
lähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin
maustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan
yli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet
siinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen
marssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla
he kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen
kasvojen jokaisen juovan.
Viimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta
lisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja.
Narkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli
hänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.
Eläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle
olivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa,
mutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen.
Hopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten
lähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.
Narkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä.
Polemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä
Narkissoksen olalle sanoen: "Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla
parempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän
miehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole
siellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet.
Tutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta
auringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa."
Narkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta
ylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja
oheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi
hieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin
kosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi.
Keltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen
asfodelos -- hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista.
Ampiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.
Hän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä
kuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi
kaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla
päivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun
hän näyttäytyi -- ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi
vaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän
olisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi
meedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja
valkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia
leikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret --
keltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan
tehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin
marmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin
temppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa
kuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen
askeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja
janosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka
taholla ympärillänsä.
Attika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään.
Meren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa
joka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät
vedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla
häipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen
Attikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla
kaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi
suunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen
saaren välillä, jonka harjanne oli korkea -- se lienee ollut
Euboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja
Lykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi
erottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän
keskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden
kaupunkia.
Hän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren
pohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä
kyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja -- Zeus avita!
-- rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla --
siellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas,
teltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa
ampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina,
mastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja --
pitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään
levähdyttäen.
Airot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät.
Terävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä
rannan hiekkaa vasten -- valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta
ulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen -- kuin valkeita
perhosia -- nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta
hajanaisesta parvesta.
Valtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan
kalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka
hajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia
täpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa.
Kuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen
ohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin
käärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan
suurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.
Hän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne
koukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin
lahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa
silmissään.
Risut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon
rutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi.
Narkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta,
josta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin
ja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten
kivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi
etsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän
kilven, joka loisti kuin aurinko.
Auringon laskiessa hän tuli ateenalaisten jälkijoukossa Marathonin
luona olevaan Herakleen lehtoon. Sinne leiriydyttiin yöksi. Hän
tapasi polemarkin seisomasta lähteen äärellä juoden kädestään. --
"Juo sinäkin!" sanoi hän Narkissokselle, "ja kerro sitten, mitä olet
nähnyt." Narkissos joi ja sanoi:
"Herra, persialaislaivasto on yhtenä ainoana ketjuna, mutta
kolmisoutioiden keula on ulapallepäin."
"Aivan niin!" sanoi polemarkki ja hymyili. "Se on selkä meihin päin
voidakseen paeta niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta tapasitko
persialaisia Brilettoksen huipulta?"
"En herra, en persialaisia, mutta kyllä niiden ruumiinsyöjiä.
Korppikotkat istuivat siellä huipulla odottamassa haaskoja."
"Ja muuta et nähnyt?"
"Kyllä, rovion, äskettäin risuista kootun. Ja sen lisäksi tämän
kilven."
Ja Narkissos näytti suuren, pyöreän ja loistavan kilven, jonka oli
laahannut mukanaan vuorelta.
"Herakles avita, käskinkö sinua tuomaan vuoren huippuakin tänne
alas?" kysyi Kallimakhos ja nosti kilpeä korkealle käsissään. "Pane
se paikallensa jälleen, mistä sen otitkin. Ja ole siellä ylhäällä
joka yö ja tuo minulle sana joka aamu."
Narkissos vei vielä samana yönä kilven takaisin ja pani sen sinne,
mistä oli sen ottanut.
Seuraavat päivät pysyivät ateenalaiset hiljaa pyhässä lehdossansa,
joka oli kunnaalla, mistä näkyi koko tasanko. Persialaiset eivät
näyttäneet liikkuvan siellä alhaalla. Aamuin ja illoin kuuluivat
heidän barbaarikansalle ominaiset merkkipuhalluksensa, joita
helleenit eivät ymmärtäneet. Laivatkin pysyivät liikkumatta. Mutta
Ateenan strateegit pitivät joka päivä sotaneuvottelua Herakleen
alttarin ääressä. Siihen oli erotettu niin laaja piiri, ettei voinut
kuulua sen ulkopuolelle mitään, mitä sotaneuvostossa sanottiin.
Hopliitit käyttivät odotusaikaa voimiensa vahvistamiseen ja aseiden
somistamiseen. Ei kukaan tietänyt, milloin rajuilma puhkeaisi.
Etäällä lännessä nähtiin odottamatta keihäänkärkiä välähtävän
Parnes-vuoren suojasta. Kohta nähtiin sen olevan marssiva sotajoukko.
Ylhäältä Herakleen lehdosta sitä tarkasteltiin ja arvailtiin tuliko
se Thebasta vai vielä kauempaa. Kaikkien katseet olivat suunnatut
länteen, mutta kukaan ei saanut lupaa rientää tulijoita vastaan.
Kaikki fylet ottivat aseensa ja järjestyivät. Kilvet kohotettiin
laskevaa aurinkoa kohden ja keihäät ojennettiin suoraan ilmaan,
pystyyn oikealle olkapäälle. Salpinksit soivat. Polemarkki tarttui
puhetorveen ja puhui tulijoille useamman stadionin päästä: "Hellaan
miehet, mistä tulette?"
Silloin hopliittijoukkue pysähtyi ja ojensi keihäänsä ilmaan samalla
tavalla -- yht'äkkiä ne putkahtivat esiin kuin kultatähkäiset
viljankorret, ja pauhuna kuului huuto, ilman puhetorvea,
boiotialaisella kansanmurteella: "Ateenan veljet, Plataia lähettää
teille avuksi kaiken asekuntoisen nuoren väkensä, tuhannen miestä,
yhteistä persialaista vainolaista vastaan."
Riemuhuuto kajahti ateenalaisten joukosta ja he syöksyivät Plataian
miehiä vastaan ja syleilivät heitä kuin veljiä.
Sinä iltana he menivät varhain levolle. Useimmat nukkuivat taivasalla
aseet sivullansa. Kaikki tiesivät, että Miltiadeelle olivat muut
strateegit luovuttaneet ylijohdon, mutta että hän ei tahtonut
ryhtyä taisteluun niinä päivinä, joina muilla oli oikeus määräysten
antamiseen. Mutta seuraava päivä oli hänen. Kaikki aavistivat, että
myrsky puhkeaisi seuraavana päivänä. Auringon noustessa sanottiin
strateegin ilmoittavan, mitä tapahtuisi.
"Narkissos", sanoi polemarkki, "nyt tiedämme, mikä Hippiaan
kavaltajajoukkiolla Ateenassa on mielessä. Huomisen aamun koittaessa
ne aikovat Brilettoksen huipulta antaa persialaisten laivastolle
merkin, jotta ne nostavat ankkurit ja purjehtivat Sunionin ympäri
Faleronia kohden yllättämään ja valtaamaan Ateenaa; sillä aikaa
taistelevat persialaiset täällä Marathonin luona meitä vastaan.
Minä olisin jo kauan aikaa sitten antanut hävittää heidän salaiset
valmistuksensa Brilettoksen huipulla, mutta siitä olisi näkynyt, että
juoni on tullut ilmi, ja Ateenan meedialaisystävät olisivat saaneet
aikaa uusien ansojen punomiseen. Tänä yönä sen täytyy tapahtua. Ota
kymmenen minun helooteistani kanssasi ja hajoita rovio, niin että
siellä ei ole tikkuakaan tulenottavaa sytytettävänä eikä kilpeä
näytettävänä. Ja tule nopeasti takaisin."
Narkissos poistui tyveneen helteiseen iltaan.
Miltiades valvoi koko yön. Vielä kerran hän ajatteli suunnitelmansa
alusta loppuun. Hän tiesi, että pimeässä kaikki näkyy selvemmin,
tähtivalossa löytää ajatusvirheen helpommin kuin auringon loisteessa.
Päivän koitossa piti persialaisen sotajoukon toisen puoliskon olla
taisteluvalmiina teittäin edustalla houkuttelemassa ateenalaisia muka
ratkaisevaan taisteluun; toinen puolisko taas vietti yönsä laivoissa
valmiina purjehtimaan Ateenaan ja odotti vain merkkejä Brilettoksen
huipulta saadaksensa tietää, oliko tullut oikea hetki rientää
Ateenaa vastaan ja vallata kaupunki, sillä aikaa kuin ateenalaisten
sotajoukolla oli tekemistä taistelussa Marathonin luona. Ei ollut
muuta keinoa kuin yllättää persialaiset ja antaa heille sellainen
isku, joka veisi voimat.
Vähän puoliyön jälkeen pääsi Narkissos kuormarenkiensä kanssa
Brilettoksen huipulle, hakkasi maahan vartijat, jotka nukkuivat
rovion ääressä, ja hajoitti sitten rovion joka puolelle, kaasi
honkariu'un ja syöksi suuren kilven syvimpään kuiluun, minkä löysi.
Kilpi lauloi kuin turmalintu yössä. Sitten hän lähti laskeutumaan.
Jo ennen auringon nousua ehti hän näkemään ateenalaisten lähtevän
liikkeelle Herakleen lehdosta ja harvassa joukossa, ohuessa
aaltoilevassa ketjussa, joka oli ohuin keskikohdaltaan, pikamarssissa
laineen tavoin syöksyvän persialaisia vastaan, jotka paraikaa
järjestelivät suunnattomia joukkojansa telttojen edustalle.
Narkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin
olisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin
ateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat
helootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa
ja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa
persialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa
hetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten
jousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka
lensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade
toisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt
aukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain
sotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui
ohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa
näytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut,
mutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat
vainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan
ympärille.
Taistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen
edestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan -- keihäät iskivät, miekat
pistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin
lainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.
Mutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin -- ensin
jousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat
estivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi
rannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa
oleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit
seurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren
äyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin,
ottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset
takertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää
itsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät
takaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja
riensivät pelastavaa ulappaa kohden.
Kun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui
tasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja
rannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa.
Ateenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat
jokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita
aallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä
olivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi
käyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja,
pitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina
tupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja
nilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.
Telttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen
keihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä
-- ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä
merkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko
polemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen
kangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja
näki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon
sytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin
kypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi
yht'äkkiä voimakas valonloiste.
Ja meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan
odottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja
heidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot
nousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen
etelään.
Mutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia
sammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin
antaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään.
Nyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset
jo päässeet voittajiksi Marathonin luona.
Hän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä
niinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään
elonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta
katseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä
katselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi
puolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.
Mutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden
poistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että
kavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin
itse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia
kohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia.
Senvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää
ennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka
he olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan
pikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti
hän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta,
aseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.
Mutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides
ja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat
ja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa
kuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös
teittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi
ruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa,
päähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet
kiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien
pitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit.
Kalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja
helootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja,
rannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista
sormista.
Aristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet
suurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille.
Senjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit.
Kuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin
kuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio;
sille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin.
Lähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä,
joita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä
varustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen.
Mutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois
suohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat
saivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät
loukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän
saastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat
sille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet
lepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja
lauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten
hauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa
ja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan
vaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki
Kallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda
siihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu
kohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä
varjovalollansa.
Rannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet
ehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin
piikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina
ahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla.
Niiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin
vetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että
yhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin
suunnattomalla marmoriharkolla.
Silloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö
kuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne
kukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta
marmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi,
jonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän
suunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman
meille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.
Ja Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili
isiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan
tietänyt.
Mutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon
kanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo
pitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt
päätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.
Ateenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi
yön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto
mukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla
merellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin
satamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs
kuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät
tanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden
persialaislaivastoa.
Silloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin
toivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo
Peloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi.
Silloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois,
kohti meren ulappaa ja Aasian satamia.
Mutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista,
jotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa
stadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi
vaivaa.
Kun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen
viimeisen vilahduksen.