MONNI

Ei sitä oikein kukaan ymmärrä tuonkaan Jussi Haataisen elämää. Siellä

se asuu kaukana kylistä Rasvangin saaressa selkäveden rannalla, ja

turaa niitten pyydystensä ja pyssynsä kanssa, mutta ei vain kuonnu

oikeaan tavallisen maatiaisen ihmisen työhön.

Kyllä kansa tietää, ettei sillä ole peukalo keskellä kämmentä eikä

pää päreestä, ja se tekee vaikka kivinavetan, jos kerran tehtäväkseen

ottaa, ja olisi siitä kouluja käymällä voinnut tulla mikä hyviinsä

arkitähti tai iisnyöri tahi akronohvi, mutta se mikä lie vouhetuinen,

kun ei sille työ kelpaa.

Ihmiset sanovat, ettei siinä muu ole kuin laiskuus, sillä sille nyt

ovat isäntämiehetkin koettaneet tarjota jos minkälaista työtä ja

ansiota, mutta ei sitä vain ole tahdottu saada sieltä saareltaan

minnekään lähtemään.

Ja niin riittää kansalla selvän tekoa tästä Haatais-Jussista, joka on

niin etevä mies, mutta eipähän, pahuus, tahdo käyttää niitä taitojaan.

Käyhän se joskus kirkolla kalan ja metsänriistan kaupalla ja

puotiasioillaan, ja on niin vilkas ja juttelias mies, mutta kun kerran

Pärttyläinen oli saanut sen kivijalan tekoon, niin jo ensimmäisen

viikon mentyä oli käynyt hiljaiseksi ja vakavaksi, jotta oli ihan

isännän pitänyt kysyä, että vaivaako sitä Jussia mikä.

Mikäpähän sitä, mutta kun se vain ei totu niihin mantereen oloihin

eikä tavallisiin töihin. Jos sinne sen saarelle vieras menee, niin se

on iloinen kuin mikähän ja jos järvelle matkassaan saa, niin ei siltä

juttu lopu.

Ihmiset välistä tätä Jussia surkuttelevatkin kun se on niin yksinään

siellä saarellaan. Jos vaikka mikä vahinko sattuisi, niin ei ole

auttajaa, sillä ei suinkaan sen koiran rakista apua ole.

Mutta älkää säälitelkö Jussia, te manterelaiset, ei sillä ole mitään

hätää, vaan se elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, ehkä täydellisempää

kuin te.

Mitäpähän Haatais-Jussi ihmisistä, joilla on hänen mielestään

kaikenlaista turhaa puuhaa ja touhua. Jussia vetää kalaan ja metsälle.

Kun vain keväinen aurinko on ehtinyt pikkuisen sulaa ojien suuhun

liottaa, niin jo Jussi on siellä rysineen päivää paistattelemaan

tullutta haukea hakemassa. Sitten myöhemmin se kantaa rojottaa

kutukuumeessaan rysään menneitä lahnoja kontilliset kirkonkylään, ja

pennosia lähtee, eikä tarvitse olla kenenkään käskettävänä. Sitten

kesällä se puurtaa illat aamut saarten väliä ja luotojenkylkiä

verkkojensa kanssa, ja niin se on kätevä niissä hommissaan, ettei se

edes kenenkään apua tarvitse. Mutta käistämällä sen ei kalaa ota,

vaikka se on yleensä maalaisten tapa. Omia menojaan sen on kalankin

pyydykseen mentävä, ei sitä saa säikytellä, eikä väkivallalla ottaa;

sellainen on Jussin pyyntiohje. Sen sijaan se asettuu usein heinikon

rintaan ongelle, kun tietää isojen körmyniskojen ahventen siinä peliään

pitävän. Ne kun ovat, ahvenen torilaat, leikkisällä päällä, niin on

syöntikin näpäkimmällään, eikä siihen ole pienillä sorriaisilla,

enemmän kuin sären vekkuleillakaan, silloin tulemista. No, sillä

lailla sitä pysyy särpimessä, ja kirkonkylän herroillekin riittää

tuontuostakin kontillinen tuoretta kalaa keskellä kesän hellettä.

Elokuun puolivälissä sitten alkaa sorsastaminen, syyskuussa juostaan

»Turvan» kanssa metsojen ja töyrien perässä, ja paukautetaan joskus

jäniskin, halkihuuli kekkuli, kun se sattuu ammatissaan monipuolisen

»Turvan» eteen joutumaan. Kun lehti putoaa puusta, hakee Jussi Pekka

veljensä ajomieheksi, nostaa töyrenkuvat koivuun, laittaa kojun,

ja tipahtaapa taaskin metsän kukertajia Jussin ja vähän muittenkin

tarpeeksi.

Mutta ei tämä Jussi Haatainen kalastusta ja metsästystä harjoita

ainoastaan ammatin vuoksi, ei toki. Kyllä kai sitä miehinen mies

sentään sen verran jotakin vestelisi, että itselleen leivän keräisi,

jos vain siitä puhe olisi. Mutta sillä on tuolla luonnossa kulkemisella

Jussille mikä lie muu viehätyksensä. Ei siinä saalis suuria merkitse,

sillä kerrankopa sitä sattuu, jotta erämies tyhjänä palaa. Sinne vain

kuitenkin aina vetää Jussia luontoon kuin nuorukaista rakastetun

tytön aitan polulle. Ihan siellä tuntuu metsässä kuin joka puu

puhuisi ja joka kanto katselisi, ja jokainen polku kuin väkisin

hilaisi eteenpäin. Ja kun lammikoita ja lahdenpohjia sorsamatkoillaan

kiertelee, niin kasvoja raapaiseva virpikin kuin pumpulilla pyyhkäisee,

vaikka jälestäpäin toisinaan huomaakin siihen verinaarmun jääneen.

Ja kun sitten hiukan väsyneenä mättäälle istuu, piippuun panee

ja savukiehkuroitten jälkiä tyynessä ilmassa seuratessaan näkee

solakoitten petäjien välistä korkean sinen, ja alempaa kukkulan

juurelta kummallisissa väreissä peilailevan järven, niin ihmeen

terveeltä ja avaralta tuntuu rinta, ja siinä ikään kuin uskovaiseksi

tulee ja ajattelee, että minä en kuole koskaan, en ainakaan sielulta ja

sisimmältä.

Ja mitä kaikkea kertookaan tälle Jussille järvi, kirkasvetinen ja

taivaita kuvasteleva? Se alkaa tarinansa jo ensimmäisestä keväisestä

railosta, ja sitten sitä piisaa seuraavaan jääkahleeseen asti. Kun

rysinesi sulalle ojansuulle saavut, niin ihan pitää käsiesi varaan

vatsallesi kumartua katsomaan, joko siellä vedessä mennä pirittää

niitä punaisia pisteitä tahi onko muuta pientä liikkeellä. Ja kun

järvi sitten kokonaan sulaa, vie se mielen kauas pohjamutiinsa, jossa

asustavat monnit, isot venkaleet. Niitä ei saa pyydykseensä kuin kerran

vuosisadassa, mutta jos hyvinkin sattusi Jussin kohdalle sellainen

ihme ja onni. Kuuluu Mertalan Paavo, nyt jo kuollut kummallinen ukon

käriläs, joka ei lainkaan kotonaan viihtynyt eikä maanviljelyksestään

huolehtinut, vaan kalasaunassa Virmaan saaressa asui, Onkisyvästä pari

monnia saaneen, pienenpuoleista tosin, mutta oikeaa rotua. — Niin, niin

omituisen kiehtova on järvi. Sen parista ei malta olla poissa tämä

Jussi, saipa häntä sitten kalaakin jos ikään. Siinä se istuu veneensä

perässä, sepän esiliina edessä, verkkojansa kokien, piippuvääräänsä

poltellen ja katsellen syvyyksiin ikään kuin odottaen, että sieltä se

nousee kerran sellainen kummitus, joka voi vain vesien tuntemattomissa

syvyyksissä asustaa. Ja vaikka se ei koskaan nousisikaan, niin Jussi

tietää sen siellä olevan ja sitä vartoo...

* * * * *

Mutta kerran sitten Jussi Haatainen luuli jo saavansa sen syvän veden

ihmeen.

Hän piti syksyllä muikunverkkoja Varisluodon ja Lehtosaaren välillä, ja

se oli tuulisena aikana niin tukalaa puuhaa, ettei Jussinkaan kätevyys

yksinään riittänyt, vaan oli haettava veli Pekka avuksi.

Kerran riepoitteli myrsky veljesten verkot minne lie riepoitellut veden

valtakunnan ihan syvimpään sopukkaan, ja mikä ne sieltä otti, kun jata

oli pahannenäksi katkennut.

Kun sitten herranilma hiukan tyyntyi, lähtivät veljekset verkkoja

haraamaan. Pienen kuusen latva katkaistiin haraksi, pistettiin uistimen

tukeva siima naruksi ja sitten soudeltiin edestakaisin syvyyksiä.

— Annahan olla, Pekka, eläpähän soutele, nyt se jytkähti, sanoi Jussi

juuri syvimmällä kohdalla koomin niin kuin vähän Varisluodon puolella.

Pekka jätti kohta soudun, sen kuin vähän holtaili venettä, ettei se

päässyt vielä jonkin verran puhaltelevan tuulen mukaan lyöttäytymään.

— Mutta ei tämä olekaan verkko, jatkoi Jussi, — tämä kovin mukavasti

jutuuttaa; senköhän täytinen siihen nyt juuttui?

Jussilla oli ihan täysi työ pidellessään kiinni siimasta, jonka

toisessa päässä jokin nyhti ja tempoi.

— Ole vaiti, mikä siinä muu; jollei lie hara pohjakarahkaan mihin

kiinni käynyt. Tuntuuko se antavan perään?

Antaa se, mutta se peijuoni potkii ja sätkii. Ja mitäpähän se verkko

sätkyttelisi... Kyllä se nyt antaa sen kummansa, vetehinen. Annapahan

takaisin, Pekka, löysätä pitää, se vetää tuonne Varisluotoon päin...

Hellää, kah, etkö sinä kuule!

Pekka otti asian leikiksi. Mitä vetkotellee joutavia taas, velimies, se

kun on sellainen iankaikkinen mikä liekään ihan toisenlainen kuin muut

ihmiset.

Mutta sitten tuntui kuin itsestään vetävän venettä Varisluotoon

päin, ja silloin Pekkakin alkoi uskoa, ettei tässä ollakaan minkään

tavallisen kanssa tekemisissä.

— Näetkös nyt, tenäsi Jussi, — kun et sinä, onneton milloinkaan

tottele. Se on nyt se syvän veden ihme... monni... mikä lie. Ole nyt

siivolla ja tottele, sen metkuja on seurattava vakaasti; ei sitä

väkisellä saa.

Silloin kävi Pekka totiseksi. Se oli tuo veli aina puhunut siitä

ihmeestään, mutta hän oli pitänyt asiaa leikkinä, jonninjoutavana

juttuna. Se hänen tiennee, vaikka liekin niitä monneja ja muita veden

valtakunnassa, se kun on niin suuri ja salattu.

— Nyt se tuntuu taas tulevan tännepäin. Pidähän venettä kohdallaan,

niin minä lapan hiljalleen tuota siimaa kelalle. Älä ole milläsikään.

Pekka, nyt otetaan se kumma veneeseen, olkoonpa hän minkälainen peto

tahansa.

Pekka tunsi hikipisaroita kihoavan otsalleen, ja paitakin oli jo kiinni

selässä. Hän ajatteli mielessään, että kaikkeen sitä pitää joutuakin.

Lähtikin tuon hullun kanssa kalaan; olisi vain istunut suutarin

rummullaan kotimökillä, niin ei olisi tarvinnut onkia monneja ja muita

veden petoja.

Sitten hän kuitenkin kuin lohdutuksekseen muisti, että siellähän on

vain hara järvessä, eikä siihen tartu mikään kala... johan nyt, kuusen

käkkyrään. Mutta veli ehätti taasen puhumaan ja viemään senkin lohdun.

— Kyllä siellä nyt ihan varmaan on se itse, sillä ei suinkaan

tavallinen kala kuusen latvaan tartu.

Pekan kädet alkoivat vapista. Veli komenteli milloin soutamaan, milloin

huopaamaan, mutta hän ei osannut enää kunnolla kumpaakaan. Ja sitten se

puistatus levisi yli koko ruumiin, kun hän näki, miten peto yht'äkkiä

kiskaisi monta syltä siimaa Jussin kelalta.

— Viskaa koko kela sen perään, antaa paholaisen viedä. Ei ruveta

reistaamaan sen kanssa, jos vielä minkä tekee, koetti Pekka neuvoa

veljeään. Mutta jopahan se siitä välitti. Oli niin tuohduksissaan kuin

olisi sielun autuus kysymyksessä. Veteli siimaa väliin itseensä päin,

väliin taas laski menemään, kun se kummitus siellä toisessa päässä

pyyhältelihe taaksepäin.

— Vai viskaa... kela. Kun on koko ikänsä odottanut ja katsellut, ja nyt

pitäisi viskata, kun se kumma on siiman päässä, äsähteli veli ja kelasi

taas siimaa.

— Kaikkeen, kaikkeen sitä pitää joutua, mutisi Pekka, — kun et sinä,

ruokoton, välitä Jumalan etkä ihmisten laeista...

— Holtaa sinä venettä, kyllä minä ne lait tiedän, ja luonnon lait

myöskin, mutta sinä et ymmärrä muuta kuin niitä lapikkaan pohjia...

Katsohan, nyt se tulla jollottaa kuin itsestään. Ei tätä siimaa ole

enää paljoakaan ulkona. Kohta se nähdään...,

Vähän ajan päästä nousi kuusen karrukka pinnalle — ja sen viereen jokin

musta.

Silloin Jussi muisti, että hänellä oli pyssy keskituhdolla. Se oli aina

siinä näin syksyllä kalamatkoilla, sillä kuka sen tiesi, missä tapaisi

sorsan tahi vaikka töyren rantapuussa, niin napsauttaisi hänet sieltä

alas.

— Ole nyt hiljaa, eläkä täryytä venettä, niin minä ammun tuota

mustuaista, paha sitä muutenkaan on veneeseen saada.

— Elä jumalaton tee sellaista riettautta, ruikutti kokonaan pehmennyt

Pekka, — tästä vielä paha perii.

Jussi jo tähtäsi. Hän oli tarkka ampuja, mutta eihän siinä tahtonut

saada pyssyä hallituksi, kun veljeä puistatti kuin horkassa, ja koko

vene tärisi. Vihdoin hän kuitenkin laukaisi.

Veden pinnalle kellahti suuri hopeainen möhkäle. Jussi peruutti

melaisin veneen sen luokse. Pekasta ei ollut mitään apua, se vain

tärisi ja oli vielä peittänyt silmät käsillään.

— Eihän tämä ole kuin lohi, peijakas...

Jussin äänessä kuului kuin pettymys. Mutta Pekka oli vironnut ja

katseli suurella ihastuksella saalis a.

— Sekö se olikin. Miks'et sitä ennen sanonut?

Jussi oli sen päivää vallan sanatonna. Hän ei vieläkään ollut saanut

sitä syvän veden ihmettä, monnia...

Verkon haraajat olivat köyttäneet uistimenkin siiman mukana kuusen

käkkyrään ja tämä komea, kahdeksan kilon painoinen järvilohi oli

tavoittanut uistimen koreata sulkaa ja takertunut siinä pyydykseen.

Mutta Jussi Haatainen odottaa vielä sitä ihmettään. Mahdollisesti hän

odotuksensa kanssa kuoleekin... mutta toisakseen... kuka tietää, ehkä

hän vielä näkee sen kumman ihan näillä silkoisilla silmillään.