Kilpajuoksu.
Kun hän vihdoin osasi uloskäytävälle ja jälleen seisoi ulkoilmassa,
pudisti hän kuumuuden ja unen hengen päältänsä niinkuin pahan näön ja
seisoi taivaan alla ja puhdisteli sisäistä ihmistänsä. Tähdet olivat
alkaneet sammua. Hän kääntyi kohden aamunkoittoa, joka ruusunkalpeana
ja kullankimmeltävänä nousi yli honkain huippujen ja täytti
juhlakentän lakaisevalla tuulenhengellä.
Hän meni jälleen sisälle. Temppelit näyttivät pienemmiltä. Päivä
teki niistä todellisia. Valo sytytti värejä pylväiden yläpuolelle
ja päätyihin. Sini ja puna tekivät täyteläisiksi ja juovikkaiksi
raskaat savenväriset paadet. Näytti siltä, kuin olisi tuoretta verta
sivelty poikkivuoliin ja juossut alaspäin katonräystäiltä. Kattokouru
oli täpötäynnä riviin aseteltuja leijonanpäitä, jotka avoimine
kitoineen ja sinisine harjoineen näyttivät eläviltä. Palmukoristeet
ja meanderkiehkurat värittelivät aamuruskon, rusosormisen Päivänpojan
kädet. Ylhäällä vahvaväristen päätykuvien takana oli pohjana
tummansininen taivas.
Kukonlaulut kiirivät jo yli juhlakentän. Altis-muurin takaa alkoi
sinistä savua nousta telttakaupungista ja monista neliseinäisistä
rakennuksista. Kuvapatsaat näyttivät menettävän salaperäisen
elämänsä päivänvalossa. Lahorastaita istui viheltämässä niiden
päiden viirilevyillä. Kuului karjan ammumista, ja kyyhkysiä lenteli
kukertavina kaarina yli aarrekammioiden pienten pylväshuoneiden.
Temppelien aitaukset olivat avoimia, ja valkopukuisia pappeja seisoi,
varjostaen silmiänsä käsillänsä, tarkkaamassa lintujen lennon
enteitä. Korkealla Äitiin yläpuolella liitelivät Zeuksen suuret
villikotkat; ne kaartelivat Olympon herran temppelin ympärillä
ja hänen suuren piha-alttarinsa yläpuolella, niinkuin olisivat
hengittäneet sisäänsä tuoksua uhriverestä, jota oli vihmottu hänen
kunniaksensa kauas ylt'ympäri suurelle tuhkaläjälle.
Narkissos silmäili itseänsä, ja hänestä tuntui, kuin yön likainen
pimeä olisi vielä ollut takertuneena hänen käsiinsä ja pukuunsa.
Hän kulki kappaleen ylös Kronionin rinnettä voidakseen nähdä
kokonaisuudessaan Olympian, joka aukeaa avarana joka taholle --
Äitiin ylväiden temppelien ympärillä olevan telttakaupungin. Hänen
katseensa sattui Stadionin pitkähköön laaksoon sitä ympäröivän vallin
suojassa. Ja sen takaa kiilsi Alfeios-joen kapea vesivyö leveässä,
puoleksi kuivaneessa uomassaan.
Silloin hän riensi nopeasti jokea kohti, jolle jo monet aamuvirkut
nuorukaiset kiiruhtivat. Niinkuin nekin hän heitti vaatteet yltänsä
ja kylpi raikkaassa juoksevassa vedessä, auringon hehkuessa hänen
nuorilla jäsenillään ja säkenöidessä hänen vettävaluvassa tukassaan.
Ei ollut enää aikaa uneen. Hänen tullessaan oli isä jo ylhäällä ja
riensi hänen kanssaan muun joukon mukana Gymnasioniin ja palestralle.
Harjoitukset olivat jo täydessä vauhdissa. Siellä vilisi alastomia
nuoria miehiä, jotka olivat laskeneet vaatteensa pylväskäytäviin ja
nyt pyöriskelivät keskellä aamupäivän paistetta. Muutamat muokkasivat
maata, toiset juoksivat mittanauhat käsissään ja mittasivat ratoja
ja kutakin hyppyä. Atleetit jakautuivat ikäluokkiin. Kaikkialla
eri ryhmissä seisoi täysipartaisia tarkastusmiehiä pitkät viitat
heitettyinä vasemman olan yli, rinnan oikea puoli paljaana. Sauva
ja pitkä pajuvitsa käsissään he puuttuivat harjoituksiin, oikoivat
ja komensivat, kiihoittivat huudahduksillaan, pysäyttelivät ja
esittivät vastaväitteitä. Öljyä tiukkuen painijat kävivät toisiinsa
syliksi, tarttuivat toisiansa ranteisiin, niin että lihasvoima heidän
ruumiissaan virtaili tasaisin aaltoiluin. Nyrkkeilijät vastasivat
hyökkäyksiin hihnoihin kierretyillä käsillään. Kilpajuoksijoita
vilahteli edestakaisin, ja käsipainot antoivat lähdölle ja askelelle
vinhemman vauhdin.
Kaikki pylväskäytävät täyttyivät katselijoista, jotka äänekkäästi
tekivät huomautuksiaan harjoituksista ja taistelevista. Kulmauksissa
makaili miehiä heittämässä noppaa ja lyömässä vetoa. Huudahduksia
sateli ristiin rastiin.
Narkissos ei uskaltanut kisakentälle, mutta avoimin silmin hän
seisoi ahmien liikkeitä ja tarkkasi juonia ja väistöjä, joita hän ei
tuntenut. Hänen isänsäkin, jolla oli vain vähän koulutusta, seisoi
ja painoi mieleensä, mitä näki, ja oli harmissaan, että niin monta
vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Olympiassa, ja
ettei ollut antanut pojalle järjestelmällisempää opetusta.
... Aurinko oli korkealla taivaalla, ja virta kääntyi Altista kohden.
Juhlaleikit piti aloitettaman kilpailulla signaalinpuhaltajain
välillä. Juhlakentälle vievä portti oli melkein mahdoton saavuttaa.
Sisäpuolella näkyi pitkiä, suoria kullankiiltäviä salpinkseja
joukon päitten yläpuolella. Ne lähettivät korkealla rämiseviä
pronssihuutojansa kohden sinistä taivasta, ja kaikuna kuului
Hippodameian haudalta ja Pelopsin lehdosta, Stadionilta, Zeuksen
alttarilta ja Kronos-kukkulalta vastauksia toisista torvista,
joiden etäisyyden voi erottaa äänen kovemmasta tahi hiljaisemmasta
raikunasta. Koko juhlakenttä oli täynnä. Muurien vierillä, joka
puun alla ja kaikilla temppelien astimilla seisoi helleenejä
kuuntelemassa. Torvien vuorolaulu nousi korkeiksi, valkeiksi
huudoiksi, jotka tuntuivat sulavan itse hehkuvaan aurinkoon ja
painuivat mataliin ulvahduksiin, joiden valitus tuli niinkuin pedon
keuhkoista. Välihetkinä kuului kilpahevosten hirnuntaa. Vihdoin
yhtyivät kaikki puhaltajat yhteiseen fanfaariin, moniäänisenä
kohisevaan ylistykseen paikan jumalille; se oli Olympieion täynnä
vahvaa pauhua, joka sai kaikki kuulijat vavahtelemaan -- sen pohjalla
oli kuin sitä maanjäristysten kaikua, joka asui Zeuksen temppelin
kallioperustassa ja aikain varrella niin usein oli saanut koko
juhlakentän vapisemaan ja pyöreät pylväät vyörähtelemään niinkuin
pinon rahoja, joka kaatuu.
Atleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen
alttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja
mylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen
polttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös
vaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat
eläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa
kohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin
uhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät
veitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti
veri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi
suureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta
valtavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi
sieltä kielen -- se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä
kuolonmylvähdyksestä.
Atleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan
virtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus
Horkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman
vilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin
menivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko
syntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja.
Lakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa
kumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä
varustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat
löivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen
hopeanheleiden kulkusten soitto.
Vielä viimeinen koe oli "karaistujen" kestettävänä. He menivät
Pelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien
keskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain
eri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa
selkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia
pisaroita satamaan sankarin maalle.
Juhlaleikit alkoivat.
Narkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun -- ainoaan
leikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.
Kestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista
kertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä
levisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon
jälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen
käännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi
lopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että
vaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä
radalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän,
ei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan
kaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan
yksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli
varmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän
voi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.
Ilma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut
käsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat
aina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi
käyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli
säilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan
rauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja
lohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi
ja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.
Silmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella
voimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki
avatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen
edellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta?
arveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla
ponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en
tahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.
Viimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti
edeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli
ensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli
hän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut
härkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa
silmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen
ohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän
poskeansa.
Narkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti
vauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita
jalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta
Narkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut
koko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi
silmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki
kylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen
ja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta,
ja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta
aaltoili huopien alla kuin sairaan.
Eufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen
isällisellä hellyydellä.
"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani", sanoi hän. "Istuin
lakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka
sanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain
kilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli
pysähtymättä. -- Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit", lisäsi
hän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. "Sitäpaitsi
juoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole
lainannut kantapäillesi siipiä."
Narkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran
kunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen
vallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen
uskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat
naiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä -- paitsi Demeterin
papitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia
kilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä
saapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin
kurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen
sopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat
oikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja
onneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan
oman vähäverisen sukunsa kanssa.
Hänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten
tyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta
harteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa
hameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina,
kiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei
ollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja
sileä -- ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt
Afroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis.
Heidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin
juoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi
aivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti
ruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta
jo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset
kanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi
kiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät
ja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla
he olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään
nuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun
he siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja
aivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä -- he olivat kuin
suuria, matalia nukkia.
Kun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon
suurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin,
minkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan
niinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät
pysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja
lyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin
huhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja
heilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan.
Mutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi
hengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat
heidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut
viimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos
myönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan -- säilyttäen
tahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään
sitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan
saavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan
ylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin
saavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen
nimensä.
Narkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete,
Kleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni
vaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä
näköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka
hentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa
yli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika.
Hän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä
olivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät
kuin toisten nykeröt.
Yht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että
tämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän
näki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse
katsetta niinkuin päivänvälähdystä.
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan
lakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain
voimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?