Uusikuu.
Paljon näytti muuttuneen, kun Narkissos oli kotona jälleen.
Arkadian vuorenrotkot tuntuivat hänestä tukalilta kuin vankila,
kun hän oli nähnyt tasangot Alfeioksen rannoilla, viljellyt maat,
viinikummut ja ihanaiset peltomaat, joilla miehet myllersivät.
Maailma oli hänelle auennut, ja hän oli heittänyt silmäyksen yli sen
meren, joka keinuvana tasaisena tienä kulki saariin ja valtakuntiin,
joiden nimet olivat hänen korvillensa uusia.
Hän katseli vuohiensa laumaa ja ymmärsi, että hänen elämänsä siihen
saakka oli kulunut kielettömien joukossa, jotka eivät hänelle
mitään kertoneet. Juhlapäivät Olympiassa olivat antaneet hänelle
suuremman rikkauden tietoja kuin kaikki hänen kahdeksantoista
vuottansa sitä ennen. Elämä oli auennut, rajaton joka suunnalle.
Kaikki Hellaan heimot olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja hän oli
kuullut puhuttavan kansoista, joilla oli mitä kummallisimpia tapoja.
Barbaareista, jotka asuivat iäisessä talvessa ja joiden pukuina
kaikkina vuodenaikoina oli villien eläinten nahkoja. Libyalaisista,
jotka aurinko paahtoi mustiksi. Aasialaisista kaukaisten
päättymättömien virtain vierillä, joiden yli mennäkseen tarvitsi
suuria laivoja. Rannikoista, joilta saatiin kultaa ja silfionia.
Oli nimi kauheampi kaikkia muita. Se oli nousemassa itäisen
näköpiirin takaa kuin myrsky, ukonpilvi, joka ei koskaan hävinnyt,
vaan paisui ja nousi yhä korkeammalle taivaalle. Itse kuolema,
kaiken kaamea loppu, piili salaisena salamana tässä kasvavassa
pilvessä. Kaikki pelkäsivät vihattua, näkymätöntä vihollista.
Kaikki tiesivät, että oli vain kysymys ajasta, milloin se tulisi
vyöryen polttamaan maata kauhealla tulellansa. Tuon tuostakin
kuultiin puhuttavan suurista, rikkaista kaupungeista, jotka oli
saarrettu ja poltettu, helleeneistä, joista oli tehty orjia,
vapaasyntyisistä miehistä, joihin oli painettu suurkuninkaan hehkuva
merkki. Miletos oli poltettu, saaret Kios ja Lesbos ja Tenedos oli
vallattu ja ihmisiä oli pyydystetty ajometsästyksellä niinkuin
petoja verkoilla. Persialaisia airuita oli kulkenut yli Istmoksen
ja läpi Peloponnesoksen vaatien maata ja vettä kaikilta valtioilta.
Huhut kertoivat eri tavoilla siitä, mitkä olivat vaatimukseen
suostuneet. Argoksen sanottiin alistuneen, mutta Spartassa oli airuet
heitetty pää edellä syviin kaivoihin itse ottamaan mitä tahtoivat.
Ne helleenitkin, jotka olivat alentuneet palvelemaan persialaisia
tulkkeina, olivat saaneet säälimättömän ja häpeällisen kuoleman. Minä
päivänä tahansa saattoivat keltaisenkalpeat ja mustat persialaiset
ilmaantua, suurine karheine partoineen ja silmineen, jotka olivat
kaksi kertaa niin suuret kuin tavalliset silmät ja joissa oli
lannistumaton voima ja loisto; heidän puheensa sanottiin olevan
kuin pääskysten liverrystä ja kerrottiin heidän olevan pöyhkeitä ja
korskeita kuin oriit.
... Narkissos ei enää mennyt Pan-jumalan lehtoon haluten nähdä
omaa kuvaansa. Hän oli katsellut kuvaansa kuvapatsaissa ja
Hellaan joka kulmalta tulleissa elävissä voimistelijoissa.
Nuorten spartalaistyttöjen näkeminen oli herättänyt hänen
häveliäisyydentunteensa. Varmaa oli, että nuorukainen oli kaikin
puolin kauniimpi kuin nainen. Mutta Nikaretella oli hänen äitinsä
nimi, ja tämä muistutus äidistä pysyi hänen tajunnassaan, kun hän
näki naisen, joka ei ollut täysin puettu. Heran temppelissä hän oli
kauan katsellut jumalattaren kuvaa, mutta se ei ollut herättänyt
hänessä häpeäntunnetta; kankein, siroin poimuin laskeutui vaate hänen
valtiatarpolvelleen, ja korkea tukkalaite seppelöi otsaa, joka oli
kuin pilvetön taivas, ja kun hän katseli hänen silmiinsä, oli kuin
hän olisi maannut selällään ja uppoutunut yläpuolellansa kaartuvan
taivaan sineen.
Kaikki mitä maa päällään kantoi, oli muuttunut entistänsä
salaperäisemmäksi. Näkymättömiä jumalia oli hänen ympärillään kutoen
hänen kohtaloansa. Hän ei pelännyt kuten isänsä, joka aina arkaili
ilmaista mitään iloa, jotta eivät jumalat kiusautuisi heti repimään
sitä maahan. Jokaista hyvää lahjaa vastaan, jonka he ihmisille
lahjoittavat, lähettävät he kaksi onnettomuutta. Onnettomuuksia
riippui aina näkymättöminä hänen päänsä päällä. Niitä voi torjua vain
varustautumalla niihin ja odottamalla niitä.
Persialaiset olivat se onnettomuus, joka uhkasi ylinnä muita. Mutta
kun Narkissos katseli omaa ympäristöänsä nähdäksensä ne vaarat, jotka
voivat kohdata häntä henkilökohtaisesti, näki hän vain isänsä. Hänet
voitiin odottamatta häneltä riistää. Se ajatus vapisutti häntä. Alati
kuvittelemalla isän äkkikuolemaa tahtoi hän ehtiä jumalain edelle.
Kun hän katseli isäänsä, etsivät hänen silmänsä tulevain tapahtumain
enteitä, ja samalla kulkivat rakkauden rukoukset läpi hänen sielunsa.
Ja hän saattoi nähdä niiden kuvastuvan isän lempeästä katseesta.
Heidän ruumiinharjoituksensa olivat saaneet uuden perustan ja uutta
vauhtia. Olympiassa heidän mieliinsä oli painunut lukemattomia
vaikutelmia ja sääntöjä; muutamassa harvassa päivässä he olivat
käyneet kokonaisen koulun. Näin oli varsinkin Eufranorin laita, joka
nyt paljoa suuremmalla tiedolla voi opettaa ja ohjata poikaansa. He
olivat myös tuoneet mukanansa kiekon, käsipainoja hyppyä varten ja
kaksi oikeanpainoista heittokeihästä. Isän toivo oli, että poika
seuraavassa Olympia-juhlassa voisi ottaa osaa ei ainoastaan juoksuun,
vaan myöskin kunniakkaaseen viisiotteluun. "Ja jos jumalat ovat
suopeat, niin he antavat sinulle seppeleen", lisäsi hän.
Eufranor kohteli poikaansa vielä suuremmalla hellyydellä kuin ennen.
Hän osti orjan paimentamaan vuohia, jotta poika saisi enemmän vapaata
aikaa ruumiinharjoituksiinsa. Hän pakotti hänet syömään parasta, mitä
talossa oli. Hän osti Megalopoliista uusia vaatteita, vieläpä pari
uutta koristetta hänen tukkaansa. Ei koskaan ainoallakaan sanalla,
vain katseilla ja kättensä satunnaisilla hyväilyillä hän sanoi,
kuinka kaunis hänen nuori ruumiinsa hänen silmissään oli. Hän laski
kätensä hänen nuorille lujille harteillensa ja veti hänet hellästi
luoksensa, otti häntä leuasta ja katsoi häntä kauan tutkien.
"Sen jälkeen kuin olimme Olympiassa, olet saanut äitisi silmät",
sanoi hän. "Tunnen hänen katseensa sinun katseesi takana. Ensi
kerran, kun menen hänen haudallensa, kiitän häntä siitä. Nikarete
katselee minua näkymättömästä maailmasta sinun kauttasi."
Joka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös
kirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin
se tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka
pieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki
sen viittaansa.
Narkissos näki hänen poistuvan. "Saanko tulla mukaasi, isä?" kuiskasi
hän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen
päätänsä keveästi taaksepäin: "Kyllä minä vien sinulta terveisiä",
sanoi hän.
Tuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos
odotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että
isä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan.
Mutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.
Ilta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt
ylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua
kohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu
kimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän
huusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin
peittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä
kuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan
ympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran
pyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut
lepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut,
että uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja
että on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille
nähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.
Mutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt,
hänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin
ja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin
olisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.
Niin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että
muurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän
uhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä
tuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten
toivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin
tahtoisi hänen elämästänsä tulevan.
Mutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä
kuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan
nähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi
ja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen
istuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.
Pyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois
pahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä,
tummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän
laski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: "Hyvästi,
sinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos
kaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen,
jonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni.
Minne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita
minulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas
isäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit,
ja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen
teidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä."
Hetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä
tuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt
Alfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen
pullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.
Niin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos
näkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.
Hän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi
sitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne
rahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta
kuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi.
Hän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen
kullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen
sieluansa.