Hermofantos.
Kun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle,
mikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja
nuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun
poika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä
pysähtyi ja nauroi:
"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet
toimittanut maailmaan!"
"Pidätkö suusi kiinni, poika!"
"Sinähän häpeät, että olet minut siittänyt."
"Onneton, pidätkö kielesi kurissa!"
"En, kirous sinulle, ettet minunkaltaistani olentoa kapaloonsa
tukehduttanut."
"Lopeta!" sanoi isä.
"En koskaan! Jumalat otan todistajikseni."
"Tuki suusi! Eivät ne meitä kuule."
"Onko niillä muuta tehtävää?"
"Onpa tietenkin. Tänään on Zeus-jumalan juhla Nemeassa. Ne ovat
kaikki Kronoksen pojan vieraina."
"Arvelet siis, että meillä on rauha?"
"Niin on, sinä tappelua hierova koira pojaksi, joka haukkua nalkutat
omien päiviesi antajaa. -- Käyhän päälle taas!"
* * * * *
Aina kun Eufranor kaipasi poikaansa, meni hän Panin alttarin ääreen
ja huusi kovasti, aivan kuin olisi tahtonut nukkuvaa herätellä:
"Kurja ja kaltoin kasvanut poika, väisty paikalta, jolle pyhyyttä
loukaten astut, niin ettei Pan, tuo hyvä ja armias jumala, tartu
niskanahkaasi ja heitä sinua ulos. Tule kotiin! Tule kotiin!"
Mutta poika jäi niin pitkäksi aikaa kuin häntä halutti. Paikasta oli
tullut hänen omansa. Päivänkorennot hyrräsivät hänen ympärillään,
ikäänkuin hän olisi ollut vanha tuttu. Järvi lepäsi niinkuin
peili, josta home oli poistettu, niin että pinta kiilsi hohtavassa
loistossaan. Se kuvasti hänen kauneuttansa kaikissa asennoissa. Se
pusersi hänen alastomuuttansa viileässä suudelmassa. Hän oli etsinyt
itsellensä lepopaikan lumpeiden ja lemmikkien seasta. Vihreässä
rantaäyräässä oli hänen ruumiinsa mukainen sija. Hän laskihe
eteenpäin kyynärpäilleen, nojasi päänsä käsiinsä ja näki kasvonsa
vain jalan verran alapuolellansa: tyyninä, hymyttöminä, puhtaina ja
itseensä vaipuneina. Eräänä päivänä oli hänellä voittopalkintona
saamansa öljypuunseppelekin päälaellansa. Vesi kuvasti kapeat lehdet
hiussuortuvain seassa -- päivänkorentoja ja perhoja liehui ympärillä.
Siellä ei ollut ainoatakaan jumalaa häntä kadehtimassa. Sisiliskot
eivät enää paenneet. Hänellä oli vallassansa paikka ja oma kuvansa.
Myöhään eräänä iltapäivänä hän astui alastomana ulos Pan-jumalan
maalta vaatteet ripustettuina keppiin, jota hän kantoi olkapäällänsä.
Ulkopuolella seisoi isä ja vastaanotti hänet huolestunein ilmein.
Kaunis, harmaapartainen mies seisoi hänen rinnallansa pölyisessä
matkamiehen puvussa ja päässä iso, leveälierinen hattu.
"Vihdoin, kautta Zeuksen, tuolla hän tulee", sanoi Eufranor
tuskaisesti.
Vieras katseli häntä.
"Tämä siis on sinun poikasi, nimetön, jota sinä, Eufranor, et suo
jumalille, niin, jolle et edes nimeä suo. Nyt ymmärrän, kuinka Pan
sinulle kostaa."
"Niinpä sano minulle ensin, nuoruuteni ystävä, kuinka olen tullut
rikkoneeksi."
"Totta tosiaan se asia on selkeä kuin Hippokrenen vesi", sanoi vieras
ja kääntyi alastomaan nuorukaiseen. "Poika parka", sanoi hän ja
ojensi hänelle kätensä välähdyttämällä häneen katseen syvälläolevista
silmistään -- sanat virtasivat raikkaasta punahuulisesta lähteestä
keskeltä kauniisti kiertyvää harmaata partaa: "Poika parka, jonka
isäsi on antanut kasvaa ilman nimeä, kiitä sinä Pan-jumalaasi, sillä
hän antaa sinulle nimen."
"En ymmärrä sinua, vieras."
"Eufranor, isäsi, sanoo minulle sinun joka päivä viettävän tunnin
jumalan pyhätössä itseäsi tutkistellen. Sinä tuijotat sieltä
itsellesi nimeä, jota isäsi ei ole sinulle antanut, ja Pan itse on
määrännyt, että nimesi on oleva Narkissos."
"Hermofantos, ystäväni", valitteli Eufranor rypistäen kulmiansa,
"älähän sentään langeta jumalain vihaa syyttömän poikani päähän".
"Narkissos nimesi on eikä mikään muu. Nimi putkahtaa sinusta kuin
kukka puusta. Se sopii sinulle." -- Hän aivasti kovasti. "Näetkö,
Eufranor, enne on suotuisa. Pan-jumala nipisti minua nenästä
suostumuksen merkiksi."
Hän nauroi suu pyöreänä. Mutta Eufranor oli alkanut pelätä, ja niin
pian kuin hän oli kahden kesken kestiystävänsä kanssa, sanoi hän:
"Suuren pelon sinä olet mieleeni tuonut, Hermofantos. Minä tunnen
vanhan boiotialaisen tarun. Poikaani on vetävä ikävä katsella
itseänsä niin kauan, että hän kuihtuu. Sinä olet opettanut Panille,
kuinka hän pääsee häneen käsiksi."
"Älä luule, Eufranor", vastasi ystävä ja työnsi hatun pois korkealta
otsaltansa, "älä luule voivasi kätkeä mitään aarretta jumalilta.
Tunnusta mieluummin, että sinulla sellainen on. Poikasi on ihanasti
muodostunut, ei kateuden varjokaan ole häntä hiponut."
"Mutta tästä lähtien? Nimittää häntä Narkissokseksi on kerskumista
hänen kauneudellansa. Ah, jospa hänessä olisi joku vamma, jotta
jumalat voisivat sietää häntä! Nyt odotan kaikkia onnettomuuksia
hänen nuoren päänsä varalle."
"Oikein teet, Eufranor. On vain yksi keino estää niitä
onnettomuuksia, jotka joka päivä meitä kuolevaisia väijyvät: olla
valmistunut kaikkeen pahaan, mitä voi tapahtua. Odota vain aina
jotakin pahaa. Mutta älä siitä välitä. Paha tulee itsestään. Hyvät
sanomat taas eivät koskaan pidä kiirettä."
"Se nimi, jonka pojalleni annat, ei ennusta hänelle mitään hyvää."
"Kyllä, Eufranor. Antamalla hänelle nimen Narkissos näytät
kateellisille jumalille ehtineesi ryhtyä varokeinoihin heidän
kostonsa varalta. Kun jumala näkee, että hänen aikeensa on
ymmärretty, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei tahdo päästää ketään
viekkaudella tekemään tyhjäksi hänen tarkoituksiansa. Miksi poikaasi
nimität, sitä hänestä ei tule. Oletko koskaan ennakolta voinut
laskelmilla arvata kohtaloa, joka sinua odottaa? Eikö käy juuri niin,
että mitä ikänä olet ajatellut tapahtuvan, aina tapahtuu jotakin
aivan toisenlaista? Mistä luulet sen johtuvan?"
"Sitä en tiedä, Hermofantos."
"Niinpä sanon sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämpiä
kaikessa eivätkä koskaan tahdo tunnustaa meidän voivan etukäteen
tietää, mitä he aikovat meille tehdä. Ole siis kavala ja ajattele,
että kaikki se paha tapahtuu, mitä enimmän pelkäät. Juuri silloin se
ei tapahdu, mutta kyllä jotakin aivan toista."
"Joka myös on pahaa?"
"Mutta ei läheskään niin pahaa kuin pahin, mitä olet kuvitellut.
Hahhahhaa! Pitää vain kilpailla jumalain kanssa onnettomuuksien
luettelemisessa, pitää ehtiä niiden edelle. Sillä yhtä asiaa ei
kohtalo eivätkä jumalat voi antaa anteeksi: jos me osumme oikeaan
eivätkä he."
"Tahdot siis kuitenkin olla jumalia viekkaampi, Hermofantos. Minä
huomaan, että olet koonnut paljon viisautta matkoillasi."
"Ylen vähän, sillä olen matkustanut ylen vähän. Mutta minulla on
vielä monta tuhatta stadionia matkustettavana, ennenkuin haudalleni
pääsen. Huomenna on minun jälleen lähdettävä matkaan, mutta tänä
iltana on sinun annettava minulle ateria ja vuode kattosi alla."
Illalla makasi vastakastettu Narkissos vuoteellansa eikä isän
kehoituksesta huolimatta voinut päästä uneen. Silmät kiinni ja
nukkuvan lailla hengittäen hän lepäsi hämärässään ja kuunteli.
Hermofantos kertoi. Virtana tuli vaikutelmia suuren maailman menosta
hänen huuliltansa. Kuljeksivana lääkärinä hän oli vaeltanut maasta
maahan, saaresta saareen ja oli päässyt yli koko maanpiirin, kunnes
Okeanoksen virrat vyöryivät tyhjään äärettömyyteen. Hän oli palvellut
persialaisten satraappien henkilääkärinä ja ollut Sardeessa ja
Susassa päästäkseen itse suurkuninkaan palvelukseen. Mutta hän ei
ollut päässyt pitemmälle kuin hallitsijan "silmien" ja "korvien"
läheisyyteen, ja kun Dareios lähti ajelulle, ei hän uskaltanut
asettua hänen tiellensä, sillä se merkitsi armotta kuolemaa, jos
kutsumattomana tuli suurkuninkaan näkyviin.
Ihmeellisistä ja omituisista kansoista hän kertoi. Skyyttalaisista,
jotka nylkevät nahan kaatuneilta vihollisilta ja parkitsevat sen
tarveaineeksensa. Päänahkaa he käyttävät hien pyyhkimiseen omilta
kasvoiltansa; muutamat ompelevat ihmisnahoista kokonaisia pukuja;
oikeasta kädestä nyljetty nahka sormineen kynsineen käytetään
jousenkoristeeksi, ja peljättävimmän vihamiehen pääkalloa he
käyttävät juomakulhona, päällystävät sen ulkoapäin härännahalla ja
kumoavat sisäänsä viiniä sen sileästä ontelosta.
Traakialaistenkin keskuudessa hän oli ollut. Kun jyrisee ja salamoi,
suuttuvat he ja ampuvat nuoliansa päin mustia pilviä saadakseen
jumalan uhkaamalla vaikenemaan. He eivät usko olevan mitään muuta
jumalaa kuin heidän omansa. Toinen kansa, atarantit, on siihen
määrään uhmaavaa ja pöyhkeää, että he suurella äänellä kiroavat
aurinkoa aina kun se on korkeimmillaan ja syytävät sille koko kuuron
haukkumasanoja, kun se rohkenee paahtaa heidän maatansa.
"Kuinka monta jumalaa olet matkoillasi laskenut, Hermofantos?" kysyi
Eufranor. "Ja oletko koskaan itse nähnyt tahi tavannut jumalia?"
"Olen, lukemattomia kertoja olen muukalaisten luona nähnyt heidän
jumalainsa lentäen kulkevan ilmassa. Auringonjumalia auringonhevosten
vetämissä vaunuissa. Tuulenjumalia, ukkosen- ja sateenjumalia."
"Ei, minä tarkoitan jumalia lihaa ja luuta niinkuin kuolevainen."
"Kyllä kerran, Eufranor. Pane vielä vähän puuta lieteesi, sillä
minusta täällä on kylmä. Ja sen tapasin itse Ateenan miesten
keskellä, Ateenan, orvokkiseppeleiden säteilevän kaupungin. Ensi
kertaa siellä ollessani näin itsensä neitseellisen Athenen. Niin,
en yksin minä, vaan koko kaupunki virtasi ottamaan häntä vastaan.
Airuita juoksi hänen edellänsä puhaltaen pitkiin kultaisiin torviin
ja julistaen: 'Ateenalaiset, katsokaa, kuka tulee kaupunkiinne,
varustuksinansa gorgo ja kypärä ja kilpi. Katsokaa kenen päällä
hän pitää öljypuun seppelettä?' Ja todellakin, hän seisoi kevyissä
kaksipyöräisissä riemuvaunuissa ja hohti pronssilta ja kohotti
kultaista keihäänkärkeänsä korkealle aurinkoon. Hän oli meitä
kuolevaisia suurempi. Korkean kypärän alta vyöryi tukka alas kahden
voimakkaan olkapään yli. Hänen kätensä piteli vaununkehän reunasta --
en ikänä ole nähnyt niin jumalaisen suurta ja kaunista kättä. Hänen
viittansa oli aaltoina kiinteillä ja neitseellisillä lanteilla, hänen
jalkansa seisoivat niinkuin vaunun pohjaan pystytetyt pylväät. Ja
itse taivas säteili hänen suurista hiehonsilmistään."
"Leikkiä lasket, Hermofantos, taikkapa olet liiaksi juonut
sekoittamatonta viiniä."
"En ole, puserrahan sinä vain nahkasäkkiä vielä kerta, sillä viini
on jumalainen lahja. Rypäleet ovat juoneet aurinkoa ja kuvastaneet
taivasta ja maata. Niiden mehussa on näkyjä. Kiitos! Kas tuossa sai
Dionysos runsaan lahjan -- tuoksukoon savipermannoltasi kauan hänen
lahjansa! Mutta Athenen minä näin, niin totta kuin minut näet. Hän
oli miehenkorkuinen, pitkä kuin kahdeksan meidän jalkaamme. Hänen
vieressään seisoi pieni kääpiö ja loisti ihastuneena petollisesta
kepposestansa. Sillä tiedä, Eufranor, että Athene oli mahdottoman
kookas paianilainen nainen nimeltä Fya, jonka he olivat keksineet
pukea jumalattaren täyteen asuun, saattaaksensa tämän juonen avulla
karkoitetun Peisistratoksen takaisin hallitsemaan orvokkiseppeleistä
kaupunkia. Talonpojat juoksivat edellä, ja petos laajeni kuin
kulovalkea aina Akropoliille saakka, ja he veivät jättiläiskokoisen
talonpoikaisnaisen aina ylös linnoitukseen saakka ja Peisistratoksen
hänen mukanaan ja tekivät itsestään uudelleen hänen orjiaan. He
makasivat vatsallaan karkearakenteisen naisen edessä ja nuoleskelivat
pölyä hänen suurista jaloistaan. Ja tämä asteli näyttämökoruissaan
ylös itse linnan astimia ja toi takaisin tyrannin. Muita jumalia
lihaa ja verta en koskaan ole nähnyt, ja minua hän ei pettänyt.
Sillä ei mitään ylimaailmallista ollut säteilevän haarniskan takana
olevissa jäsenissä eikä hän orvokeilta tuoksunut, vaan aivan kuin
olisi kesäkuumassa viljalyhteitä sitonut, niin raskaana riippui puku
hänen päällänsä."
"Et usko jumalien todenteolla koskaan näyttäytyvän meille
kuolevaisille?"
"En, ainakin ovat ne toista ainesta kuin me. Ja jos ne
näyttäytyisivät -- ainakin jos minulle --, niin luulen että
sen täytyisi tapahtua samanlaisessa kevyessä olomuodossa, joka
sateenkaarella on. Siihen kaareen emme voi käsin tarttua."
Yö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle
sateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut
varastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen
asiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa
olivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön
matkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan
Libyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä
sen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä
tahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi,
jäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen
sitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.
"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?" kysyi
Eufranor.
"En minä suinkaan valehtele", vastasi Hermofantos. "Sillä ei minulla
ole siitä mitään etua."
"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?" kysyi Eufranor
pahanilkisesti.
"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos
maksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein
yhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja
jos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja
oikeutus kuin totuudella."
"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos."
"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain
toden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta.
Usein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin."
Päivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos
reippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian
liikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen
matkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa.
Hermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia
viittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.
"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?" kysyi Hermofantos.
Isä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli
nukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella:
"Kyllä, oltuaan Pan-jumalan lehdossa nukkuu hän päivä päivältä
pitempään."
"Antaisit hänen mieluummin käydä toisessa lehdossa."
"Missä sitten, Hermofantos?"
"Eikö Arkadiassa ole tyttöjä tahi orjattaria? Teillä ei tunnu olevan
paljon naisen hajuakaan vuohielämässänne. Saattaahan olla varsin
hyvä, että leikkaat kiharan miehistyneen poikasi otsalta ja uhraat
sen hänen äitinsä haudalle. Mutta Afrodite velkoo myös uhriansa.
Eikä sitä saa heittää maahan sen juomauhrin lailla, jonka annat
Dionysokselle. Eufranor, älä anna poikasi riutua oman kauneutensa
ihailemiseen. Kun nyt tulee olympinen kesä, pitää sinun viedä hänet
'vierasvaraisten tyttöjen' luokse."
"Neuvosi ei minua miellytä", vastasi Eufranor; hän seisoi majan
avoimella ovella ja katseli aamuaurinkoon. "Kun näen, kuinka
kaunis -- jumalat minulle anteeksi antakoot -- minun pojastani on
kasvanut, pelkään sitä hetkeä, jona hän ryöstetään köyhäksi kuin
nuori mantelipuu tässä ulkopuolella ja tuhlaa kauneutensa Afroditen
hullutuksiin."
"Kunpa ei jumalatar sinua kuulisi, Eufranor! Mutta niinkuin jo
sinulle sanoin, ehätä sinä ennen onnettomuutta. Anna jumalattarelle
vapaaehtoisesti, mitä hänelle kuuluu, niin ettei hän itse tule
uhriansa vaatimaan. Afrodite ei ole minun mielijumalattareni, mutta
iästäni huolimatta käyn silloin tällöin hänen vieraanvaraisten
tyttöjensä luona."
"Niin, sinä olet sirotellut jälkeläisiä vaelluksellasi yli maailman,
Hermofantos."
"Mitäpä minä tiedän, Eufranor? Minua ei luotu imettäjäksi
eikä kasvatusisäksi. Harvoin sain aikaa nähdäkseni, ketä olin
elämänsiemenellä siunannut. Kaunein tyttö, jota olen rakastanut, oli
Olympiassa, Afroditen esipihassa, yhdeksän olympiadia takaperin. Hän
oli sinun vaimosi Nikareten näköinen."
"Niin, muistan sen, olemme puhuneet siitä ennen, Hermofantos. Juuri
Olympiassa käyntisi jälkeisenä vuonna, keväällä, löydettiin Nikarete
Heran temppelipylvään luota verhottuna jumalattaren huntuun. Ehkäpä
hän oli sinun tyttäresi, Hermofantos."
"Ehkäpä, Eufranor. Mahdollisuuksien maailma on rikas ja kaunis.
Ehkä huumaa ihanammin kuin kaikki kuiva varmuus. Voi nyt hyvin,
kunnes taas tapaamme, kun jumalat sen suovat. Puolusta poikaasi ja
varo, ettei hänestä tule se Narkissos, johon hänen taipumuksensa
viittasivat. Ei, älä herätä häntä. Minä näen, että unetar kaartaa
kultaporttiaan hänen otsansa ylle."
Narkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.
"Mutta pysähdyhän sentään", pyyteli Eufranor ystäväänsä.
"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista
kansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa
ankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset
varustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan.
Pian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus,
jota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä
terveenä poikasi kanssa."
Eufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli
jotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä
pisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.
Hänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja
kaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet
opettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan
kuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar,
vaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä
juopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut
viiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä
hereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman
tietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja
kiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi
jotakin jumalallista -- sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse
auringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen
ympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä -- hän tiesi omasta
ruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä -- ja ne ojensivat
hänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin
kuultava, suloinen ja imevä soitto.
Hänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja
pitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei
vuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän
laskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan
ja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä,
jolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän,
niin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit
alastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä,
tunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.