Poika.
Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen
täytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän
oli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen
hahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.
Kohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänen
vuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympäri
vihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.
Mutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoa
ja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisillään
pojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni.
Viimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jotta
eivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestä
kiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.
Hän sanoi häntä vain "Pojaksi". Ja poika kasvoi silmissä päivä
päivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla,
kuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensä
elämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensi
utareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänen
isänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi ne
ahnaan pienen suun yläpuolelle.
Maito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun,
mutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänelle
pronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasintteja
hänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessä
säteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hän
katui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienille
läpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivat
vaatineet takaisin nimensä. "Poika" ei saisi koskaan nimeä. Hän
kasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohla
vuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat. Hän takertui
kummallakin pienellä lujalla kourallansa niiden takkuisiin villoihin,
kun ne aamunkoitossa pyrkivät ulos. Hän antoi laahata itsensä ulos
päivänpaisteeseen, hän kiipeili vuohien vatsan alla, kunnes hän
eräänä päivänä voi heittää irti ja tallustella rinnalla, kunnes
eräänä päivänä ratsasti herrana niiden selässä. Hän oppi niiden
ketteryyden: kun hän juoksi, ponnahdutteli hän sääriänsä eteenpäin
yhtä varmasti kuin nekin ja osui jaloillaan oikeihin kantaviin
kohtiin, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Hän seurasi vuohia
matkalla pitkin ryöppyävien purojen rantoja läpi viidakkojen ja
louhikkojen, hän hyppäsi niinkuin nekin kiveltä kivelle, kahlasi
kompastumatta varmana kuin puujaloilla yli liukaspohjaisten purojen.
Kun ensimmäiset vuodet olivat onnellisesti sivuutetut, heitti isä
pelkonsa. Jumalat nähtävästi eivät tunteneet hänen poikaansa. Ne
eivät antaneet hänen kannettavakseen vähintäkään vaivaa. Ei kuumetta,
ei kylmetystä. Ei edes pienintä lapsentautia. Poika kesti kaikkea.
Kesäauringon paahdetta paljaaseen päähänsä. Rankimpia kevätkuuroja,
joiden kestäessä tulva tunki majaan, niin että heinäinen vuode
liikkui lauttana. Repivintä puhuria laakson soisesta syvänteestä. Hän
saattoi nukkua kylmimpien tähtien alla ja nousta reippaana, kasteesta
tahi kuurasta loistaen.
Kaikki edisti hänen kukoistustansa. Vuohenmaito pyöristi hänen
hentoja jäseniänsä. Kaurainen leipä, jota he itse paistoivat lieden
tulisessa tuhassa, puhdisti hänen sisälmyksiänsä. Lujat ja valkeat
hampaat reunustivat hänen ruusunpunaista kitaansa. Hänen ruumiinsa
sisäinen koneisto sai jokapäiväisen voitelunsa kourallisesta
suolattuja öljymarjoja, jotka nautittiin tyhjään vatsaan. Viinistä
he eivät paljoa tietäneet, he eivät sitä itse viljelleet, he möivät
vuohennahkoja, joissa sitä säilytettiin, ja jos he jonkun harvan
kerran itse saivat sitä nahkasäkillisen, niin he käyttivät sen
suurimmaksi osaksi uhriksi hyville jumalille. Mutta hunajaa he
kumpikin nauttivat päivän viimeisenä makeana ateriana, hunajaa,
kerättyä kaikista Arkadian väkevistä villikukista.
Pojan jäsenet saivat välkkyvän kiillon niinkuin kuvapatsaiden tuolla
alhaalla temppelikaupungissa. Hänen silmäinsä valkuaisista tuli yhtä
valkeat kuin niilläkin oli. Silmät lepäsivät jyrkkien kulmien alla
niinkuin pitkulaiset linnunmunat. Terä oli suuri kellanruskea täplä,
joka kutistui ja laajeni ja säteili; utukarvapeite hänen ihollaan
oli niin hieno, että se näkyi vain aurinkoa vasten. Isä käänsi
hänen käsivarttansa aurinkoon päin, kun tahtoi muistaa Nikaretea.
Toisinaan hän laski kätensä hänen auringonkuumentamalle niskalleen.
Tukka laskeutui hänen harteillensa samalla tavalla kuin äidin;
otsalla lepäsi seppele kiharoita; niskassa se kasvoi vapaasti, kunnes
se voitiin panna kahdelle palmikolle, ja isä opetti hänet vanhaan
argolaiseen tapaan kiertämään palmikon päälaen ympäri, niin että
otsatukka kohosi esiin sen alta ja levisi otsalle kauniina kierteinä,
jotka olivat punotut samoin kuin Olympian atleettipatsaissa.
Elämä Arkadian vuorilla oli aina samaa. Joka aamu vuohet riensivät
laitumelle. Ne saivat kulkea miten mielivät. Ne valitsivat teiksensä
jyrkät puroäyräät, missä vesi ryöppysi ja pyöri ja löi painiansa.
Joskus se halkesi hienoihin suoniin, toisinaan yhtyi paksuiksi
virranhaaroiksi. Vuohet juoksivat pitkin syvännettä niinkuin
vastavirtaan kulkeva koski. Niiden selät lainehtivat väkevinä
pyörteinä, ne täyttivät koko uoman. Ne ylvästelivät ja loiskuttivat
vettä ja laskivat maahan pienet sorkkansa pettämättömällä
varmuudella. Illalla ne tulivat tulvana takaisin samaa tahi
samanlaista tietä, paremmalla vauhdilla, koska mentiin alaspäin ja
kotiin läättiin. Mutta laajoilla ja notkoisilla laidunmailla ne
levisivät joka suunnalle, kun kello oli otettu suurimmalta pukilta.
Niin sai poika tulla toimeen yksinään, kunnes aurinko läheni
laskuansa ja kulkusen soitto taas kutsui lauman kokoon. Hän
kuljeksi sinne tänne niinkuin olisi itsekin ollut vuohi. Hän poimi
harvinaisia kukkia jyrkimmiltä kallioilta. Hän osasi löytää luolat
ja onkalot. Hän koetteli vuorenseinistä kimpoavaa kaikua. Hän makasi
tuntikaudet tarkastellen ampiaispesää. Pallerosta märkää savea,
jonka hän oli kulkiessaan ottanut, hän muodosti kömpelötekoisia
nukkejumalia tahi leikkiastioita, jotka hän antoi auringon kuivata.
Toisinaan hän seisoi toimetonna pitkät ajat paimensauva kainalon
alla ja tuijotti eteensä. Aurinko nousi tuoksuvien kalliorotkojen
takaa. Varjot ryömivät sen jäljessä kuin vaanivat metsämiehet, jotka
laskeutuvat pitkälleen maahan. Mutta valo pelastui aina, se kiiti yli
leveimpien syvänteiden, mutta joskus se hypähti läpi notkelman tahi
halkeaman, sitten se riippui huimaavan alhaalla syvyydessä sinertävän
kimmeltävänä savuna, häälyen taivaan ja maan välillä, kunnes aurinko
siirtyi ja veti sen jälleen luoksensa.
Mitä oli noiden jylhäin vuorten takana? Poika kasvoi eikä saanut
tietää mitään siitä. Kaikki se vesi, joka syöksyi alas rotkoihin
ja muuttui puroiksi ja virroiksi, se avasi itselleen tien läpi
notkojen ja solien, kunnes osasi ulos vankilasta ja vapautui
syöksymällä virtaan ja pyrki kohden kaikkinielevää merta. Okeanos!
Okeanos! Se suuri vesi kiersi koko maailmaa. Ja kuitenkin se kantoi
uskalikkoa merirosvoa lainehtivana siltana kaukaisiin satujen maihin.
Kuinkahan monta päivää pitäisi olla aaltojen keinuteltavana ja
merituulen ajeltavana, ennenkuin tulisi satujen maihin -- Jooniaan,
Atlantikseen, Persiaan, Egyptiin. Ja kuinka niihin osaisi? Pitikö
vain kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohden ja antaa kaipauksensa
vetää, niinkuin tekivät vuohet, jotka itse osasivat kotiin.
Mutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan
paikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen
kohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli
virtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat
maan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat
pois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren
valjakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen
vesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan
kalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta.
Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet
suolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä,
joille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja
kauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli
itsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne
yhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne
huilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen
yli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi
vastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi
olla kaikkialla -- keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä,
joka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin.
Kun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä
tunsikin Panin henkäisyn ihollansa.
Sielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta
ruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla
vaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa
sellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina
se piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa
polttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti
vuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä
kallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan.
Eufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita
hän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä
myös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia,
jotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen
koulukunnan omaa.
Eufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse
harjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta
ei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen
saakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita
parempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot
heräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut
hänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli
oma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja
yhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.
Juoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet
hänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin
rohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse
ruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä.
Kun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he
yltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin,
ja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista
vasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa
kestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät
tehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla
valmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton
niemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten
suuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla
jaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan,
ja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli
kaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli
vuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja
alas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä
pituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja
tarkasti tähtäävä silmä.
Vaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha
ja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen
kaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille.
Metallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään
kiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei
halkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin
kiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan.
Poika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista
kiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka
he heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.
Viimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen
painiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen
mukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan
kalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat
toistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen
niitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki
painikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan
tarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa
syventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat
vähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen,
eikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla
he kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät
kätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään
he hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat
ihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut.
Villin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he
lopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa,
säteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo,
kun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa
kaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi
kuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun -- tosin ne
olivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi;
ne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa
kivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän
kaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta
pojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa
kohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa
esineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.
Poika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri
jumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A
pyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti
molemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin
niissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän
kiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.
Oli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa,
ja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen
lehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne
hän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden
alle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa
huminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran
kielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.
Sillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi
laakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain
hänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka
hiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli
hohtavilta lehdiltä.