Olympia.
Eufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa
oli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin
vierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.
Päivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä,
mitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka
aikoivat samaan paikkaan.
Eliläiset Zeuksen airuet olivat kulkeneet paikasta paikkaan, yksin
pitkin Arkadian vaikeakulkuisia vuoripolkujakin, ja olivat korkealla
äänellä julistaneet jumalrauhan yli maan. Kaikki aseet pantiin
syrjään. Säädettiin vapaa kestitys kaikille vieraitten maitten
läpi matkustaville; jokainen helleeni oli luettava kestiystäväksi.
Uhkaavat vainohuhut, joita siihen saakka oli kulkenut yli saarten
sillan Joonian manterelta, olivat äkkiä kuin puhaltaen poissa.
Ajateltiin vain kisaa ja juhlaa. "Persialainen lintu", niinkuin
kukkoa nimitettiin sen maan mukaan, josta se oli tuotu, antoi
laulunsa kiiriä yli kuilujen ja halki sineen häipyvien laaksovöiden.
Ja moni vanha helleeni naureskeli partaansa ja sanoi: "Meedialainen
se on eli suurkuningas, jonka nyt on laulaminen, ei sodan tuloksi,
vaan juhlan kaikille Hellaan miehille."
Eufranor uskoi laumansa naapureille, jotka jäivät kotiin, vaihtoi
varastonsa rahaksi ja osti itselleen ja pojalleen uudet juhlapuvut
ja paksupohjaiset matkakengät. He menivät Nikareten haudalle, ja
Eufranor leikkasi poikansa otsalta hiusten kiverimmät kiharat ja
antoi niiden pudota muurivihreään. Hän uhrasi hunajaa ja viiniä
amforaan. Oli juuri uusikuu, ja kuun täyttyessä oli juhlaviikko
alkava.
He puhdistautuivat joen vedessä, kuivasivat itsensä lieden tulen
loisteessa, sivelivät itseään katajanoksilla, voitelivat hiuksensa ja
ottivat ylleen uudet hienot kitoninsa. Lyhyt vaippa lankesi kankein
poimuin heidän harteiltaan. Punotuissa pajukoreissa selässään he
kantoivat eväänsä ja muita välttämättömiä tarpeita.
He noudattivat puron hyppelevää kulkua alas läpi laakson, kunnes
vesi yhtyi leveämpään haarakkeeseen ja se vihdoin purkautui itse
Alfeios-jokeen. He eivät koskaan olleet kulkeneet jyrkänteisempää ja
vaikeakulkuisempaa tietä, mutta eivät myös koskaan mitään sellaista,
jota olisi ollut helpompi vaeltaa kuin sitä. Näkymätön jumal-olento
työnsi takaapäin ja jokaisen jyrkän syvänteen kuljettuaan heidän
katseensa edessä oli Olympia kaukana joen hopeahohtoisen vyön
vieressä, loistavana, kasvamalla nousseena, kuin merenvahaan ja
kalkkiin leikattuna, päämäärä, joka heille viittaili, ja vähitellen
muuttui kesytön luonto eläväksi ja asutuksi. Joka kallioseinän takaa
ilmestyi uusia ihmisiä esille. Pitkin joka polkua kulki virta, ja
kaikki virrat yhtyivät paisuviksi joiksi. Etelästä ja pohjoisesta ja
idästä ne vaelsivat Olympiaa kohden. Ja koko Peloponnesoksen näytti
saartavan laivojen liehuva joukko, jotka lipuivat kuin linnut siivet
levällään kohden satamakaupunkeja, joihin niiden oli laskettava
maalle joukkonsa. Mutta yksin Korinton kannaksenkin kautta kulki
tuhansia jalan viikkoja vieviä taipaleita pitkin kalliorantaa ja
koskemattomia metsiä tasangolle Olympian ympärille. Toiset tulivat
vaunuissa, monet ratsain pienin päivämatkoin, jotta eivät uuvuttaisi
hienoja, harjaantuneita hevosiaan. Useat ajoivat lehmiä ja muita
uhrieläimiä, lahjoja Olympian Zeukselle, jonka vieraiksi he menivät.
Eufranorilla ja hänen pojallaan oli mukanaan kummallakin valittu
vuohensa. Juhlallisesti kilahtelivat kellot niiden juostessa; niiden
oli siepattava ruokansa kesken kulkunsa; kahdesti päivässä ottivat
omistajat niiden maidon virvoittaen sillä itseänsä.
Vihdoin he saapuivat alas tasangolle keskelle kiivainta vilinää
puhelevia, laulavia, huutavia ja tervehtiviä maanmiehiä. Kaikkien
helleenisten kansain kieliä kuului täällä sekaisin. Juhlavärejä
loisti rauhanpuvuista. Juhlallisia kulkueita vakavia miehiä
tunkeutui joukkojen läpi. Kunnianarvoisia valtioiden lähettiläitä
kulki sointuvin puhein ja värikkäin lipuin. Airuita asteli pitkine
valkeine sauvoineen, joissa oli milloin kotka, milloin pöllö tahi
käki. Soittoniekkoja vaelti suuret kullatut kilpikonnanluiset
lyyrat selässään. Nuoria matkasta väsyneitä tyttöjä lepäsi kullalla
silatuilla rattailla, joita heidän veljensä vetivät. Kuljeksivia
filosofeja, päät kuin runoniekkojen, kävi alastomassa auringossa ja
ojenteli sormiansa keskellä dialektiikan pinnistelyjä. Astronomit ja
matemaatikot pohtivat oppineita kysymyksiä. Runoilijat ja rapsodit
lyhensivät matkaa Homeroksen ja Hesiodoksen laulujen tahdilla.
Huiluniekat säestelivät hymnilaulajia, joiden astunta noudatteli
siivekkäitä rytmejä. Orjattaret ja hetairat riensivät tanssiaskelin
läpi vilinän voimakkaasti helisevin nauruin.
Ei koskaan Narkissos ollut voinut kuvitella maailmaa niin täydeksi
ihmisistä. Hän ei voinut nähdä eroa lukemattomissa kasvoissa
ympärillään; mutta puvusta hän oppi heidät erottamaan: sirot
ateenalaiset ohuissa, melkein läpikuultavissa verhoissaan, karhun
lailla tallustelevista villaan ja nahkaan puetuista boiotialaisista
tahi lujista ja ruskeista, lyhyttukkaisista spartalaisista, jotka
kulkivat kuin kuparipatsaat, ylpeästi ja ankarasti, sääret paljaina
aina kauas yläpuolelle jäntereisten pohkeiden ja polvien. Siellä
täällä näkyi pitkiä miehiä korein tukkalaittein ja voidelluin
parroin, rikkaat kukkaskoristeet pukineissa, jotka laahasivat tomussa
heidän jälessään, jolleivät he kohottaneet niitä vasemmalla --
käsivarrellaan; sandaalit olivat kiinni nilkoissa kultakuteisilla
nauhoilla, tukka kiersi kiharana hienoja hermostuneita kasvoja.
Ne olivat miehiä Sardeesta ja Miletosta, Efesosta ja Tralleesta.
He olivat tulleet pitkien matkojen takaa yli Hellesponton ja
Istmoksen tahi soutulaivoilla Aasian rannoilta. Tahi Sikeliasta ja
Etelä-Italiasta.
Oli iltapuoli, kun Narkissos isänsä seurassa ehti perille itse
juhlakaupunkiin. Altiin korkean muurin suojassa oli kokonainen
leirikaupunki hohtavan valkeita, värillisiä tahi juovikkaita
telttoja. Nuotiot roihusivat teittäin välissä, oksat risahtelivat ja
räiskähtelivät, sinistä savua ja paistetun käryä ajelehti raskaassa
päivänpaahteisessa ilmassa. Lehmät ynisivät, lampaat ja vuohet
määkivät. Miehiä kyyrötti lypsämässä. Teittäin pohjoisenpuolisilla
seinämillä riippui viinin pingoittamia nahkasäkkejä. Kansaa
virtasi ulos ja sisälle ja kävi tervehtimässä ystäviänsä. Nuoret
atleetit käyttivät päivän viimeistä valoa voimiensa koettelemiseen.
Heidän ruumiinsa olivat pitkien kesäharjoitusten aikana
ruskeiksi paahtuneet. He löivät vetoja ja heittivät jo noppaa
mahdollisuuksistansa.
Telttariukujen huipuista liehui ja kohosi lukemattomia vertauskuvia
ja merkkejä: delfiinejä koukistetuin pyrstöin, öljypuun ja tammen
oksia, Poseidonin kolmikärkiä, pronssiäyriäisiä, kultaisia tähkiä,
pöllöjä ja gorgonpäitä. Narkissos huomasi myös fallos-kilpiä ja
punastui niitä nähdessään.
Hänen ja hänen isänsä täytyi pitkän aikaa laahata vuohiansa sinne
tänne telttakatuja pitkin, ennenkuin he saivat tilaa. Melkein kaikki
oli varattua, ja sitäpaitsi he tahtoivat asua arkadialaiseen heimoon
kuuluvan väen keskuudessa. He tulivat teltalle, jonka koristeena oli
kaksi valkoista pukinsarvea, ja löysivät vihdoin sen omistajan; hän
toimitti heille tilaa pingoittamalla uuden telttaseinän sivulle.
Tänne he panivat kiinni vuohensa. Eufranor lypsi, he joivat kumpikin
maljansa lämmintä maitoa, sitten he kulkivat eteenpäin katsellakseen
paikkaa ennen pimeän tuloa.
Melu lisääntyi lisääntymistään, kuta lähemmäksi he tulivat Altista.
Kaikkialla helisi soitto ja laulu. Joka hetki pysähtyi Narkissos
kuuntelemaan. Kivellä seisoi vanha komeavartinen mies ja lausui
kyynäränpituisia säkeitä vieraalla, sointuvalla murteella. Tuonne
muodostui kehä, ja kauloja kuroteltiin, jotta nähtäisiin jotakin
hyvin pientä ja matalaa kehän keskellä. Narkissos seisoi varpaillaan
ja huomasi vihdoin, että siellä oli kaksi kukkoa, jotka karkailivat
toistensa kimppuun, niin että höyhenet pölisivät rintojen ympärillä,
kunnes lopulta toinen vaipui maahan, toisen kynsien ja kannusten
surkeasti lyömänä ja kynsimänä ja sen verisen nokan hakkaamana.
-- "Kas sitä orjaa!" kuului huutoja niiden ympäriltä. "Niin käy
oikeankin meedialaisen, kun se tulee vaatimaan maata ja vettä."
Toisissa paikoissa lyötiin vetoa.
Pienet juovikkaat linnut seisoivat pelokkaina ja kyyristelivät
pitkällä laudalla. Väkeä kulki laudalta laudalle näpäyttäen lintua
pienoiseen päähän ja samalla he löivät vetoa siitä, jäisikö lintu
seisomaan paikalleen, vai lähtisikö juoksemaan, mikä asia oli hyvin
vaikea arvata.
Yhdestä obolista sai katsella harvinaista Aasian lintua, joka kuului
olevan kerrassaan ilmestys. Moni halusi sisälle sitä näkemään.
Narkissos näki, kuinka he sylkäisivät tuon pienen rahakappaleen
suustaan kuin kukkarosta. Kuuluttaja seisoi ja ylisteli lintua,
jonka piti olla kotoisin itse Ekbatanasta ja olla puettu kaikin
sateenkaaren värein; silloin tällöin kuului teltasta kirkaiseva
huuto. Eufranor meni sisälle Narkissoksen kanssa. Pienellä
lauta-aitauksella istui suuri, kapeakaulainen, metallihohtoinen
lintu, jolla oli töyhtö päässä. Pitkä pyrstö riippui kuin kapea
laahustin. Eufranor ei voinut huomata mitään ihmeellistä linnussa,
mutta omistaja sanoi: "Odottakaa." Ja katselijat seisoivat hartaina
ja tuijottivat linnun pitkää, orvokinsinistä käärmeenkaulaa. Näyttäjä
kosketteli sen töyhtöä ja pisteli sen jalkoja. Vihdoin se kohotti
pyrstölaahustimen suoraksi ilmaan, ja äkkiä siitä kehkesi kuin
valtainen kehä moninkertaisia sulkasäteitä, ja kussakin säteessä
loisti täplä, joka oli niinkuin sateenkaaresta leikattu. Sitten se
huusi tuhoa ennustavalla tavalla ja sulka vaipui sulan jälkeen,
kunnes koko loisto oli kadonnut ja takana riippui vain pöyheä pyrstö.
"Suurkuninkaan paratiisi Ekbatanassa on vilisten täynnä tällaisia
lintuja", sanoi omistaja. "Niiden huuto herättää hänet joka aamu!"
"Silloinpa hän saa kuulla tarpeekseen ennustuksia", huomautti eräs
vanha mies, "näin pyhien lintujen suusta".
"Meedialainen ei lintuenteistä huoli", vastasi omistaja. "Ja vain
yksi on meedialaisille pyhä: tuli. Sitä he rukoilevat jumalana. Tältä
harvinaiselta linnulta he nykivät pyrstösulatkin ja tekevät niistä
viuhkoja. Suurkuningas istuu palatsissaan keskellä kokonaista metsää
riikinkukonviuhkoja, jotka häälyvät hänen päänsä ympärillä kuin
palmujen lehdet."
"Olet siis nähnyt suurkuninkaan?" kysyi Eufranor.
"En, Zeus varjelkoon! Kuolemaa hänen pelättävien kasvojensa näkeminen
tietää. Ja hänen palatsiaan vartioivat leijonat ja mylvivät härät,
jotka käyvät ulos itse porteista. Mutta lintuni minä olen ostanut
koko kauppavarastollani ja kantanut omilla käsivarsillani hamaan
Efesoksen satamaan. Puolesta drakmasta myön sulan sen pyrstöstä.
Ainoa ja harvinaisin lintu Olympiassa! Tehkää hyvin, puoli drakmaa
sulka!"
Päivä oli laskenut. Sääsket parveilivat. Tuhansista kattiloista
kohosi sininen savu tummankeltaiselle, pilvettömälle taivaalle.
Häly alkoi vaimeta telttakaupungissa. Kansa kävi levolle ollakseen
ylhäällä ennen aurinkoa.
Sääskien kiusaamana haki Eufranor suojaa telttavaatteensa alta,
nautti ääneti palan juustoa ja pari kuivattua viikunaa, sammutti
janonsa ottamalla saviastiasta kulauksen Alfeioksen vettä, kääriytyi
vuohenkarvaviittaansa ja heittihe makuulle maahan.
Narkissoskin oli mennyt maata, mutta ei saanut rauhaa. Sääskiä oli
teltassakin, ne tulla surisivat läpi pimeän ja pistelivät ärsyttävää
myrkkyänsä hänen vereensä. Vähitellen hän vaipui horrokseen
lakkaamatta kumpuavan kohinan keskelle. Se ei voinut tulla muualta
kuin Kronos-harjun honkametsästä. Pihkantuoksuinen tuulenhenki hiveli
hänen kasvojansa.
Kaikki oli vaiennut. Ei kuulunut mitään ääniä enää. Atleetit
makasivat nukkuen lihakset velttoina, ja jäsenet rauenneina. Heidän
sydämensä löivät rauhallisesti, ja veri virutteli pois väsymystä
sykähtelevissä virroissaan.