Afroditen esipiha.
Narkissos ja vieras poistuivat pyhän öljypuun luota.
"Menetkö nyt Afroditen luokse?" kysyi Leonidas.
Narkissos hätkähti ja punastui.
"Ei kukaan ole minulle sanonut, että Afroditella on temppeli täällä."
"Tuskinpa kukaan on sinulle sitäkään sanonut, että täällä myös
syödään ja juodaan."
"Onko hänellä siis oma talonsa?" kysyi Narkissos.
"Missä on paljon ihmisiä, siellä hänellä aina on asuntonsa.
Ei auta, että me helleenit suljemme hänet pois pyhätöistä ja
pidämme sopimattomana palvella häntä niissä. Barbaareilla on niin
yksinkertainen käsitys koko asiasta, että he eivät suinkaan pidä
sitä jumalille epämieluisena, koskapa sekä pääskyset että kyyhkyset
ja muut eläimet pelotta toimittavat parittelunsa jumalain huoneissa
ja pyhissä lehdoissa. Mitä eläimet rankaisematta uskaltavat, sen
voinevat ihmisetkin. Se näyttää minusta kuitenkin olevan huonon tavan
heikko puolustus. Sillä me ihmiset kerta kaikkiaan emme ole eläimiä."
"Mihinkä siis viet minut, jollei hänellä ole temppeliä?"
"Oh, koko yöhän on hänen temppelinsä. Lakedaimonilaisena en palvele
häntä erittäin ahkerasti, mutta yön suon hänelle silloin tällöin.
Viehän hänen esikartanonsa kuitenkin kaikkien muiden jumalien
pyhättöihin."
"Haluan päästä kotiin nukkumaan", sanoi Narkissos.
"Kaikkein parhaiten nukut Afroditen esikartanossa", vastasi Leonidas.
"Tule, niin saat nähdä lesbolaisten tyttöjen tanssivan. Tahi
Kios-saaren neitojen -- niillä on siivet valkeissa kantapäissään ja
rypäleet silmissään."
Narkissos pudisti päätänsä ja loi silmänsä alas. Mutta Leonidas
tarttui hänen käteensä ja veti hänet hymyillen mukaansa. Narkissos
näki viimeisen kuvapatsaan kuoppiinsa upotettujen silmien
aavemaisesti loistavan pimeässä. Se oli nuori pronssimies, joka
seisoi etukumarassa, niinkuin olisi äsken heittänyt pallonsa tahi
muun heittoaseen hamaan iäisyyteen ja nyt seisoi tuijottaen maalia,
johon ase ei koskaan päässyt. He kulkivat nyt korkean Altis-muurin
läpi keskelle honkien pihkaista henkäilyä. Kaikki humisi heidän
ympärillään. Kuunvalo makasi maanpinnalla vapisevina täplinä, jotka
silloin tällöin kertyivät fosforimaisiksi roihuiksi. Oli kuin olisi
tulessa kulkenut. Narkissos tunsi sydämensä takovan kämmentänsä
vasten, jota hän painoi rinnalleen. Hän antoi puoliunessa vetää
itseään eteenpäin tuntien suloista ja unteloa uteliaisuutta.
Honkametsä lauloi hänelle kehtolaulua.
Hetkinen tämän jälkeen oli Leonidas vienyt hänet isoon,
epämääräisen näköiseen huoneeseen, jota vain heikosti valaisivat
kiinto-kandelaaberit, joiden pienet öljyliekit ryömivät pylväitä ylös
ja alas niinkuin olisivat olleet tulikärpäsiä tahi kiiltomatoja.
Raskas ilma oli täynnä omituisen kiihoittavaa tuoksua, joka muistutti
hänelle muutamia väkeviä vuorikasveja, joita hän löysi laitumilta ja
joiden väkevä tuoksu oli niin voimakas, että se ei tahtonut sormista
lähteäkään, jos kerta oli niihin koskenut.
Narkissos tarttui päähänsä tuntiessaan tuon huumaavan väkevän
tuoksun. Hänen seuralaisensa laski hänen kätensä ja kuiskasi:
"Täällä ei tanssita enää. Täällä on vain uhriaika. Katsele nyt
ympärillesi esikartanossa ja valitse makusi mukaan. Kun olet tottunut
hämärään, voit erottaa kaikki kasvot. Vierasvaraiset tytöt ovat
hyvin erilaisia, mutta useimmat ovat kauniita. Ja vastanypityitä. Et
löydä haiventakaan heidän käsivarsissaan ja säärissään tahi heidän
valkeassa helmassaan. Ennenkuin olet täällä koettanut, et tiedä, mitä
rakkaus on."
"En tiedä ollenkaan" -- änkytti Narkissos.
"Ei tarvitse tietää mitään. Anna vain uhrisi."
"Mikä uhri?"
"Jollei sinulla ole uhrirahoja mukanasi, niin ota tämä, se ei ole
liian suuri ensi uhriksi."
Narkissos tunsi rahan, pienen, paksun ja sileän palasen hopeaa
painettavan käteensä. Hän otti sen neuvottomana käteensä:
"Uhrirahoja?" mumisi hän.
"Niin, kun löydät tytön makusi mukaisen, niin heitä se hänen
helmaansa. Hyvää yötä, ja Afrodite olkoon sinulle armollinen."
Narkissos seisoi yksin raha kädessään. Huone hänen ympärillään oli
labyrintti varjoja. Ne nousivat, ne vaipuivat, ne katosivat. Kasvoja
välähteli esiin pienten öljylamppujen tuikahdellessa, jotka milloin
hävisivät kuin olisi ne puhallettu sammuksiin, milloin syttyivät
uudelleen. Hän kuuli kuisketta läpi yön erottamatta yksityisiä
sanoja, jotka milloin tukehtuivat suudelmain huokauksiin, milloin
nousivat korkeiksi huudoiksi. Silloin tällöin tuli huudosta fanfaari,
raikuva riemuhuuto. Kuului siltä, kuin olisi joku vääntelehtinyt
tuiman tuskan kourissa tahi niinkuin joku olisi ollut murhaajan
käsissä.
Hämmentyneenä hän hapuili eteenpäin lyhyin askelin. Hänen jalkansa
hipoi varjoja, jotka makasivat maassa, ja varjoja, jotka istuivat
ylhäällä kumarassa. Hän voi erottaa kokonaisia rivejä nuoria tyttöjä,
jotka odottivat. Niiden puvut loistivat. Kukkaseppeleitä oli heillä
päässä. Käsivarret lepäsivät helmassa, jalat olivat ristissä. Toiset
istuivat polvet korkealle kohotettuina ja leuka niillä leväten, kädet
kierrettyinä säärten ympärille. Silmät tuijottivat suurina tahi
tylsinä suoraan eteensä. Hänen mielestään ne muistuttivat tuolla
ulkona olevien kuvapatsaiden upottamalla tehtyä katsetta. Silloin
tällöin syttyi äkkiä joku silmäpari salamaksi, joka sattui häneen
kuin nuoli. Tahi kaksi käsivartta ojentui häntä kohden, ikäänkuin
siinä olisi ollut nöyrä rukoilija, joka anoi jumaluutta avukseen. Ja
jumaluus -- oli hän itse.
Narkissos loi ujona silmänsä alas ja siirtyi syrjään. Aina väliin
hän kohtasi muita etsiviä olentoja, jotka kulkivat tytöstä tyttöön,
kumartuivat tirkistämään silmäpariin tahi tuntemaan tukan tuoksua
niinkuin kukan. Hän kuuli heidän kuiskaavan ja kutsuvan ja saavan
vastauksia: Klykso! -- Anaksilla, missä olet? -- Glysippe! -- Täällä,
Glysippe on täällä. -- Klykso odottaa. -- Neandros, sinäkö siellä
olet? -- Timanthos, etkö tule?
Hänestä tuntui jo, kuin hän olisi kulkenut koko iäisyyden tässä
varjojen maassa. Silloin tällöin helähti jokin aivan kuin ketjut
ja kuului kuin metallin kilahdus. Ja puoleksitukahdutetut huudot
leikkasivat pimeää kuin yökköjen äänet. Afroditen esikartano oli
niinkuin jokin Manala. Olivatkohan vieraanvaraiset tytöt ehkä itse
kuolonseireenejä, jotka odottivat pusertaaksensa elämän nuorista
miehistä? Mitä ne hänestä tahtoivat? Mitä hänellä oli siellä
tekemistä? Oli tukalaa niinkuin väkevässä unikukkien tuoksussa.
Öljysydämet kärysivät. Ja tämä haju, jota hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut. Ei löyhkäinen kuin vuohten ja kuitenkin väkevä ja
kiihoittava niinkuin lauman, jota hän ei ollut paimentanut ja jonka
keskellä hän oli ensi kertaa.
Hän hieroi rahakappalettansa sormiensa välissä ja siirtyi tytön luota
toisen luo. Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan sanonut hänelle
mitään. Mutta silmiä kääntyi häneen päin, niinkuin olisi siinä ollut
mykkiä väijyviä kissoja, jotka voivat hypätä hänen niskaansa. Ja hän
pakeni säikähtäen.
Vihdoin hän pysähtyi erään olennon eteen, joka istui kasvot
kätkettyinä käsiin, puettuna tummaan, veripunaiseen kankaaseen ja
raskas, musta tukka hajallaan pitkin selkää. Hän olisi voinut luulla
siinä istuvan kuolleen. Se ei hengittänyt, se ei liikkunut. Mutta
hiuksista lähti kuin pilvi tuntematonta, huumaavaa hyvää tuoksua.
Hän antoi päänsä painua yhä enemmän ja enemmän. Tuoksu oli väkevämpi
kuin kuusaman -- makeampi, mutta myös kirpeämpi. Tukka näytti
liikahtelevan ja aaltoilevan, kuin se olisi ollut pilvi. Hän antoi
kätensä laskeutua tälle pilvelle ja tunsi sen äkkiä sormiensa alla,
kylmänä ja sileänä kuin kalan nahan.
Mutta olento pysyi yhä liikkumatta. Se ehkä ei elänyt. Hän puristi
sormillaan ja tunsi pääkallon pyöreän muodon tukan alla. Niin hän
nosti kätensä, joka piti hopeakappaletta, antoi sen taas hiljaa
vaipua ja raha putosi peitettyjä kasvoja kannattavien käsien väliin.
Hän ei kuullut rahan putoamista hänen helmaansa. Mutta nyt hän
tiesi uhranneensa. Ja nyt hän tahtoi kiiruhtaa pois Afroditen
esikartanosta, tuosta kummasta varjojen labyrintista, jonka huutoja
ja varjojen leikkiä hän ei ymmärtänyt.
Silloin yht'äkkiä käsi tarttui häneen yhtä pettämättömän varmasti
kuin se, millä kissa tarttuu saaliiseensa. Tämä käsi tarttui
häneen niin, että pistävä kipu säteili joka taholle. Mutta hän
ei huutanut. Hänen molemmat polvensa kolahtivat lattiaan. Hän
virui purppurapukuisen olennon edessä kuin sfinksin, joka, painaa
kyntensä saaliiseensa, jonka se aikoo, syödä; tämä painoi kyntensä
hänen sydämeensä, niin että se oli pysähtyä. Hän tuijotti kahteen
loistavaan ja luonnottoman suureen silmään, jotka olivat niinkuin
äkkiä reväistyt auki pitkän pitkästä unesta. Hänen suunsa oli kuin
leveä verinen haava; huulet erkanivat toisistaan ja hampaat loistivat
niinkuin pedon.
"En koskaan", kuiskasi hän murteella, joka oli vieras ja kuului
karkeammalta kuin hänen omansa, "en koskaan ole vielä odottanut näin
kauan. Olin nukahtanut surusta, että jumalatar oli unohtanut minut.
Mutta tämä hopea minut herätti. Se on painavaa ja hienoa -- tunnen
että se on Laurionin hopeaa. Oletko Ateenan miehiä?"
"En", änkytti Narkissos, ja kääntyi hänen hengityksensä tieltä, jossa
oli ahnas veren ja lihan tuoksu.
"Kyllä minä hopean tunnen -- tunnustele!" jatkoi hän, tarttui hänen
käteensä ja vei sen nilkallensa. Hänen sormensa tarttuivat siihen ja
tunsivat renkaan toisensa jälkeen, kehän toisensa alla, raskaita,
vahvoja, kierrettynä ympäri nilkan, joka oli sileä ja pyöreä ja
tuntui käteen paksummalta ja täyteläisemmältä kuin hänen. Näistä
nilkkarenkaista hän muisti mitä Hermofantos oli kertonut vierasten
kansain tavoista: joka kerta kun jotakin gindanilaisnaista mies
rakastaa, sitoo hän nahkaisen renkaan nilkkansa ympärille, ja se,
jolla on useimmat renkaat, saa myös sen maineen, että hän on paras ja
erinomaisin nainen, koskapa häntä useimmat miehet ovat rakastaneet.
Hermofantos oli kertonut eräästä, jonka jalat aina polviin saakka
olivat silopintaisten ohuiden ja kapeain renkaiden peitossa.
Narkissos laski sormillaan hopearenkaat, niitä oli viisi. Mutta
toinen nilkka oli tyhjä, ja sen pyöreä ja viileä, käärmeensileä pinta
tuntui melkein ilkeältä.
"Miksi sinulla on niin kylmät kädet?" kysyi tyttö. "Jos lämpöä
tarvitset, niin tule!" Ja hän tarttui hänen kumpaankin käteensä
ja laski kämmenet kuin maljat kummallekin rinnallensa. Ne olivat
lämpimät kuin kaksi auringonpaahtamaa omenaa. Niiden nuput paisuivat.
Mutta Narkissoksen kädet pysyivät yhtä kylminä. Ihmisen utarehan
hänen kädessään oli.
Pettyneenä tyttö antoi hänen kätensä vaipua ja painoi kasvonsa hänen
kasvojansa vasten. Mutta hänen poskensakin olivat kylmät.
"Kummallinen ihminen", kuiskasi hän, "sinä olet kylmä kuin sammakko.
Mitä sinä teet Afroditen esikartanossa, kun olet sairas etkä voi
lämmetä?"
Narkissos ei vastannut. Veri hänen suonissaan hyytyi, hänen ruumiinsa
jokainen säie kutistui. Yht'äkkiä hän muisti äitiänsä, joka oli
levännyt tuolla kuunvalossa Heran pylvään suojassa. Täällä oli hänen
syntynsä. Äidin äiti oli ollut yksi näitä vierasvaraisia tyttöjä
-- oli istunut täällä kyyristyneenä ja odottanut hopean putoamista
helmaansa -- hän oli uhrautunut Afroditen palvelukseen ja heittänyt
elämänsä hedelmän luotansa -- avuttoman äskensyntyneen pienen elämän,
jota ei armahtanut rakkaudenjumalatar, vaan jumalien kuningatar.
Hän näki hänet edessään: Hän istui yhä täällä odottaen. Tässä
sikiämisen hämärässä luolassa, jossa ruumis haki ruumista --
eläimellisesti kuin vuohien läävässä, johon pukit päästettiin. Ja
yht'äkkiä häntä iljetti kaikki -- vieraan naisen väkevä hengitys,
hänen tukkansa tuoksu ja hänen pyöreiden, lihavien jäsentensä
maidonmakeus. Ilkeä tunne kasvoi, kun nainen veti hänet takaperin
syliinsä, sisälle varjoon, minne öljylamppujen valo ei näkynyt. Hänen
kätensä hiipivät pitkin hänen ihoansa -- niinkuin sisiliskot, tuntui
hänestä.
Nainen tarttui pieneen viiniastiaan ja vei sen hänen suullensa, mutta
juoma, joka hänen hampaittensa lomitse virtasi, oli kitkerää ja
hapanta, eikä se häntä lämmittänyt.
"Suuri, kylmä poika", kuiskasi hän. "Millä sinä olet suututtanut
jumalattaren? Olethan kuitenkin mies. Tulehan, tule!" Ja hän tarttui
hänen päähänsä ja painoi sen helmaansa. Yhä enemmän Narkissosta
ellotti. Iljettävä haju kuin myrkyllisistä yrteistä kierteli hänen
kasvojansa. Hän riistihe irti ja nousi horjuen. Ja tyttö päästi hänet
kiukuissansa hyväilyjensä hukkaanmenosta ja sylinsä tehottomuudesta.
"Mene", sanoi hän kirkaisevan terävästi. "Mene, raukka, jonka
jumalatar on kironnut. Häpeä vaahdosta noussutta jumalatarta. Joudu
jo tiehesi! Mutta odotahan! Ota häpeää tuottava uhri mukanasi.
Hopeasi myrkyttäisi sylini. Afrodite sylkäisee sen takaisin
silmillesi. Mene! Satyyrien ja pukinjalkain keskellä lienee
olosijasi."
Narkissos seisoi vavahtelevin jaloin. Hän kääntyi selin mennäkseen.
Niinkuin kiven tunsi hän hopearahan iskevän selkäänsä. Ja niin hän
hoippui pois haamujen välitse. Useimmat lamput olivat sammuneet.
Kirkaisut ja kuiskaukset olivat lakanneet. Unen hengitys tuntui
huoneessa. Lattia oli täynnä makaajia. Sieltä täältä kuului kuorsaus.
Kun hänen hapuilevat jalkansa olivat kompastua nukkuviin, kuului
hillittyjä, unisia haukkumasanoja.