Juhlakentällä.
Narkissos työnsi yltänsä vuodat ja ryömi ulos teltasta. Kuu riippui
suurena ja punaisenkellertävänä taivaalla. Hän näki varjonsa vahvana
maassa, se muistutti mustaa poispaiskattua kitonia. Hän halusi päästä
juhlakentälle. Mielikuvitus veti häntä. Hän ei voinut odottaa, kunnes
tulisi päivä.
Oli muita nuoria miehiä hänen kaltaisiansa. Muitakin, jotka
ikävöivät nähdä pyhiä temppelejä ja astua kuuluisalle alueelle.
Vaippoihin verhoutuneita olentoja hiipi kepein askelin ohi. Hän
seurasi samaan suuntaan. Kaiteetonta siltaa hän kulki yli puron,
joka uurtui läpi savisen maan niinkuin syvä vako. Teltat loppuivat
ja tuli suuria, matalia, nelikulmaisia rakennuksia, joiden katot
loistivat kuunvalossa. Sitten seurasi se korkea, suora muuri, joka
oli Altiin aitana. Kuu heitti haamujen varjot valaistulle muurille.
Kaksi kolmijalkaa kyti punaisena loimottaen erään muurin läpi vievän
porttikäytävän edustalla. Hän oli matkalla sivellyt kädellään erästä
pensasta ja tuoksusta tuntenut sen katajaksi, ja taittamallaan
oksalla hän siveli puhdistaen otsaansa ja huuliansa kuiskaten:
"Olympon Zeus, ole suopea nuorukaiselle, joka ensi kertaa lähestyy
sinun temppeleitäsi. Hänellä ei vielä ole mitään, jolla hän voisi
miellyttää sinua, ei viisautta eikä voimaa, mutta hän halajaa tulla
sinulle otolliseksi ja pyhittyä sinun palvelukseesi."
Hän seisoi Altiilla.
Siinä oli kahdenlaisia pyhättöjä. Puuryhmiä, jotka liittyivät yhteen
aivan kuin neuvottelemaan, tulvillaan sisäistä huminaa, lehdet
hohtaen kuunvalossa. Ja kivitemppeleitä, maasta kasvavia, raskaita,
mietteisiin vaipuneita, pylväitten sulkemia. Nurkkauksissa ja
huipuilla häämöttivät veistokuvien varjot, hievahtamattomina kuin
nukkuvat linnut. Paikan ääriviivat häipyivät kuun salaperäiseen
valoon. Mustia haamuja seisoi sen loisteessa liikkumatta.
Hämmästyen ja ihastuen aavemaisesta valosta ja huminasta, joka
tuntui soivan sekä temppeleistä että puista, astui hän esiin juuri
edessänsä olevaa temppeliä kohti. Sen, mitä ensimmäisenä oli, hän
oli nähnyt. Metsä raskaita, paksuja pylväitä kasvoi, ei maasta,
vaan portaanastimilta, toinen toistansa ylemmäksi. Hän astui ylös
ja tunnusteli niitä. Ne olivat uurteisia ja karkeapintaisia. Hän
nosti silmänsä ja katsoi ylös. Raskaita, valtavia paasia riippui
hänen päänsä päällä pylväästä pylvääseen; niiltä oli varjo vienyt
värin, mutta kun hän kiersi pylväsrivin, lankesi kuutamo äkkiä
niille leveille pylväänlatvoille, jotka siellä ylhäällä olivat
kannattamassa, ja hän erotti juovia punaista ja sinistä väriä
kuolleen harmaan kiven pinnalla.
Hän ei koskaan ollut astellut pylväiden keskellä ennen. Hän kumartui
ja tunnusteli paasia, joilla hän asteli. Ne tuntuivat karkeilta
käteen, ja siellä täällä niissä oli kuolleitten kuorieläinten
hajanaisia jätteitä -- näkinkiekuroita ja belemniittejä.
* * * * *
Hän kiersi koko temppelin. Hän ei oikein tietänyt, kenelle se oli
pyhitetty. Hänen kätensä hivelivät pylväitä. Ne tuntuivat kylmältä
kosketella, mutta silloin hän hätkähti, kun huomasi kulmapylvään,
joka tuntui käteen kuin vanhan tammen kuori. Häntä puistatti,
ja samassa hetkessä hän tiesi, että hän seisoi Heran temppelin
luona. Sillä hänen isänsä oli kertonut hänelle tuosta ainoasta
vanhasta puupylväästä, jonka suojasta hänen äitinsä oli löydetty
vastasyntyneenä, jumalattaren peplokseen käärittynä, paikalla
kasvavien purppuravuokkojen alta.
"Nikarete!" kuiskasi ääni hänen sisässänsä, ja hän polvistui ja
painoi otsansa vanhaan puupylvääseen, jonka kymmenettuhannet kädet
olivat kuluttaneet kiiltäväksi ja sileäksi. "Nikarete, oi sinä minun
rakas äitini, jonka sielu asuu tässä kaupungissa varjona varjojen
joukossa, tässä sinä olet levännyt ja pienillä vastasyntyneillä
kätösilläsi puristellut jumalattaren huntua. Oi sinä oma rakkaani,
lähetä minulle ajatuksesi siitä syvästä pimeästä, jossa sinä vietät
aikaasi niinkuin sieni varjossansa. Hera sinut kapaloi, hänen
pylväänsä sinua suojasi. Siunattu olkoon jumalatar, joka oli sinulle
hyvä."
Ja hän painoi huulensa lattealle kivelle, jolla hänen äitinsä kerran
oli levännyt.
Hän tuijotti yli juhlakentän kuunloihtimien valkean- ja
pimeänsekaisten piilojen. Hän näki uuden, valtavan temppelin jotenkin
lähellä ja meni sinne ohi aidatun puuryhmän. Se oli vielä suurempi ja
mahtavampi kuin Heran temppeli; sen juhlallinen paasiroukkio lepäsi
useammalla penkerellä. Ja sen päädyssä näkyi yhteen koottuna rivi
tanakoita ja lyhytvartaloisia olentoja, jotka keskellä seisoivat
vapaasti, mutta sivuseinien puolella kyyristeleivät katonreunan
alle ja päädynkulmassa olivat puoleksi makaavassa asennossa,
nojaten kyynärpäihin ja polviin. Hän ei tietänyt, mitä nuo monet
kuvat merkitsivät; mutta silloin tällöin sattui kuunvalo joillekin
kalpeille kasvoille, joissa oli kumman elävät ja tuijottavat silmät.
Siinä temppelissä paloi soihtuja sisäänkäytävän pylväitten välissä,
mutta ketju sulki pääsyn. Mutta eräästä rakennuksesta lähelläolevan
Altis-muurin toiselta puolelta kantoi yötuuli kitkerää paistinhajua.
Zeus oli saanut iltauhrinsa, ja papit pistelivät suihinsa osansa
lihasta.
Tämän temppelin lähellä alkoi vilistä äänettömiä, mustia haamuja,
jotka kohoilivat kuun loisteessa. Mutta ne eivät voineet kävellä.
Ne seisoivat korkeilla jalustoilla liikuttamatta käsiään tahi
jalkojaan. Nuoria alastomia miehiä seisoi toinen jalka vähän
eteenpäin leväten. Ne olivat mustia tahi homeesta vihreitä; suuret,
tummasti tuijottavat silmäterät oli upotettu valkeihin silmämuniin.
Hän näki niiden katseen välkähtelevän vastaansa. Useimmat seisoivat
vähän pää kumarassa aivan kuin häntä katsellakseen. Eräällä oli
keihäs käsivarrellansa, toisella kiekko kädessä, toinen seisoi
sormet ojennettuina ikäänkuin olisi heittänyt pallon, muuan piteli
oksaa sormissaan, toinen seisoi pidellen palkittua kukkoa vasemmassa
kainalossaan. Korkeina ja vakaina seisoivat nuoret miehet tuijottaen
eteensä otsatukan hiuskierteiden alta. Muutamilla oli kumma, autuas,
unohtuneen hymy, nukkemaisen jäykkä. Toiset näyttivät hautovan
sanatonta surua, taivuttavan päätänsä neuvottoman surumielisyyden
vallassa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Niin, tässä on seppele,
jonka voitin, mutta mitä sillä teen? Mitä se auttaa, kun kuitenkin
kuolen?"
Ihmetellen kulki Narkissos patsaalta patsaalle. Pronssin väri
vaihteli uudesta ja mustasta vanhaan sammalvihreään. Vanhimmat
näyttivät kankeilta kuin kummitukset, niiden polvet näyttivät jo
aivan taipumattomilta, kaulat olivat leveät ja litteät ja nyrkit
puristettuina paksuja, kulmikkaita lanteita vasten. Toisilla oli
vyötärö kuin ampiaisilla ja pienet kokoonkiristetyt polvet pienine
lumpioineen; ne tuijottivat tylsästi hymyillen kuuhun pitkät
lainehtivat tekotukat ulottuen alapuolelle litteitä kasvoja.
Marmorikuvia siellä oli vain harvoja; usein oli sade huuhtonut niistä
värin, ja ne täplät, jotka olivat jäljellä, olivat kuin rupea tahi
ihottumaa. Uudet kuvapatsaat liikkuivat enemmän, ne olivat elävämpiä
ja mieleltänsä synkempiä. Mutta kaikki ne seisoivat täydessä miehen
alastomuudessa, ilman päähinettäkin. Vain pieni pyöreä suojaliuska
pisti esiin yli päälaen. Varjostin oli liikkuva. Hän kuuli sen
kitisevän ja natisevan yötuulessa. Se oli epäilemättä suojana sadetta
ja lintujen likaamista vastaan. Siinä istui paraikaa iso lintu --
huuhkaja, jonka silmät loistivat fosforimaisesti. Kun hän läheni,
lähti se lentoon ja poistui pitkin, villanpehmein siivenvedoin.
Kun Narkissos nyt kulki keskellä näitä tuijottelevien nuorukaisten
kuvapatsaita, muisti hän oman kuvansa sellaisena kuin oli nähnyt sen
Pan-jumalan kuvastimessa. Siinä oli voimistelijoita, jotka olivat
herättäneet huomiota ja voittaneet ja nyt seisoivat täällä pronssiin
valettuina tahi kiveen hakattuina jälkimaailman ihailtavina. Hän
kumartui jalustan ääreen ja näki siihen hakatut kirjaimet, joista
kokoamalla sai voittajien nimet. Sitten hän ojentautui suoraksi
ja katseli niistä itseään. Ne olivat melkein kaikki toistensa
näköisiä ja näyttivät olevan kaikki samaa kaunista ja säännöllisesti
kasvanutta sukua. Hän olikin kuullut, että vasta kolmen voiton
jälkeen voimistelija sai omat kasvonpiirteensä. Mutta ruumiit
olivat samannäköiset kuin hänenkin. Hän kulki tarkastellen rinta- ja
hartialihaksia ja vertaili itseensä. Hän katsoi ensi kertaa kuvaansa
nuorista miehistä ja tunsi rintansa paisuvan ajatellessaan, että
hänellä oli sama ruumiinrakennus kuin näillä ruumiinvaltiailla ja
voittajilla.
Hän oli tullut ohi pitkän, matalan pylvässalin ja näki nyt edessään
uuden rivin pronssipatsaita, ei atleetteja, vaan piikkipartaisia,
kypsyneitä miehiä. Parvekkeella niiden takana oli useita pieniä,
matalia pylvästaloja rivissä. Narkissos kumartui löytääkseen
piirtokirjoituksia.
"Älä vaivaa silmiäsi!" sanoi äkkiä ääni hänen takanansa. "Odota
päivänvaloa. Seisotko tässä, vieras, ehkä harmittelemassa rahoja,
joita sinun tahi omaistesi on pitänyt suorittaa näille rankaiseville
pronssiukoille?"
Nuori mies oli pysähtynyt hänen rinnallensa. Narkissos vastasi
hänelle:
"En tiedä, mistä rankaisevista pronssiukoista sinä puhelet."
"Seisot Zeus-kuvien edessä, ystävä. Ne valetaan kaikilta niiltä
saaduista sakoista, jotka rikkovat kilpaleikin sääntöjä. Oletko ollut
Pelopsin lehdossa vai aiotko sinne katsomaan puuta?"
"Mitä puuta?"
"Pyhää. Sitä, joka punoo seppeleen voittojamme varten."
"En tunne sitä, vieras. Olen ensi kertaa Olympiassa."
"Minä halajan nähdä, onko siinä runsaasti lehviä tänä vuonna.
Lähettäkäämme me kaksi yhdessä se toivotus, että siinä olisi oksa
sinun ja minun päälakeni varalle."
Narkissos katseli muukalaista. Hän oli pitkä niinkuin hän itsekin,
mutta koko joukon vanhempi, lyhyissä pukimissa ja avopäin. Hänen
hiuksensa eivät kiiltäneet voiteesta, vaan lepäsivät kuin ohut,
tumma varjokypärä pään ympärillä, ja täysiparta kiersi hänen vankkaa
leukaansa kuin kypärän nauha. Kuunvalo loisti kapeihin, mustiin
kulmakarvoihin ja syvällä piilevään silmäpariin.
"Minä olen lakedaimonilainen Leonidas, Anaksandrideen poika",
sanoi hän. Mutta Narkissoksella ei mielestään ollut mitään nimeä
annettavana vastaukseksi. Ääneti hän kulki hänen jäljessään, kunnes
hän pysähtyi puun eteen, joka oli yksinäinen ja matala, mutta jossa
oli monta hopealta hohtavaa oksaa.
"Miks'ei pyhän öljypuun ympärillä ole aitausta?" kysyi Narkissos.
"Senhän voi ryöstää tyhjäksi kuka tahansa."
Toinen hymyili.
"Koetappas, ymmärtämätön nuori mies. Etkö tiedä, että nämä pyhät
oksat saa leikata vain poika, jolla on molemmat vanhemmat elossa,
tarkoitukseen pyhitetyllä kultaisella veitsellä? Varkaan sormet
eivät koske tähän puuhun, josta kunnian lehvät kasvavat yli koko
Hellaanmaan. Seppele näitä lehtiä ei häpeä edes meedialaiskuninkaan
jalokivistä säteilevää tiaraa. Kumarru pyhän puun edessä ja toivota,
niinkuin minäkin, että se kerran antaisi koristeen sinun ohimoillesi."
Narkissos noudatti hänen esimerkkiänsä. Hän kumarsi ja tarttui
kunnioittavin käsin kapeihin hopeanharmaihin lehtiin ja painoi niitä
otsalleen. Hän ajatteli äitivainajaansa, hän rukoili häntä ja niitä
jumalia, jotka asuivat pyhällä juhlakentällä, ja hän tunsi huminan
Kronos-harjulta täyttävän sielunsa niinkuin syvän hartauden.