I.

Eufranor ja hänen vaimonsa.

Arkadiassa.

Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäiset

rotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin.

Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehku

pohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyi

kiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.

Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästä

vuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle,

salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella se

uursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana ja

välkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenä

värähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta,

kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousi

jäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet,

sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteet

haihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.

Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotka

häipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoi

kuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaa

kohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loisti

Olympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia,

auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja.

Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä oli

latonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisia

vöitänsä mehevään multaan.

Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli.

Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmiset

katselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne,

mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitä

parveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneet

niin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivät

yhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä.

Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohia

juoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellot

leukaparroissaan -- joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.

Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. Siellä

Eufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamu

auringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänen

seiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa,

kunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin että

salpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäi

yksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imetti

hänen poikaansa.

Poika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utare

oli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienillä

kätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaan

utareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästä

virtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja sen

utareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.

Eufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonka

olemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyyden

tieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännyt

musertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuin

ruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaa

hänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille.

Niiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnytti

ensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhä

yhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatonta

kermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, ja

näytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmat

juustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikko

vavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.

Hänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies ei

ymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hän

ei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksi

pikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuoden

väliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta.

Ne olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niiden

silmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennutta

kastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaista

silkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringon

loisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientä

kovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta ne

eivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liian

vahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivat

pienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niiden

pienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Ne

sulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oli

otettu.

Mutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä.

Eufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneen

suuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdä

hunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Oliko

maallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? Itse

Olympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä oli

hän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa,

vastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä,

verhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistä

hunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä ja

pyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalatar

oli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnasta

kotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen ja

otti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, mutta

pysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhan

pylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.

Eufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän oli

kuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näytti

nuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hän

hiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuin

auringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suurista

kevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimien

raoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.

Tukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyi

raskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivat

niskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pää

painuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle oli

rakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta -- maustettuna ja

kuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hän

hengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.

Meni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevät

kokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaat

kädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessä

valkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuin

vihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahteleva

pieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviä

auringonsäteitä.

Hänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika,

ja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaa

läpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivat

kuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, joka

tuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajan

ruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuin

hän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniään

valoon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo jo

hyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalle

otsalle -- siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan.

Se oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jota

sisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisin

hänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse.

Hänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään,

joka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerran

oli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissä

malmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä oli

hänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itse

oli.

Matalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi ja

kääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi ja

laski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia,

jotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan verta

itsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassa

ruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänen

hipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennon

elämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyt

työnsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänet

oli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys.

Hän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaa

käsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä,

mutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vain

hymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänen

kahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerran

paisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.

Hän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansa

lähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoi

hänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässään

kiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaan

pikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niille

muutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaan

käyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan,

jonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuran

peräkkäin astuvia mustia joutsenia.

Nikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälle

Hadeksen-matkalle -- hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotka

hän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmasta

vuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahka

oli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa,

joita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänen

kulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.

Haudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaan

kaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässä

kaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudan

multaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasi

Nikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintä

vuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, että

vastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missä

hän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänen

vaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässä

maassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänelle

maitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoi

luulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn,

hänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansa

taipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.

Kun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensä

Hermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoi

jäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä ja

vakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan ja

käärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettu

valkuainen, niin että terät tuijottivat.

Nyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja.

Ajatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillä

mananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänen

maljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan,

pitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumista

läpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun.

Juoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.

Mutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaan

suudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, ei

loistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovat

jäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.

Vihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisen

hunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotava

kyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajalle

keränneet.

Ja Eufranor puhui hiljaa yli haudan:

"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettu

vaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittako

sinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia,

takertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienet

kädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen,

ja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa.

Despoina olkoon sinulle lempeä!"

Ja kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle,

jolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänen

pimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänen

hiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja pian

kiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitä

hiipivien juurtensa kepein askelin.