Ateena.
Narkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä
vilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla.
Kengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat
vasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui
valkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli
röhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos
tahi Akropolis katujen takaa.
Hän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia
öljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä
nuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle
torille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla.
Areiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta
miestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä
yläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun
hän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset
tervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat!
Tulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan
vastaan Hippiasta.
Huhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi
kaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös
Areiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia
miehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki!
kuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat
ja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit
tulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides!
Eläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles!
Ja Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin.
Katsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo
olisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on
keihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta
Kallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.
Narkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja
hän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi
tavaroitansa mukanansa.
Pnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla,
joka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto
ympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti
kohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina
puhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana
elävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta
kuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi
itse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan
alapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä
voitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa,
missä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja
muodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän
yhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten.
Taustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja.
Lakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka
ulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös
takaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun,
niin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan
ympärillä.
Siellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen
kypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään
hän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää
ihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä -- se oli
sodanuhan merkki -- kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää
kohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden
Sunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen
liikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa
olemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa
eloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva,
mitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:
"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit
lähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin
haaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa.
Loppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä
hetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen
tulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan.
Meedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä
maalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä --
malmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät
lakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet
jo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se
meitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja
lapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan
on näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja
kaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset,
teidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei
voi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme
heille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää
luottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa
odottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa
ja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat,
rientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni.
Raskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva
muurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan
vihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät
kasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä,
jona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen
aarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka
meitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme
rannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa.
Mieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten
orjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia
harjasta Ekbatanaan ja Susaan."
Suosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka
äkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut
noiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä
hajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen.
Kaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat
verkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että
juoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.
Narkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä.
Mielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän
melkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton
ja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden,
läpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja
Tegean -- etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin
lakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin
maalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista
vastaan.
Mutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa
tuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista
nahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides,
huokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää
Eleusiiseen vievää tietä.
Yht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija
oli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän
tahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa
ehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.
Tilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin
askelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain
reiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta.
Hänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä
aikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja
kuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: "Terve, oi
Feidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes
on sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle.
Zeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'.
Mutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne
kerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään!
Sano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat
kaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä
matkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve,
Feidippides!"
Ei ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän
juoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä
kärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa
Feidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi
kahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.
Kun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli
Kerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia
seisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä
leväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat
vainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja
sisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman
rauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat
veistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi
täysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä
koiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa,
jota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva
kainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta
leikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja,
joilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra
ja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja
surumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi
ja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa
ja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu
tukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa.
Elävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin
hautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa
myytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi
valmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä
marmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä
tervehdystä.
... Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat
toivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille.
Asesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä
vartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului
kavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.
Virta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli
jyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes
hän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla.
Artemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja.
Siellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren
suuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä
kitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa.
Työ suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä
-- kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa -- oli aikoja sitten
keskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain,
vasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella
marmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon
merelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu
kilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin
lähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat
ja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla
öljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.
Levottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen
ympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus
loisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty
alalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä
marmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien
aina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi
kapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne
seisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen
puolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin
tukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia,
tähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja
granaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset
koristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin
itämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille
neitseellisille rinnoille.
Vasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian
kilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden
hienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät
valolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön,
hoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen
kavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella,
hänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti
hänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo
tänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi
sanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten
lakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi
hänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos
toivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.
Hän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan
pyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut
ja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä
ohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja
kiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle,
jonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän
asettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä,
jossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat
attikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon,
joka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen
reikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala
ylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö,
että salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti
aina jäädä sillensä.
Linna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä
tulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä
toimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse
solahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina
ja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat
liukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos
ei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi
saranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren
ikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla
hänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos
päivänvaloon.
Narkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne
onkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset
asuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin
ne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.
Hän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat
näyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta,
jossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta
ryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion
monissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä
terrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan
ja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se
oli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki
esille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten
hengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan
lohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan -- kalliorotkon avonaiseen,
pohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?
Kun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat
hakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän
kallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden
kävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan
ikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina,
ympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.
Suuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin
paikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä
henkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa.
Narkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle
vuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin
laajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde.
Vedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä,
vihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se
sykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut
vesi.
Narkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän
pikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni
solisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä -- salaperäisenä,
vaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra -- vesikello -- vesi,
joka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.
Kuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan
vesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan
monen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen
koneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta,
jonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä
kylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta,
mustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla,
johon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen
taas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun...
... Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä
alueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä
pylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä
juomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat
jätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä.
Asklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen,
jonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi
vahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia.
Erittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja.
Narkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli
tavata häntä täällä -- hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan.
Kalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet
ja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli,
kun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi
pitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla,
ja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä
ruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja
ne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa
havaitaksensa sen.
Myös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän
"Dionysoksen suossa" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta
viinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde
yhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten
kunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen
uurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen
kertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää
ollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen
kalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden
ja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen
lähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta.
Vanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen,
jossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja
meni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle
silmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: "Älköön morsiamesi noutako
kylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa."
Akropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä.
Hopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen.
Polemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa
Aristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot.
Salpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä
Peiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli
tähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin.
Se ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä,
vaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo
600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle.
Kavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska
hän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa
talonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa
saavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.
Vielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa
jälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät
myrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten
aseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä
risteileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä
päivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja
saartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada.
Persialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa
kylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta.
Jos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden
persialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva,
ennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.
Yhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan
helteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin
veitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria
miehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli
taloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin
eikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan
kaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi
sivuun, voi erottaa ratsastajan.
Hänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt
kuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli
yhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa.
Hänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana
satulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä
satoi huutoja: Mistä? -- Mikä sanoma? -- Ettekö näe, että hän on
punainen kuin purppurasimpukka. -- Ei, Spartan verivelliin hän on
kastettu. -- Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin
kaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. --
Seis, mies! Etkö voi vastata? -- Vai etkö tulekaan Spartasta? -- Vai
persialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä.
-- Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! -- Kohteliaisuutesi ilmaisee
kyllä syntyperäsi. -- Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen
lähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.
Ratsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa
tietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään
ratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää.
Dipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät
kainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden.
Hän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut
Buleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan
täytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla
hänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku
käheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: "Lakedaimonin
kuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan,
että lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on
täysi."
Sen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta.
Oli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei
tuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka
eivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja
sota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi
ja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja
yksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut,
kun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja
mikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?