Jumalat.
Miksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?
Hän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään
kaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla
tarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.
Kun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä
vaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä
ilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen
edessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska,
joka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että
siinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi
piilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän
saattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta
anteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti
raotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan
vaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa
sulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan
valo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen
tuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin
olisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen
pihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin
kohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.
Kaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät
näkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä
sana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain
palveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien
ajatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen
avulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän
ollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen
valtiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki
kotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli
hän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse
kaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi
Elismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen
sanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta
hän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle
kuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman,
jotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.
Kyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat
sinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren
värein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja
tärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan
palvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen
myöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana
varpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa,
ajatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä
pikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.
Mutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei
voinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että
itse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja
houkutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat
pilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan
itse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka
purjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja
iäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö
kuoro kurnutteli pilkkaa tehden.
Kukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan
lepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen
pyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen
isänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää,
missä vuorten hopeakätköt olivat.
Senvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille
siivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun
haarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki
loistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät
kaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien
kuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista,
peukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti
pyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat
löysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli
kiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka
lehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi
esille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta
visertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet,
kohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua,
joka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään
taivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat
häneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä
kasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse
aurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.
Kesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat
kuin hopealta säteilevät linnat -- hän saattoi kuvitella kaikki
autuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin
erotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi
äärettömyyteen -- ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva
ojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.
Lintuja -- lintuja -- lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin
katselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto
oli siipien pontena.
Elonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut,
että sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka
kerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi -- joka kukahdus oli vuosi, jonka
hän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.
Kuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne
lensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä
ne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet
välähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki,
tiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä
sen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti
maan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.
Kaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä,
kun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren,
ei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen
lahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän
oli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa
ja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä
laakerinoksasta vuolemallaan palikalla.
Hänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi
nähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan
kyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa
latvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta
Olympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan,
melkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä
oksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen
puiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka
eivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan
maata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet.
Piti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän
puun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi
sinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.
Kallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta
puhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä
valaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita,
luolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa
Herakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä
Pilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan
korkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.
Ja jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia
kätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku
manan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä
kuin jättiläisten noppapelin jäljeltä -- kunpa vain ihmisillä olisi
ollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.
Mutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin
Arkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien
jalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö
itse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se
antoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan
ja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja
laitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä
vartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut
koettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut
kilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen
kunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi
itsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä
korsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui
niiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli
kertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet
kuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden
ikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi
surkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat
kuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden
kaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä
koskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen
autuaitten asunnoille.
Eufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa
Pan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa
koskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt
muuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun
pyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle,
sai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista
sidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti
ne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen
tuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle
kuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään,
josta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja
liha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja
illalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja
syödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa
maahan manalan kateille jumalille.
Mutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt.
Hän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä
paasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun
hän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana,
kuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten
ja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin.
Kerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä
sikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat
liman ja käärmesolmujen keränä -- noinpa siis Gorgon kauheassa päässä
kiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain
kutupaikka -- ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.
Eräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään.
Isä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa.
Vuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet
varjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään
janoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten
parvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen
utaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut
pikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.
Juoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin
olevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman
pituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet
juosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän
oli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä
ja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka
aina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi
hän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja
veressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun
se hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta.
Hän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko
maailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin
eteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua
luolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää
hänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?