Pan-jumalan lehdossa.
Yht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa
sauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.
Olivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä
vatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan
muuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne
olivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä,
mitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat
syöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä.
Hän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti
vuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.
"Pan, oletko täällä?" kuiskasi hän. "Ovatko kasvosi tämän tuhan
alla?" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos
Pan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo
keltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?
Mutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka
riensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä
ja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.
Hän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen
karvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän
tunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki
silmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen
käsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän
jälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.
Keskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen
kiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli
kasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä
olevaa vettä.
Yli tämän järven näyttivät päivänsäteet välkehtivän ristiin joka
taholta. Kultaisia tulinuolia lenteli ilmassa, päivänpaiste näytti
käyvän hyökkäämään hänen korvalehtiänsä vastaan. Yht'äkkiä pyöriskeli
pieniä sinertäviä valokiekkoja ilmassa. Välähdykset ja varjot
ajoivat toisiansa, säkeniä lensi ylös vihreästä lammesta ja liekehti
tiehensä aurinkoon. Aurinko itse näytti katselevan kuvaansa järvestä
nousevissa kuplissa, ja kuplat hajosivat höyryksi. Vapiseva sisäinen
värähtely purkautui heikosti paukahdellen.
Hän seisoi kauan silmät häikäistyinä ja tietämättä mitä se oli.
Mutta vihdoin hän näki loistavat hyönteiset, päivänkorentojen
pyörretanssin läpi valon. Keskellä aurinkoa ne yhtyivät; kaksittain
nuo pitkät hohtavat lentäjät lähenivät toisiansa, taivuttivat
joustavat, neulanhienot takaruumiit yhteen kiekoksi ja vyöryivät
pois kimmeltävään valkeuteen, häälyvinä sinisinä varjoina. Toisinaan
riippui hänen edessään ilmassa päivänkorento siivillään, jotka
näyttivät liikkumattomilta salamannopeassa vauhdissaan. Sitten
lehahti henkäys yli vihreän, pinnan ja se hävisi pois liekissä
niinkuin kipinä.
Tuhansittain nousi niitä järven vesikasveista niinkuin iäti
synnyttävältä vuoteelta. Ne kiipeilivät pitkin varsia suurine,
pyöreine korvineen, jotka olivat kuin pronssinapit; ne olivat kuin
vihreitä ylöspäin pyrkiviä puikkoja, jotka yht'äkkiä muuttuivat ja
lensivät ilmaan aurinkosiivillä.
Tuossako olivat Pan-jumalan kasvot, täynnä lumpeiden villiä partaa,
sininen kykloopinsilmä tuolla ulompana ja täällä rannan ääressä
jättiläissuu, jonka hengitystä oli tämä autereinen kutu?
Hän tunki sauvansa tuohon sekavaan tiheikköön saadaksensa esille
nuo kasvot ja suuren suuaukon. Hän laskeutui alas, alkoi käsillään
luoda syrjään viheriää limakkoa. Vedellä oli kumma, mustankiiltävä,
myrkyllinen, pohjaton kirkkaus. Jokainen pieni pilvenhattara ui siinä
kuin villatukko. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin syvää ja tyyntä
vettä. Hän kumartui alas antaakseen katseensa vaipua siihen.
Silloin pimeni hänen allansa. Hänen soittimensa, syrinks, jota
hän kantoi nauhassa kaulassaan, pulskahti veteen ja särki pinnan
mustankiiltäviin pisaroihin. Vesi särkyi ja sen kaikki halkeamat
värähtelivät, kunnes pinta taas eheni. Ja vihreän liejun puitteissa
näki hän äkkiä allansa kuvan, vahvavärisen kuin todellisen
olennon, kasvot, jotka katselivat häntä suurina silmät, niiden
valkeanhohtavalla pohjalla suuret kullanruskeat terät. Kaikki oli
niin selvää. Yksin ylähuulen hienot kellertävät parranhaituvat
kiilsivät haiven haivenen vieressä; mustissa silmäkulmissa oli
hikihelmien kaste. Hän hengitti, kuva hengitti -- hän tunsi
hengähdysten lehahtavan kuumana vastaansa. Hän käänsi päätänsä,
ja kuva käänsi. Hän puristi silmänsä kiinni, hän avasi suunsa,
ja valkeat hampaat hymysivät hänelle alhaalta. Pan oli lakaissut
puhtaaksi pälven suureen homeenvihertävään taikapeiliinsä ja näytti
hänelle hänen oman kuvansa -- ensimmäisen, minkä hän oli nähnyt. Pan
teki hänestä kaksi. Tuijottaen alas omiin silmiinsä hän kammoksuen
huomasi itseään olevan kaksi. Kaksoisolento. Olento, joka voi
katsella itseänsä, tutkia itseänsä, puhella sielullensa, vakoilla
ajatustensa leikkiä, painiskella itsensä kanssa, ihailla itseänsä,
huumata itsensä.
Hän tunsi huimausta tämän keksinnön syvyyden äärellä. Ei koskaan
hän ollut uneksinut näin tapaavansa itseänsä. Pan-jumalaa hän oli
hakenut. Jumalia hän nyt tahtoi nähdä, kun oli saanut täyden miehen
uljuuden. Mutta Pan oli houkutellut hänet sisälle pyhättöönsä
paljastaaksensa hänelle hänen oman minänsä. "Pan", hän ajatteli,
"viekas viettelijä! Onhan tämän pettävän pinnan alla kuitenkin
piilossa sinun oma kauhea muotosi. Tämä järvi ehkä on vain sinun
toinen puolisokea silmäsi, rehoittavan luontosi tiheikön peittämä
silmä joka pilkalla hymyilee kohti Olympolaisen sinitaivasta. Pan,
sinä maan nimeämätön ruhtinas, sinä uhmaava sielu, joka asut vuoressa
ja erämaassa, sinä siteihin taipumaton luonto, joka käännät paljaan,
karkean selkäsi Apollonin hehkuvalle auringolle -- rypistä tuimia
kulmiasi ja peitä jälleen pohjaton silmäsi. En tahdo nähdä sinua --
en tahdo nähdä itseäni."
Ja käsin hän alkoi sekoittaa vettä allansa ja vetää lumpeiden
limaisia varsia aukon peitoksi. Mutta se ei tahtonut onnistua.
Varret vetivät lehtensä mukanaan, näkymätön käsi sysäsi vihreyden
vieläkin kauemmaksi, ja kun vesi jälleen siirtyi lepoon, näki hän
vain oman kuvansa suurempana. Hartiat ja kaula keinuivat esille
-- päivänpaahtamat, tukevat, alastomat -- lihaa, joka oli hänen
oman lihansa kuva. Hän tuijotti ja painoi ihovaippaansa alemmaksi.
Rintalihasten muoto paljastui ilmielävänä näyttäen hänelle kauneuden,
josta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.
Hän punastui itseänsä, ja kuva kertasi hänen poskiensa liekit. Hän
nousi. Hän ojensi sauvansa pitkin pituuttaan ja löi järveen --
viirun Pan-jumalan vietteleviin kasvoihin. Sitten hän kääntyi selin
ja pakeni, murtautui silmät ummessa läpi pensaikon, pyyhälsi yli
uhrituhan ja tointui entiselleen vasta seisoessaan kivetyn alueen
ulkopuolella.
Ei, hän ei tointunut entiselleen enää.
Hänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia.
Ensi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole
pyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen
tehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa,
nuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko
löytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan
rangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien
hänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?
Kuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin
olen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan
minua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa,
sillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa
minua. Huuda isääni -- minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni
on vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.
Kun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän
kummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin
hartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän,
vaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia
maailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä
häntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä
sisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se,
joka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa
ja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja
voimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet
ovat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon
valamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa
ja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä
kuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi
pää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa
ajanvälähdyksessä.
Hän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli
ajellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen.
Kaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: "mää", kaikki vuonat
vastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui
yli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa
kohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea.
Kaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin
haki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja
mii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut
olivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön,
korkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.
Poika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan.
Hän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen
olla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen
omituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.
Ja seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden
kohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi
ja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään
paljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään
veteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän
valtasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki
oman kuvansa -- vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan --
värähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi
kuin viitta hänen selkänsä takana -- hattarat purjehtivat. Hän laski
käsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja
tuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään,
hänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne
renkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista
pyrstöänsä yli veden.
Hän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle
sanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta,
joka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena
hohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista,
joissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle
yli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa
säteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän
tavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi
otsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.
"Hohoi!" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän
ojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. "Hohoi!"
kajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet
takaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen
naurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven
puronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja
alas? "Hohoi!" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki
tuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten
kiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta
rinnastansa.
"Kautta moirain, mitä teet täällä?"
Isä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa
päähän, silmät kauhua liekehtien.
"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi
eksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne
tietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja
uhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon
muuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan
järvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois
täältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?"
Hän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan
kanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien
välitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän
ääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana
taaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen
alueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä,
joka oli rikkonut.
Hän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin
hänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset
kauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä
kiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä
oli hänelle kallista:
"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana
jumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen,
solakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä
hedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin
syntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja
vääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi
selkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin
kuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin
sinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää
silmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi
vaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella
rumuudella!"
Yhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes
he olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän
kaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta -- jumalain
kateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman
itseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä
ilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.
Vasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää
saattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili
jälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.