Vaellus.
Narkissos aloitti vaelluksensa helleenisessä maailmassa.
Mieluimmin hän olisi heti mennyt Hermofantoksen luokse ja ruvennut
hänen oppilaaksensa, ei ainoastaan iänkaiken vaeltavaksi, vaan
vaeltavaksi lääkäriksi. Hermofantos oli tehnyt häneen valtavamman
vaikutuksen kuin yksikään toinen mies. Hän oli kertonut hänelle
toiminnastansa: ammattivalasta, joka lääkärin oli vannottava, että
nimittäin ei koskaan käyttäisi taitoansa muuhun kuin sairaiden
avuksi, ei koskaan antaisi myrkkyä eikä sikiönlähdettämiseen
käytettäviä aineita, ettei koskaan ilmaisisi, mitä sairas hänelle
vaitiolon ehdolla kertoo, ja ettei koskaan käyttäisi asemaansa
minkäänlaiseen viettelykseen.
Mutta riippui aivan sattumasta, tapaisiko hän enää koskaan
Hermofantosta. Hänestä tuli siis toistaiseksi hänen oppilaansa
vain vaeltajana. Missä ikänä hän kulkikin, kyseli hän häntä kuin
Telemakos isäänsä Odysseusta. Eikä Hermofantos ollut kulkenut
maailmassansa jälkeä jättämättä. Useimmissa paikoissa versoi muistoja
ja kertomuksia hänestä. Kun ihmiset hänestä puhuivat, loisti silmissä
sama lämpö kuin hänenkin ja he muistivat tarkoin, milloin hän oli
heidän luonansa ollut.
Jalkaisin Narkissos kulki Peloponnesoksen ympäri. Kultansa hänellä
oli talletettuna ihokkaansa ompeleeseen -- isänperintö, jota hän ei
tahtonut tuhlata. Nuorilla voimakkailla jäsenillään hän kaikkialla
ansaitsi elatuksensa. Hän ei katsonut itseänsä liian hyväksi
mihinkään työhön, joka lisäisi hänen kokemustansa. Syksyisin hän
käveli viljelysmailla ja opetteli tekemään aurallansa suoran ja syvän
vaon. Hän otti osaa viininkorjuuseen ja oppi rypäleitten parhaan
käsittelytavan. Hevostenkasvatuksesta kuuluisassa Argoksessa hän oppi
tuntemaan rotujen jalostamista, niiden jalojen eläinten siitosta ja
opetusta, joita sieltä kuljetettiin koko Hellaaseen, sangen suuressa
määrässä hevosia rakastavaan Attikaan, jossa panatenaia-juhlassa joka
neljäntenä vuonna niitä nähtiin.
Vain Lakedaimonia hän vältti hämärästi peläten tapaavansa
Artemis-kohtalonsa. Ja kuitenkin hän sisimmässään ikävöi siihen
maahan hartaammin kuin mihinkään muuhun. Olihan hän myös kuullut
yllinkyllin sen kansan lujasta ja karaistusta luonteesta. Sparta --
se nimi tiesi purppuraa ja huilunsoittoa, heittokeihäiden suhinaa,
malmilta kajahtavaa poljentoa, joka sai puut vapisemaan ja kalliomaat
kumisemaan. Sparta -- se tiesi polttavaa harjoitusten päivää
noususta laskuun, ruisleipää ja sen painoksi pientä viinikulausta,
joka kihelmöi kurkussa, sianlihaa etikan- ja suolansekaisen
verikeiton höystönä, kaikkien sisäelinten puhdistusta ja karaisua.
Niin kuin pronssipatsaat spartalaiset istuivat pöytien ympärillä
silittämättömillä lavitsoilla nautiten puhdistavan karkeata
ruokaansa, kovalla savipermannolla he arkailematta nukkuivat.
Sparta -- se tiesi malminlujaa nuoruudenkukkeutta, joka versoi
ankarista elämänsäännöistä; se tiesi kasvinkumppanien veljeyttä,
hellää ja harrasta suhdetta vanhemman ja nuoremman välillä. Miesten
ja naisten kesken ei tyhjänpäiväistä eroottista lepertelyä vain
kahden ihmisen velvollisuutta luoda Spartalle uusia miehiä ja uusia
sotilaita. Yhdellä naisella voi olla kaksi tahi useampia miehiä
täyttämässä pyhää velvollisuutta antaa elämä uudelle polvelle. Valtio
huolehti siitä, että nuoret miehet menivät naimisiin semmoisella
iällä, että heidän voimansa tuotti parhaan hyödyn. Naiselle,
jolla oli suuri perintö, osoittivat itse kuninkaat oikean miehen.
Kolmanteenkymmenenteen vuoteen saakka elivät kaikki miehet yhteisissä
kasarmeissa. Vaimot oli ryöstettävä. Häät olivat valtaus, ryöstö.
Spartalaisten ei ollut lupa hemmoitella itseään lämpimillä kylvyillä
eikä voidella itseään öljyllä, vaan piti tyytyä Eurotaan kylmään
juoksevaan veteen. Kuninkaat polveutuivat Herakleesta, joka ei ollut
jumala, vaan sankari. Hänen kaksitoista, voimatekoansa kuvasivat sitä
elämäntaistelua, joka odottaa jokaista oikeata lakedaimonilaista.
Vain lujuus ja urhoollisuus tekivät kuolevaisesta "jumalaisen".
Kaatua "sodassa" maansa puolesta tuotti varman ja ikuisen kunnian.
"Ajelkaa partanne ja totelkaa lakia!" oli käsky, jonka eforit joka
vuosi virkoihinsa astuessaan antoivat.
Narkissos toivotteli, että olisi syntynyt tässä maassa, mutta sitä
eivät jumalat olleet hänelle suoneet; hakea palvelustointa heloottina
tahi asettua asumaan perioikina hän ei tahtonut.
Kaikki Hellaan jumalat ja kuulut temppelit hän tuli tuntemaan.
Argoksessa hän kävi jumalain kuningattaren Heran temppelillä ja
näki hänen papittarensa ajavan sen edustalle valkeilla lehmillä.
Nemeassa hän vietti suurta Zeus-juhlaa. Istmoksella oli Poseidon
valtiaana -- kannas oli vain siksi leveä, että jumala vielä jaksoi
heittää kolmikärkensä merestä toiseen. Pienillä purjelaivoilla hän
kävi saarilla -- Dionysoksen pyhätöllä Naksos-saarella ja Apollonin
ikivanhan alttarin ääressä vähäisessä Deloksessa.
Merestä tuli hänelle uusi maailma. Laivan keulakuva ojentui yli
solisevien laineiden. Jonkun aikaa hän palveli talamiittinakin
kolmisoution ylimmällä soutajarivillä. Selät koukussa istui soutajain
suuri joukko, toinen toisensa yläpuolella. Soittaja puhalteli huilua
laivan peräpuolella, jotta kaikki eripituiset airot liikkuisivat
samassa tahdissa. Alhaalla laivan sisällä tukahduttavassa kuumuudessa
istuivat soutajat alastomina ja tekivät työtänsä lihasrikkailla
käsillään. Aironrei'istä pisti päivä sisälle pitkiä nuolia, jotka
loistivat raskaassa puolipimeässä ilmassa. Niinkuin elävänä haudatut
istuivat miehet voimatta nousta suoriksi. Kun heidän piti levähtää,
niin he ryömivät vatsallaan yli soututelineiden niille jyrkille
tikapuille, joita myöten pääsivät päivänvaloon. Heidän silmänsä
räpyttelivät arkoina auringonvalossa, hiki helmeili kulmilla. He
venyttelivät itseänsä muutaman kerran raittiissa ilmassa ja ryömivät
sitten takaisin alas soutimien ääreen, hien höyrytessä märiltä
seliltä. Huilu oli välttämättömän tarpeellinen, ilman sitä he eivät
olisi kyenneet käyttämään suuria ja raskaita airoja, joista pisimmät
olivat ylimpänä. Puu natisi ja vonkui. Kuohuttaen sihahtelivat
airot läpi veden. Ryöppy löi joskus pilven lentävää vaahtoa läpi
aironreikien ja jäähdytti kuumaa rintaa. Pieninä kuvavälähdyksinä
lipui vedenpinta ohitse, ja silloin tällöin nousi merestä saari,
näkyi kappale rantaa. Tuli näkyviin temppeleitä, hohtavia
pylväsrivejä jyrkillä kallioäyräillä, ja taas nekin vaipuivat mereen.
Vain aniharvoin saivat soutajat luvan käydä maissa. He kiipesivät
jollekin korkealle niemelle katselemaan reheviä ja varjoisia
laaksoja. Öljymetsien hopeanvihreät lehvälatvukset täyttivät rinteet
joka suuntaan, mutta laaksojen pohjilla kasvoi kypressien ja pinjojen
tummia lehtoja.
Mutta Narkissos oppi mielestään liian vähän näillä matkoilla.
Soutajan ammatti kytki hänet puolipimeään ja löyhkäävään vankilaan,
ja kun hänen oli levättävä, vaipui hän hetikohta raskaaseen uneen
kovalle puupermannolle, jolla miehet makasivat ahtaalla kuin sillit
tynnyrissä. Valkosipuli myrkytti ilman -- useimmat olivat Ateenan
miehiä, joilla se oli pääasiallisena ruokana.
Mutta sillä tavalla Narkissos kuitenkin tuli tuntemaan Aigeian meren
lukemattomine saarineen, joita oli kuin kiviä Aasian ja Hellaan
välisessä kaalamossa, jättiläisen heittelemiä käydä yli rannasta
rantaan. Tätä kaalamoa odotettiin nyt suurkuninkaan hyökkäävän maahan
minä hetkenä tahansa. Narkissos ei laivoinensa ollut käynyt rannassa
saakka, vaan oli kyllä ankkuripaikalta Miletoksen edustalta nähnyt
tuon kaupungin palaneet rauniot; ei temppeliä eikä valotornia enää
ylennyt lahden äärellä. Soikeasta aironreiästä näkyi joonialainen
maa, jolle persialaiset olivat astuneet verisiä jälkiänsä. Hänen
ympärillänsä istuivat toiset soutajat kurkistellen ja kuiskaillen.
Persialaiset olivat muka paloitelleet helleeniläiset vankinsa
käyrillä puukoilla ja heittäneet lihapalat mereen kalojen ruoaksi.
Mutta naiset ja lapset he olivat raastaneet mukaansa Sardeeseen ja
Susaan; pojat oli kuohittu, ja helleeniläiset tytöt nääntyivät nyt
satraappien naishäkeissä. Ei noussut uusia temppeleitä tuhasta.
Pelko oli lamauttanut kaiken toimintahalun. Heleeniläisiä pakolaisia
kulki länteenpäin saarelta saarelle. Foinikialaisia sotalaivoja tuli
humisevin siivin kuin petolinnut Kykladien välitse tuoden maata
ja vettä kaikilta saarilta, yksin Aiginan vahvalta merivartiolta,
Susassa olevaan Memnonin linnaan. Kolmisoutulaiva, jonka
palveluksessa Narkissos oli, oli juuri vakoojana vartioimassa Vähän
Aasian rannalla ja tiedottamassa, milloin Hellaan oli odotettava
persialaisten hyökkäystä.
Kaikissa satamissa keinui foinikialaisia laivoja, koottuina
kuljettamaan persialaisia joukkoja. Voi nähdä barbaarien liikehtivän
rannoilla kuin pitkät rivit kiipeäviä syöpäläisiä. Alas vuorten
rinteitä välkkyi ratsuväki. Maatuulen puhaltaessa saattoi kuulla
merkkipuhalluksia.
Kolmisoutio jäi paikoilleen, kunnes näki satojen purjeiden kiitäen
tulevan koillistuulessa. Silloin sekin nosti ankkurinsa ja lehahti
kuin ennelintu parikymmentä stadionia muiden edelle. Kaikilta
saarilta, joiden ohi kuljettiin, tuli pursia ja kalastajavenheitä
kuulemaan ja tuomaan uutisia valtavasta väennoususta, tuhansista
ja taas tuhansista meedialaisista ja persialaisista, jotka olivat
nousseet laivoihin. Kulki huhu, että itse suurkuningas Dareios oli
lähtenyt matkaan idästä ajaen sotavoimiansa kuin ukontulia edellänsä.
Hänen veljensä poika Artafernes ja meedialaisten päällikkö Datis
olivat laivastossa ja heidän kanssansa Hippias, ateenalaisten
karkoittama tyranni, joka palasi oman kansansa kavaltajana. Suunnaton
laivasto purjehti Athosta ja Euboiaa, Naksosta ja Ateenaa kohden
-- kädessänsä myrsky ja salama koko uppiniskaisen helleenikansan
pään varalle, joka oli uskaltanut uhmata suurkuninkaan valtaa.
Histiaioksen luuranko riippui vielä ristillä Sardeessa -- niinkuin
petolintu, jonka metsästäjä ripustaa ladonovelle kaikkien taivaan
lintujen kauhuksi ja varoitukseksi; mutta hänen ruumiista irroitettu
päänsä oli pantu suolaan ja viety itse suurkuninkaalle. Sellaisina
sotalaumoina persialaiset purjehtivat päämääräänsä kohti, että ne
varmaan mullistaisivat meren ja kuin vedenpaisumus hulvahtaisivat yli
Hellaan vuorten ja hukuttaisivat helleenit kuin muurahaiset hiekkaan.
Yhä lensi kolmisoutio edellä. Mutta Naksos-saaren luona se pääsi
kauemmaksi edelle, kun persialaiset jäivät sinne kurittamaan saaren
asujamia, jotka kaikkein ensimmäisinä olivat ryhtyneet vehkeilemään
suurkuninkaan valtaa vastaan. Sitten kolmisoutio kääntyi luoteeseen
ja pujahti Faleronin satamaan. Laiva oli ateenalainen, soutajat
laskettiin toistaiseksi menemään, ja Narkissos kulki jalkaisin
yli Faleronin tasangon kohden itse orvokkiseppelein koristettua
kaupunkia, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt.
Syyskesän helteinen aurinko oli kasannut maanpinnalle paksun
tomukerroksen, niin että hän upposi nilkkoja myöten. Mutta hän
kulki katse suunnattuna vuoriin, kunnes hän huomasi Akropoliin,
jonka pitkähkö kallio kohosi yli savisten talojen parven. Yksi
ainoa temppeli loisti yli muurinreunan. Keltainen ja alaston oli
tuo kallio, jota aurinko paahtoi. Kyljet olivat jyrkät; täältä
etelästä katsoen ei minkäänlainen polku eikä tie voinut viedä ylös
jyrkänteelle. Hän voi tuntea Kefissos-laakson öljymetsistä, joka
kasvoi pitkin sen rinteitä, mutta Ilissos, jonka yli hän kulki,
oli vain kuivunut joenuoma. Pieniä kypressi- ja laakerilehtoja
oli siellä täällä kuin kukkavihkoja matalammilla harjanteilla.
Valkoisten muurien ympärillä tummina hohtavia puunlatvoja. Sinisenä
siintäviä puuttomia harjanteita, joiden iäkkäitä kalliokasvoja
uurtelivat punertavat halkeamat. Mesirikas Hymettos, metsäinen
Parnes, marmorilouhimoin hohtava Pentelikon -- nimet helähtelivät
hänen ympärillään ja vuoria osoittivat hänelle matkamiehet, jotka
sivuuttivat hänet. Lykabettoksen jyrkkä, ylväs keila kohosi aivan
kaupungin takana; yli honkametsän loisti sen alaston kalliokärki,
punaisenharmaa ja terävä, kohden kirkkaansinistä taivaanpohjaa. Hän
ei ollut koskaan nähnyt millään kaupungilla niin loistavan kaunista
taustaa. Olisi voinut luulla itse auringon valkealla, välkkyvällä
veitsellään leikkaavan noita vuoria luonnon laajaan selkään.
Plastillisessa alastomuudessaan ne lepäsivät leikkien sädehtivää
vuoroleikkiänsä pilvien kanssa, repivät niitä suuriin liehuviin
riepuihin, verhoutuivat huntuihin, heittivät hopeanvalkeita pahojaan
harjulta harjulle, riisuutuivat, peittivät itsensä ja heittivät
jälleen pilvipeitteet kulmikkailta alastomilta jäseniltään. Akropolis
kohotti päivänpaahtamaa kypärälakeansa yli kaupungin, jota se
vartioi, ja vuoret puolestansa seisoivat järkkymättömänä kilpimuurina
Attikan hopeanharmaan tasangon ympärillä.