Kyllä nyt asia oli sillä tolalla, jotta Kustaava Kasurisen oli otettava
ratkaiseva askel.
Eihän siihen mitään pakkoa olisi ollut, sillä siivosti ja
nuhteettomastihan Kustaava oli tätä maallista polkuaan vaeltanut, eikä
hänelle mitään vahinkoa ollut tapahtunut, niin jotta sen takia olisi
tarvinnut, mutta muuten oli ruvennut panemaan siltä paikalta, että nyt
lupsahtaa kiinni se kauppa, naimisen kauppa näet, jos kerran yleensä
milloinkaan on lupsahtaakseen.
Kustaava oli nyt ihan varma, että hän oli löytänyt sen miehen, jonka
kylkiluusta hänet oli vestetty, ja kun kerran näin oli tapahtunut,
niin ei enää saanut virastella. Se ylkämies oli Uatu eli Aatami
Kääriäinen, ilmanaikojaan itsellinen, kuten tämä Kustaavakin. Se mistä
lie hiljan tullut Virmaan takaa se Uatu, mutta eipähän se miestä
pahenna. Semmoinen se oli vain Kääriäinen, mutta kun kerran oli kätevä
työmies, niin mikäpähän siinä; ei suinkaan tämä Kustaavakaan ollut
muuta kuin tavallinen työihminen, vaikka olikin jo isomman aikaa asunut
kirkonkylän laidassa, Viinamäellä.
Hölisiväthän ne silloin, kun Uatu kirkonkylälle ojatyöhön ilmestyi,
jottei muka sen järki ollut kaikkein vinkeintä tekoa, mutta niine
järkineenpä tuo oli jo viisiinkymmeniin päässyt, eikä ollut tiettävästi
vielä siihen ikäänsä naisväkeen hömpsähtänyt, niin jotta olipahan
vain kiusaukset kestänyt ja omillaan toimeen tullut. Ja mitäpähän
tämän työihmisen järjellä on niin väliäkään, vaikka se vähän paakkuina
kulkeekin, kunhan hintin verran liikkeellä on.
Ja olipahan sitä Kustaavalla, omasta mielestään, järjenpuoltakin ihan
tarpeeksi kahden työstään elävän ihmisen huusholliin, semminkin kun
eivät kumpikaan olleet enää ihan penikkaiässä. Vähäkuuloiseksihan ne
hokivat tätä Kustaavaa, ja kyllä kai siinä perää olikin, koska se usein
pakkasi toisten puheen aikana siirtämään sivuun huivia oikean korvan
päältä.
Kylällä ei kukaan tietänyt, minkälaiset alkuvalmistukset Kustaavalla
oli ollut tähän tärkeään ja ratkaisevaan askeleeseen. Eipä heitä oltu
juuri nähty yksissä Uatun kanssa, eikä valittu sulhasmies yleensä
haastellut muistakaan asioistaan syrjäisten kanssa — siitä tuo lie
sen järjeltään mynnähtäneen maineenkin saanut. Kustaavalle kyllä oli
puheenlahjaa suotu, mutta sekin vain höklyytti muita asioita, eikä
ollut tietävinäänkään tästä ratkaisevasta askelesta, vaikka oli sen
ihan tuossa paikassa astumaisillaan.
Julkiseksi tämä asia tuli vasta ihan viimeisessä nipukassa, jolloin se
lähti jo kulkemaan paremmin virallisia teitä.
* * * * *
Muuanna kesäisenä perjantai-iltana Kustaava Kasurinen tuli kylässä ja
koko pitäjässä tunnetun kellosepän ja valokuvan tekijän Särkän Taavetin
luo sen näköisenä, jotta nyt tässä on kysymys vähän korkeammasta kuin
kellon korjuusta tahi vaikkapa valokuvankin ottamisesta. Sitä paitsi ei
Kustaava ollut milloinkaan liikkunutkaan sellaisilla asioilla, jotka
koskivat Taavetin ammattialaa. Hänen nenänsä, joka oli ihmeellisen
liikkuvaa lajia, nujusi tällä kertaa tavallistakin enemmän ylös, alas
ja kupeelle kummallekin. Siitä nenän liikunnasta sen jo näki, jotta
tosi oli kysymyksessä. Sitä paitsi Kustaava siirsi heti huivin oikean
korvansa päältä sivuun, mikä myöskin merkitsi, jotta tässä nyt tulee
talonväen kanssa puhetta suurista asioista.
Hyvän päivän tulija sanoa hökäisi nopeasti kuin henkensä hädässä ja
sitten pyytämättä istui ihan Taavetin mestaripöydän ääreen, mikä
niinikään oli tavallisuudesta poikkeavaa, sillä ennen käydessään oli
Kustaava toki tyytynyt istumaan ovensuupenkillä.
Sitten se pyöritteli tovin peukaloitaan, kuten on tapana monellakin
akkaisella ihmisellä silloin, kun sisuksissa kangertaa jokin syvälle
käypä ja mutkallinen kysymys. Ja se nenä sitten oli semmoisessa
villissä, jotta olisi sen luullut kimpoavan pois vakinaiselta
paikaltaan.
Lopuksi Kustaava hiveli kämmenpohjallaan oikeata polveaan ja sai
sanoiksi:
Jos tää mestari tykkää pahaa, niin minä olisin häntä pyytänyt niin kuin
puhemieheksi...
Mestari Taavetti hämmästyi: no, johan nyt; eihän jutusta ollut kuulunut
höykösen pölähtävää, ja kylläpä ne tavallisesti naima-asiat oli kylällä
etukäteen vatupassattu. Mutta eihän nyt toki sopinut kieltäytyäkään.
− Mikapahan siinä. No, kenenkäs kanssa tämä Kustaava nyt sitten aikoo
sen askelen ottaa?
Ka, sen Kääriäis-Uatun, vaivattavan, sen kanssahan tässä olisi niin
kuin meininki.
— No, onkos se Uatu suostuvainen?
En minä tuolta ole kylläkään kysynyt, mutta mitäpähän sillä
vastaankaan. Akanhan tuo sekin, onneton, tarvitsisi, ja johan sillä
on semmoinen ikäkin, kaipa sitä on minunkin lopulta mentävä siihen
aviosäätyyn, jos kerran mieli...
— Pitäisi olla kuitenkin sen Uatun täällä, jotta voitaisiin asia
järjestää molempien läsnäollessa... Se on niin paha, jos tulee
peräpuheita, ja pitäähän sen kuitenkin rovastilassa olla mukana.
— No, hyvänen aika, totta kaiketi sen siellä... Minä tuon, minä tuon
sen huomenna. Minä vain näin ajoissa tältä mestarilta, jotta jos niin
kuin suostuu...
Kun lupa oli saatu, lähti Kustaava vihkaisemaan omalle mökilleen,
ja mestari Taavetti katseli naureskellen hänen jälkeensä, jotta
mikähän tästäkin tulee — eipä ole hän ennen tällaisellekaan parille
puhemieheksi sattunut. Jotta näet akanpuoli käy pyytämässä...
* * * * *
Seuraavana päivänä jo aamusta Kustaava Kasurinen livahti mestari
Taavetin mökkiin ja alkoi taas tolkuttaa sitä eilistä asiaansa. Nytkään
sillä ei ollut mukanaan sulhasta, mutta kertoi sen kohta tulevan. Se on
vain niin hidas, raukka, etteihän se menevän ihmisen kannoilla pysy.
Taavetti mestarin aviopuoliso Iita oli juuri ostanut puodista
miehelleen paitakangasta ja levitteli sitä nyt sillä meiningillä, jotta
jos hänestä rupeaa leikkaamaan niitä paitoja. Kustaavakin kiirehti
katselemaan kangasta, hypisteli sitä näppiensä välissä ja kehua retosti
jotta siitäpä syntyy mestarille oikein pyhäpaitoja. Ja sen nenä
kitruili taas niin, ettei näyttänyt ollenkaan pysyvän kohdallaan.
— Kaiketi minunkin on mestarille tehtävä se puhemiehen paita?
Mitenkähän muuten? — touhusi Kustaava. — Jos minäkin ostaisin tätä
samaa kangasta, niin tulisipahan mestarille yksi lisää.
— Tokkopa tuota tätä — epäili mestarin Iita — tämä on niin
hinnoissaankin. Kelpaa sille huonommastakin kankaasta.
— Mikä sitä nyt kovin huonosta, mestarismiehelle, ja jos vielä hyväkin
tästä liitosta heitäksen, niin pitäähän se nyt toki olla kunnollinen
puhemiehen palkka... Vaikka köyhiä ihmisiähän tässä ollaan... Jos minä
tekisinkin sujauttaisin housut, niin menisi vähemmän kangasta. Passaa
kait se niinkin tälle puhemiehelle ja mestarille?
— Jopa tokiinsa, passaa hyvinkin — myönsi Taavetti myhähdellen, —
housut kuin housut. Kaikkeahan sitä talossa tarvitaan.
Hän otti vähän kuin leikin kannalta koko tämän naima-asian. Ne eivät
kumpikaan, enemmän morsian kuin sulhanenkaan, olleet järkensä puolesta
kaikkein vahvimpia, vaikka toisakseen: minkäpä sille naimiselle taitaa,
kun se kerran siltä kohdalta ottaa tätäkin yksinkertaista ihmistä...
No, tulihan siihen lopulta sekin sulhanen. Semmoinen leikkotukkainen
ukon-turilas, silmät kuin purasimella pistetyt, vähän karvoja
ympärillä, iso nenän möykky keskellä naamaa ja kasvot jo huomattavasti
kurtussa. Sellainen sulhanen, ei se nähtävästi lapsuuttaan eukkoa ota.
Kustaavalle tuli kiire. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että menee
vielä tämä saalis läpi käsien, jos kauan virkailee. Se hökelsi:
— No, tässähän tämä nyt on Uatu. Nyt ei muuta kuin mestari panee nutun
päälleen ja lähdetään käymään rovastilassa. Sillähän se asia selviää.
Sulhasella näytti olevan jotakin kielen alla. Se koetti öristä:
— Tuota... minä tälle Kustaavalle... piti tuota huohmauttaa...
— Kyllä sinä kerkiät huohmauttaa, elä nyt ykise siinä, vaan ala
laputtaa taipaleelle. Vai etkö sinä muka akkaa tarvitse, ilmanaikojaan
ikänsä nuhjottaja?...
— Tuota... kyllä... mutta...
— No, ala kävellä vain niine muttinesi... Mestarikin on jo valmis...
Ja astukin nyt rohnakasti, jotta pysyt völjyssä; tämä on tärkeä asia.
Ja muistakin rovastilassa, jottet rupea mökeltämään muuta kuin mitä
sinulta kysytään!
Pyrynä Kustaava lähti painaltamaan. Mestarikaan ei pysynyt kunnolla
hänen perässään, puhumattakaan sulhasesta, joka tuli perille vasta, kun
Kustaava jo oli rovastin kansliassa.
Särkän Taavetti esitti asian rovastille. Tämä kyhni jotakin kirjojensa
kanssa, sitten katsoi pitkään sulhaseen ja kysyi:
— Oletko sinä, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen, sitten vakaasti
päättänyt ottaa kuulutuksen tämän Kustaava Rietuntytär Kasurisen kanssa?
Kustaavan nenä vitruili taas sitä omaa vitruilemistaan. Hän kerkesi
siinä välillä vilkaista Uatuun, mutta eihän se, köriläs, tietysti
mitään virkkanut; olla äjötti siinä vain kuin ei asia olisi kuulunut
häneen sen siunattua. Senpä tautta Kustaava sanoa sukaisikin:
— Totta kait se sen on harkinnut ja tuumannut, kun kerran on tänne
tullut. Ei suinkaan se muuten olisi minun kanssani pappiloihin
lähtenyt. Niin jotta rovasti on niin hyvä ja pistää sinne kirjaan vain.
— Jaa, mutta kyllä minun on kuultava suostumus sulhasen omasta suusta.
— Tuota... se tämä Kustaava... — yritti Uatu sopottaa väliin, mutta
Kustaava ehätti taas liukkaasti:
— Kuuleehan sen rovasti, jotta sitähän se meinaa sanoa, mutta kun se
on, raukka, sellainen vätökäs...
− Kustaava ei nyt keskeytä, vaan antaa Aatamin itsensä sanoa. Mitenkäs
se sitten on sen naima-asian kanssa, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen?
— Tuota... sitähän minä... jos ei rovasti pahaa tykkää... jotta sitä
naimisen asiaahan minä oikeastaan... tuota... tiijustamaan... kun minun
ei ole tullut käydyksi ripillä pitkään aikaan, jotta... tuota... jos
mm kuin passaisi rovastin puolelta ottaa ehtoolliselle ensi pyhänä...
ja jos sitten seuraavana rovastille miten soveltuisi... tuota... niin
minä vaikka antaisin sitten kuuluttaa itseni siihen Vilikko Viätäisen
leskeen... tuota Tiina-Kaisaan...
Kustaavan nenä lakkasi vipeltämästä. Puhemies, Särkän Taavetti, kääntyi
seinään päin; se taisi siellä nauraa hörähtää, ja rovastinkin toinen
suupieli näytti nousevan tavallista ylemmäksi. Hän ei nähtävästi ihan
paikalla ollut valmis puhumaan, mutta Kustaava oli tapansa mukaan:
— Mitä se, onneton päästään paleltunut, nyt höpöttää? Mitä se
tähän Vilikko Viätäisen leskeä sotkee? Ei suinkaan se sen kanssa
kuulutuksille?
— Kyllä... tuota... jos rovastille vain... tuota... sen ripillä käynnin
puolesta...
— Mitä sinä, halavattava, sitten minun kanssani tänne tokelsit?
— Tuota... ei siinä kerinnyt ennen sanoa... ja kun... tuota... oli sitä
asian tapaistakin tänne...
-— Tphyi kolmasti minä sinun asiallesi, kutale! Jotta ilkiätkin
kunniallista ihmistä...
Ja sitten siinä taisi Kustaava Kasurisen suusta luiskahtaa muutamia
pappilan pyhyydelle hiukan sopimattomia sanoja, mutta onneksi hän
lausui niistä suurimman osan vasta kanslian oven ulkopuolella.
Sellainen se oli Kustaava Kasurisen ratkaiseva askel, joka lopulta
jäikin ottamatta. Uatu Kääriäinen sellaisen kyllä myöhemmin otti, mutta
sehän on aivan eri asia.