Barbaarit.
Juhlapäivät menivät Narkissokselta niinkuin sarja kultaisia ja
huumaavia unia.
Harjoitusten ja erittäinkin juhlallisten kilpailujen katseleminen
tuotti hänelle alati vaihtelevia kauneusiloja ja paljasti hänelle
ihmisruumiin joustavan koneiston kaiken rikkauden: lihasliikuntojen
lainehtivan loiston, liikkeiden salamantapaisen hienouden, jäsenten
piirteiden öljyloistoisen välähtelyn, katseiden voimakkaan tarkkuuden.
Kaikki antoi hänelle ainesta vertailuun ja itsetutkisteluun.
Mutta kun hän oikein yritti selvittää itselleen koko sen ihanain
elinten järjestelmän, joka muodosti hänenkin ruumiinsa, meni hän
katselemaan alastomia kuvapatsaita, jotka tosin seisoivat kuolleina
ja liikahtamattomina eivätkä enää voineet käyttää jalkaa eikä kättä,
mutta joissa joka jäsen ja paisunut lihas oli valettu tahi veistetty
ihmeelliseen, katoamattomaan muotoon.
Afroditen esikartanosta hän pysyi kaukana. Joka ilta hän näki nuoria
miehiä häviävän mäntyjen keskelle, myrttiseppeleet hajuvedeltä
tuoksuvilla kiharoillaan tahi ruusuja käsissään. He nauroivat ja
säteilivät viinin iloa ja kuiskailivat toisilleen hämäriä juttuja.
Mutta isänsä mukana hän meni seuroihin, joissa rapsodeja esiintyi
lausuen Iliadin tahi Odysseian lauluja tahi Hesiodoksen runoja.
Juhlaviikosta tuli koulu; hän sai kuulla paljon sellaista, jota
hänen nuori mielensä janosi. Huilujen ja kitarain soitto lyhensi
lepohetket kultaisin soinnuin ja suloisesti nyyhkyttävin sävelin. Kun
nelivaljakkovaunut kiiltävin pyörin ja tanssivin kavioin ajoivat yli
juhlakentän hevosradalle, riemuitsi katsojain joukko ja heitti kukkia
ylpeästi liehuville harjoille. Jokainen päivä nousi kuin uusi onni
jumalain kädestä.
Eufranor tapasi myös ystävänsä Hermofantoksen. Kunniavieraana hän
asui Leonidaionissa yhdessä ylhäisten juhlalähettilästen kanssa.
Missä ikänä hän liikkuikin, oli hänellä kuulijoita ympärillään.
Kaikki tahtoivat ammentaa hänen elämänkokemuksensa runsaudesta
ja kuulla hänen lääkäriviisautensa neuvoja. Mutta lääkkeisiin
hänellä oli vähän uskoa. Luonnon tulee olla oma parantajansa.
Kohtuullisuutta ja ilmaa ja aurinkoa hän lääkkeiksi suositteli.
Mutta ennen kaikkea sitä tarmoa, joka on rohkeassa ja toimeliaassa
mielessä. Raskasmielisyys on hiipivä tauti, toimettomuus hävittää
elämän perustuksen. Ruumis on hauras verho, jossa näkyvät kaikki
rumuudetkin, joita sielu hautoo. Sairaus johtuu ennen kaikkea mielen
sairaudesta. Tapa ne madot, jotka sisuksiasi syövät!
Hermofantos nauroi kertoessaan niistä oraakkeliparannuksista, joita
matkoiltaan tunsi. Oli ihmisiä, jotka menivät nukkumaan temppeliin
yöksi saadakseen unioraakkelin. Jos jumala oli sairaalle suopea,
niin hän ilmaisi hänelle lääkeaineen, jota hänen piti käyttämän.
"Mutta ei kenkään unella pääse onneen tahi terveyteen", oli hänen
tapansa sanoa, "parannuksen löytää pikemminkin käymällä kuin
nukkumalla. Tyytyväisyys on paras kaikista lääkkeistä. Minä otan
kymmenen dareikia neuvoistani, mutta ne rahat helposti jäävät
säästymään, sillä ruokani on mahdollisimman helppo. Tärkeintä on,
että säännöllinen elämäntapa kudotaan yhteen säännöistä vapaan,
alati vaihtelevan elämän kanssa. Ken voi, olkoon asumatta kahta
yötä peräkkäin saman katon alla. Maailman piiri on ihmeitä täynnä.
Kuta vähempään vatsasi tyytyy, sitä suurempi ahmija on sielusi.
Kuta enemmän minä näen, sitä hartaammin janoan nähdäkseni ennen
näkemätöntä. Kiirehtiähän minun sittenkin pitää, ennenkuin Manan
pimeään painun, kootakseni evästä itselleni ja tovereilleni varjojen
maassa, kun aurinko ei meille enää loista."
Narkissos seurasi Hermofantosta niin paljon kuin voi. Ainakin
iltapuolella, kun tämä nousi Kronos-huipulle voidakseen katsella
juhlapaikkaa ja koko sen kirjavaa puitetta. Hän asettui kuulijoineen
puun alle. Ja vaikka seuralaisten kysymykset usein olivat kummallisia
ja yllättäviä, jäi vastaus aniharvoin tulematta. Kiihkeän
tiedonhalunsa pakottamana hän oli kaikkialla vaelluksillansa
kuunnellut, nähnyt, kysellyt, ja kaikki, mitä hän oli itseensä
koonnut, eli hänessä.
Ehtymättömät olivat hänen huomionsa kaikenlaisista vieraista ja
satumaisista kansakunnista. Narkissos istui lumouksen vallassa
ja kuunteli. Hänen piti yhä uudelleen kuulla puhuttavan Auringon
lähteestä, jolla Hermofantos oli käynyt.
"Totisesti", hän lisäsi, "olenpa vielä Etiopiassa aterioinutkin
Auringon pöydässä. Se on suuri, kokonainen niitty. Niitty on
kaupungin ulkopuolella, ja siinä on joka aamu runsaasti kaikkinaisten
hyvien ja syötävien eläinten lihaa. Etiopialaiset vievät joka yö,
kukin vuorollaan, lihaa niitylle niinkuin pöytäliinalle, ja auringon
noustessa on juhlapöytä katettu ja jokaisella vieraalla, joka tulee,
on oikeus ottaa syödäksensä mielinmäärin. He nimittävät sitä Auringon
pöydäksi ja väittävät, että maa itse kantaa siihen eläintensä lihaa.
Mutta he syövätkin monen sellaisen eläimen lihaa, joita meidän
helleenien ei ole tapana syödä. Onpa semmoisiakin kansoja, jotka
niinkuin apinat metsästävät omia täitään ja syövät suuhunsa. Libyassa
ottaa nainen, jota täi puree, sen kiinni, puraisee sitä takaisin ja
heittää sen menemään."
"Onko totta, oi Hermofantos, että on olemassa kansoja, jotka eivät
lue siveyttä hyveeksi naisillensa?"
"Totta on", vastasi Hermofantos. "Mitä me helleenit nimitämme
häveliäisyydeksi ja sopivaisuudeksi, sitä pitävät muut kansat
sopimattomana. Nasamonien kansassa antaa morsian hääyönä kaikkien
vierasten vuorotellen maata kanssansa sillä tavalla saadaksensa
lahjan, jonka kukin hänelle tuo. On kansakuntia, joissa miehet ja
naiset elävät yhdessä joukkueittain. Kun lapsi syntyy ja kasvaa,
kokoontuvat miehet joka kolmantena kuukautena ja määräävät isäksi
sen, jonka näköinen lapsi eniten on. On eräs kansa, krestonaiolaiset,
jossa kullakin miehellä on joukko vaimoja, jotka miehen kuoltua
tappelevat siitä, ketä tämä on pitänyt rakkaimpana. On ystävien
tehtävä tutkia, kuka se on, ja hänelle osoitetaan se kunnia, että
hän juhlasaatossa viedään miehen haudalle ja haudataan miehensä
kanssa, mutta toiset naiset häpeävät ja surevat, etteivät päässeet
voittajaksi."
... Yhtä asiaa eivät kuulijat koskaan väsyneet kyselemään ja
kuulemaan: perivihollisesta, jota he odottivat tulevaksi idästä.
Meren toisella puolella vaara väijyi kuin paksu pilviseinä, ja sieltä
oli myrsky nouseva ja pimittävä taivaan.
"Persialaiset", sanoi Hermofantos, "ovat jo kauan olleet keskellämme.
Se, jolla on dareiki tallessansa, pitää jo vihollista huoneessansa.
Ikävä kyllä on helleeniläisiä heimoja, joilla jo on aarrekammionsa
täynnä Persian kultaa. Ja niin usein kuin kuulen meedialaislinnun
laulavan aamun tullen, herään ja toivon: jumalat meidät vapahtakoot
persialaisesta maanvaivasta. Se väijyy jo Hellesponton rannalla
ja tuijottaa ahnaasti rantojamme. Joonian rantamaita se jo
vallitsee. Kavallus on sen liittolainen. Kulta on hänen pahaa
kylvöänsä. Ei ole kaukana päivä, jona persialaiset ovat niskassamme
kuin heinäsirkkaparvi, joka tuhoaa maamme ja kaataa temppelimme
raunioiksi. Niillä on yksi ainoa kauhistuttava jumala, joka nielee
kaikki muut. Ne eivät ole kuin egyptiläiset, jotka pitävät tulta
eläimenä, ahnaana, elävänä petona, joka alati haluaa täyttää vatsansa
ja senvuoksi syö kaikki, mitä eteen sattuu; kun tämä peto on syönyt
kyllikseen, niin se kuolee samalla kertaa saaliinsa kanssa, ja me
muut näemme vain palaneita jälkiä siinä, missä se on maannut ja
syönyt. Näin ei ole persialaisten laita. Ne palvelevat tulta ainoana
jumalanansa. Ne kantavat jumalaansa valtavan suuressa maljassa. Ja
niin pyhä tämä jumala on, että he eivät uskalla saastuttaa sitä
heittämällä sen syötäväksi kuolleita ruumiita. He pilkkaavat ja
vihaavat meitä helleenejä, kun me annamme ruumiimme tulen syötäväksi.
Ei, persialaisten jumala ruokkii itsensä toisten kansain jumalilla.
Jos he tulisivat tänne Olympiaan, niin he antaisivat tulenjumalansa
niellä jokaisen jumalan, jonka tapaisivat, yksin Olympialainenkaan
ei olisi heille pyhä. Me uhraamme hänen alttarillansa lehmiämme ja
lampaitamme, mutta persialaiset eivät tyydy edes ihmisiin -- heille
on oleva nautinto nähdä meidän jumalankuvaimme haihtuvan ahnaisiin
liekkeihin."
... Muutamat kuulijoista olivat kuitenkin kuulleet persialaisia
ylistettävän oikeamielisyydestä ja muista hyveistä.
"Niin", vastasi Hermofantos, "kahdella luotettavalla keinolla
he hyvettänsä harjoittavat -- kaikkivoittavalla kullalla ja
kaikkimasentavalla ruoskalla. Jos ruoskankäyttö on hyve, niin
he ovat maailman hyveellisin kansa. Persialaisilla ei ole monta
jumalaa kumarrettavana, mutta sen sijaan tyrannien tyranni, jolle
pitää notkistaa selkää. Jumalat sentään ovat meille helleeneille
lahjoittaneet sellaisen vapauden, että me katsomme alennukseksi
kärsiä ruoskimista ja notkistaa polviamme jollekin, joka itsekin
on vain ihminen. Ylistetty olkoon Zeus, etten koskaan saanut armoa
nähdä suurkuningasta, sillä minä en tahtonut heittäytyä kasvoilleni.
Sitäpaitsi hänen ympärillään on ruoskamiehiä niin tiheässä kuin
mehiläispesien ympärillä mehiläisiä. Hän on kuulu siitä, että
levittää pelkoa ympärillensä. Hänen oikeamielisyytensä ilmenee niissä
hirveissä rangaistuksissa, joita hän keksii. Hänelle ei riitä se,
että hän tapattaa ja mestauttaa -- pitää osoittaa kekseliäisyyttä
kiduttamisen taidossa. Persialaiset eivät lyö pahantekijältä kaulaa
poikki miekalla, vaan leikkaavat sen hiljalleen partaveitsellä.
Muutamat täytetään eläimen verellä, kunnes vatsa halkeaa. Toiset
paistetaan kuin omenat hehkuvassa tuhassa. Vai mitä te arvelette
elävältä nylkemisestä ja että nahka sitten ripustetaan ohuille
säleille päivänpaisteeseen iloksi lähimmille omaisille? Tahi mitä
siitä, että likistetään kahden kaukalon väliin, niin että vain pää
näkyy ja se voidellaan hunajalla syötiksi ampiaisille ja muille
piikkiniekoille hyönteisille? Tahi että silmänkansi leikataan pois,
jotta aurinko polttaa näön? Eikä sellainen suinkaan ole vain pyövelin
tehtävä. Itse suurkuningas pitää mestaajantointa mielityönään. Ettekö
ole kuulleet puhuttavan kuningas Kambyseesta, joka suuttui omalle
lihalliselle sisarellensa, kun tämä uskalsi itkeä säälin kyyneliä
onnettomasti surmansa saaneen veljensä Smerdeen vuoksi, kuinka hän
löi hänet maahan ja polki hänet kuoliaaksi jalkoihinsa? Niin, niin
pitkälle meni sama kuningas Kambyses, että hän Egyptissä antoi
murtaa esille Amasiin muumion ja ottaa sen arkustaan sekä paljastaa
siltä kuolinpuvun ja antoi ruoskamiestensä suomia vainajan hautaan
laskettuja jäseniä. Vielä pahempia ja kauheampia asioita voitte
persialaisilta odottaa, jollette te, kansalaiset, sylje heidän
kultaansa ja kieltäy ottamasta vastaan sitä."