Artemiin lehdossa.
Narkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi
pitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän
voi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti
niinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.
Hänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren
rinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista
seurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki
pidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn
multaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli
multaa kylvökselle -- niin oli maan helma hedelmöitetty.
Narkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville
vuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli
matalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden.
Idässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan
Taygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli
kaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti
varmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran
lähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla
niinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin.
Ei, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa
tahi varoittamaan onnettomuudesta!
Hän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi
sinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia,
jotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi
maankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine
kypäräkukkineen -- tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla
alhaalla temppelikaupungissa -- kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja
päivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti
katseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten
maailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut:
siellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi -- Delos ja Miletos
ja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen
Memnonin linnaan...
... Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös
Kronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi
honkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän
tahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin
aurinko olisi puolipäivänkorkeudella.
Hän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä
ohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä
ja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi
hänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin
vuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin
keskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta.
Jokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen
silmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli
kuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana
sinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.
Harvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat
Olympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat
ympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat
pitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko
ruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus.
Narkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus
saada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä,
oliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti
ja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja
sanoivat: Hän on paljon edelläsi.
Hän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen
selkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki
kellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää
mitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa
ja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota
paloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti
niskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan
läpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän
tunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos
laskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet
niinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.
Hän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän
hirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen
suojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta.
Jäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi
odottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli
hänen edessänsä.
Oliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat
jäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko
siellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva
koira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi,
kun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen
kieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja
hyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.
Tämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi
hehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja
pian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja
niiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa
oli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi
häntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei
ollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli
sitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton.
Sen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut
tavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon
takanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja
marjakuusinen lehväseinä.
Ihmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän
ilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten
heläjäminen.
Yht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä
pyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen,
ja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti
sulkeutui jälleen.
Artemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut
jalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä?
Hänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun
Narkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän
näkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan
villisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat
pylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat
palloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita
torjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon --
eikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen
villisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä
hänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.
Mutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille
mielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin
siellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman
hiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet.
Vain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti
tiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän
halusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa
lehdossa.
Parilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti
itsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli
tapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä
raatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan
oksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja
joka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja
nuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat
vanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno
pronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. "Artemis, Artemis!"
hän kuiskasi. "Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle
armollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa
kunniaksesi."
Hän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa,
vihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka
riippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.
Odottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka
lakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää.
Siinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana
ohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen,
josta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.
Artemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän _näki_ hänet. Artemiin itsensä
hän näki.
Niin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira
istujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi
kuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi
päivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi.
Mutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit
hän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne
sammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi
sitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja
huuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä
olivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat,
että hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin
ruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin
valkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin
että vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen
hienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina
ylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä
ja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui
pölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.
Narkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti
hänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli
loukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa.
Nyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen
perästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi
koiriensa repiä hänet.
Häpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän
ei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä
salamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.
Mutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli
vain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään.
Artemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka
taholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että
hän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti
hänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet
punastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas
laskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei
rohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen
närkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä.
"Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin
poika, terve tuloa!" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. "Oletko sinäkin
tullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule
lakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon
meistä ystävät."
Ihmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä
seisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää
oli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui
levällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria
kukansinisiä silmiä.
"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?" kysyi hän jälleen ja
hymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. "Mutta öljypuunlehvää et
voittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi,
Narkissos."
"Tunnetko minut?" sammalsi poika.
"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada
palkinto, Narkissos."
"Mutta kuka sinä olet sitten?" kysyi Narkissos, joka yhä oli
polvillaan.
"Pitäisipä sinun se tietää", vastasi hän. "Sinähän tulit minun
luokseni, kun minä olin voittanut."
Samassa hän tunsi hänet: "Nikarete", tuli kuiskauksena hänen
rinnastansa. -- "Nikarete, Kleombrotoksen tytär."
"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen
kilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka
päivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella.
Omaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin
sinä", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät
koko säteilevässä loistossaan. "Toivoisinpa voivani pystyttää sinun
kauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin
pyhään lehtoon."
Narkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla
haukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän
vapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä:
"Varo pilkkaamasta minua imartelullasi, joka kuuluu pahalta. Jospa
nyt Artemis sinua kuulee ja sinulle kostaa!"
"Hän saa kyllä minua kuulla", vastasi hän reippaasti. "Sinulla on
kiehkura tukassasi -- tahdotko saada minulta samanlaisen? Uhraammeko
yhdessä, Narkissos?"
Hän tarttui kummallakin lämpimällä kädellään hänen päähänsä ja
kohotti sitä. Hän oli voimakas ja veti hänet todellakin pystyyn.
Narkissosta harmitti tuo rohkea kosketus, ja hän huomasi hänen
nuoren päivänpaahtaman ruumiinsa tuoksun. Nuo naiset, ajatteli hän,
tehdäkseen itsensä kovaksi, ne tuoksuvat aina vuohelta. Mutta kun
hän tahtoi tempautua irti, ehti tyttö ennen häntä ja tarttui hänen
tukkaansa.
"Onko sinulla veistä?" kysyi hän. "Eikö. Sepä paha. Aioin leikata
kiharan sinun ja minun otsastani ja sitoa ne yhteen ja laskea ne
uhrilahjaksi jumalattaren pöydälle. Mutta etkö ole metsästäjä,
Narkissos? Miksi et tuo villin vuorivuohen sarvia? Mikäli näen, ei
sinulla ole muuta kuin paitasi, ja se olisi verrattain sopimaton
lahja. Mutta minä aion ripustaa molemmat sandaalini tähän keihääseen
ja palata kotiin avojaloin. Ja tässä on vyöni. Sitä ei vielä
yksikään mies ole irroittanut, senvuoksi pyhitän sen siveälle ja
neitseelliselle Artemiille."
Narkissos aikoi lähteä tiehensä. Mutta hänen katseensa sattui vyöhön,
joka sirona ja pehmeänä kuin käärmeennahka tahi niinkuin liuska tytön
nahkaa lepäsi sammalvihreällä alttaripöydällä. Se oli kirjoitettu
täyteen kirjaimia. Kirjoitus vaikutti häneen kuin salaperäinen
loitsu. Olympiassa hän oli lukenut lukemattomia piirtokirjoituksia
jalustoilla ja patsaiden kyljissä. Hän tunsi olevansa hyvinkin
perehtynyt kirjoituksiin.
"Tahdotko lukea?" kysyi tyttö, otti vyön käsiensä väliin ja piti
sitä hänen edessään. "Se on _minun_ salaisuuteni, tarkoitettu vain
jumalattaren korville. Tulet kuin olisit kutsuttu lukemaan. Mutta et
taidakaan osata lukea?" lisäsi hän härnäten.
"Kyllä minä osaan", kuiskasi Narkissos ja katsoi ahnain silmin.
Tyttö henkäisi syvään, hänen sieraimensa värähtivät.
"Lue siis!" käski hän ja piti vyötä aivan hänen edessään.
Ja Narkissos luki vitkaan ja konemaisesti, sana sanalta:
"Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta
Artemiin pyhäkön, että otan vaimokseni Nikareten, lakedaimonilaisen
Kleombrotoksen tyttären."
"Jumalatar on sen kuullut!" lisäsi Nikarete juhlallisesti kohottaen
suuret silmänsä ylöspäin.
"Mitä tarkoitat?" kysyi Narkissos ja katsoi häneen. Hänen aivonsa
eivät vielä olleet ehtineet koota sanoja.
"Jumalatar on kuullut sinun vannovan."
"Minä en ole vannonut", sanoi hän käheästi.
"Lue siis uudelleen ja kuule omat sanasi."
Ja Narkissos luki toisen kerran, ja sanat takertuivat hänen
kurkkuunsa, ja hän ymmärsi, että oli vannonut. Hän tuli hehkuvan
punaiseksi ja katseli pälyen joka taholle, kuin olisi todistavia
silmiä kiilunut lehvien syvästä pimennosta.
"Minä olen mennyt sinun ansaasi", kuiskasi hän, ja oikea käsi
pusertui nyrkkiin.
"Jumalattaren ansaan sinä olet mennyt", vastasi Nikarete ja katsoi
häneen vakaasti. "Artemis itse sinut tänne toimitti. Hän on sinua
kuullut, ja nyt hän kuulee minua. Katso, mitä kirjoitin vyöni
toiselle puolelle sinä päivänä, jolloin näin sinun juoksevan. Ja
kuule lupaukseni, niinkuin Artemis sen kuulee: Minä Nikarete,
lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon kautta Artemiin
pyhätön, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin
pojan."
"Jumalatar on kuullut sen!" lisäsi hän samalla syvänvakavalla äänellä
kuin oli lukenutkin.
Narkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa.
Hänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla,
käpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin;
sen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin
kupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä
olen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä
kaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui
värisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi
sammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat
tiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen
valansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta.
Jos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki
ilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää
niitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän
_oli_ ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne
itseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan
kaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja
tukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.
"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä", puheli hän hiljaa ja katsoi
närkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti
takaisin.
"Tämä ei ollut leikkiä", sanoi hän. "Jumalat eivät koskaan leiki
lupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava."
"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe."
"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo", vastasi hän, ja
tummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. "Hän on
voimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos."
Narkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi
yli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel
askelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä
enemmän valan kalvava tuska.
Oli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa
monta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki.
Narkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava
vaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi
vihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos
näki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli
Alfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan,
jolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon
Erymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa --
sitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.