Ei ole totisesti koiraa karvoihin katsomista, eikä hullua hynttyihin.
Kuka olisi uskonut Muuraismäen Mikostakaan, että se oli naisiin menevä?
Sellainen kuiva miehen kääkkä, jolla on aina housut puolitangossa,
ikään kuin ne olisi syntymästä siihen lupsautettu ja noiduttu koko
elämän ajaksi samalle paikalle, ja ijiltäänkin jo hyvän joukon yli
leikkiveristen vuosien. Ja sitten kun sillä vielä oli se vatsanpuolikin
niin kehnoa tekoa, ettei se pitänyt sisällään mitään rasvaisempia
ruokia. Niin, eipä paljon kannata puhua siitä Mikon sisäkunnasta, mutta
olipahan vain, vaivattavalla, omat kotkotuksensa ja pyrkimyksensä
naisväen pariin.
Mene tiedä, miten kauan se käppyrä lie kulkea jyystänyt Tallusjärven
takana. Muuraismäessä ei oltu tiedetty asiasta mitään, se kun oli,
Mikko, sellainen viekas ketale, ihan kuin kaimansa Repolainen. Se osasi
vatkata langat sekalutta ja peittää jälkensä niin, jotta mikä hänestä
selvän otti.
Mutta käypä se viisaskin vipuun, minkä tämä Mikkokin. Mistä lienevät
renkipojat saaneet vihiä, jotta sen asiat eivät ole ihan kohdallaan.
Sillä on mitä lie matkoja järven toiselle puolen. Ja lopuksi oli
näitten renkipoikien toimenpiteiden kautta tullut selvitetyksi, että
se miilusti yökaudet Talluksen toisella rannalla Hussolan talossa,
jossa se kävi riijuulla. Pärtty vainaan lesken aitassa. Kun nyt kesä
oli painumassa syksyyn päin ja yöt pimenivät oli sen iili tullut kahta
hullummaksi.
Ja ne renkipojat, halavatut, päättivät, että tehdäänpä nyt Mikolle
pieni kepponen, kun se ensi kerran lähtee yöjalkamatkoilleen.
Kauankos sitä tarvitsi odottaa! Kun kerran rupeaa ihmistä siltä
paikalta panemaan, jotta on lähdettävä, niin sehän lähtee joksikin
sassiin.
Oli syyskuun alkua, lämmintä vielä, vaikka pimeä laskeutui tavallisen
aikaiseen. Talonväki oli lauantai-illan kunniaksi kylpenyt ja teki
levolle menoa. Mutta renkipojat, kaksi parahiksi mieheksi saapaa
nallikkaa, panivat merkille, että Mikolla riitti taas tällä kertaa
kaikenlaista käpsehtimistä, vaikka se muuten oli aina ensimmäisenä
uunilla kipeätä ja ronklaavaa mahaansa painamassa. Mutta annahan olla,
tänä iltana ei Mikon maha tarvitsekaan hoitoa; nyt on muu miehen
mielessä.
Molemmat renkipojat putkahtivat huomaamatta tuvasta pihalle.
Muuraismäestä oli Talluksen rantaan ravakka kilometri, mutta kauankopa
sellainen taipale kesti nuorten pojanviikarien anturan alla. Vaikka on
kokonaisen viikon töitä puskenut, ja lepokin tuntuisi hyvälle, mutta
kun on muut konstit tekeillä, niin ei niitä askeleita lasketa.
Näkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma,
heidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla
puuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes
jutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen
tavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja
odottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja
käy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.
Hetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse
piiloon.
Kohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta,
ähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan
jalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen
tahtomattoman pysähdyksen.
Mikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden
aikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.
Se työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven
Hussolaa kohti.
Kylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana,
vaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen
mieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin.
Hiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä,
hyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää,
ennen kuin perille pääset!
Mikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen
mieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin.
Väleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon
päälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän
aikuisena yönä.
Mikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa
ja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.
Mutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.
No, mikä hemmetti! Eihän tällä paikalla pitäisi kiveä olla. Kyllä
Mikko toki pimeässäkin nämä vedet tuntee, kun on niitä pienestä pojan
naskalista soutanut ahvenheinikkoja onkipaikoiksi hakiessaan, ja
sitten varttuneempana köysivenettä nuotta-apajille kiskonut, tätäkin
samaa venettä jo kuinka monet keväät ja syksyt. Mutta seisoo se nyt,
vene, ei tikahdakaan, vaikka sillä oikeuden mukaan olisi vielä vauhtia
äskeisistä tuimista vedoista... Mikäs tässä nyt riivaa?
Mikko laskee viereensä äsken sytyttämänsä piipun ja vetäisee airoilla
pari kertaa oikein voimainsa takaa.
Lähtihän se... Taisi vain muuten kuvailla, mitä lie kuvaillut, herkässä
mielessä...
Pitkälle hän ei kuitenkaan pääse, kun taas rupeaa kiikastamaan.
Se tule ja puserra, nyt se menee taaksepäin... Sitä ei tietysti näe
säkkipimeässä yössä, mutta totta tuon nyt tuollaisen asian vanha
soutumies tunteekin. Tämäpä nyt vasta!... Eipä Mikolle ennen ole
mokomaa sattunut, vaikka hän ei ensi kertaa kulje tätäkään väliä...
Mikko kiskoo suu irvessä: sekös juupeli tässä on, jotta vene lipuu
taaksepäin, vaikka mies on airoissa ja soutaa hiki hatussa?
Nyt se on mennyt niin pitkälle, että Mikon silmissä näyttää häämöttävän
nuottikota.
Jopa jotakin!
Ahah, nyt se lähti taas, hyvää kyytiä meneekin. Mikon mieleen ailahtaa
jälleen ajatus, jotta ei tainnutkaan olla siinä mitään, miten lie
hänestä vain tuntunut niin somalta. No, tällä kyydillä ei viivytä
kauan, kun ollaan Hussolan rannassa. Onkin saattanut jo Riittastiina,
Pärtyn pullea leski, ikävällä odottaa. Tänä iltanahan se oli puhe...
Nyt on ihme! Taas toppasi... Ja takaisin menee kuin villitty... Tämä ei
ole enää laita peliä, nyt on vainolainen matkassa.
Miten pitkältä lieneekään vene huilahtanut taaksepäin, ennen kuin
jälleen läksi liukumaan Hussolaa kohti. Ja sitä peliään se piti, kunnes
vihdoin nakkausi kokonaan seisomaan: ei mennyt enää nuottikodalle päin,
mutta ei eteenkäänkäsin, vaikka häntä olisi miten riuhtonut.
Mikkoa alkoi pelottaa... Tämä on ihan varmaan itsensä sen päämestarin
konsteja... Hiki kihosi soutajan joka jäsenestä... Herranen aika,
jokohan tämä on muistutus siitä, että synnin polkuja kulkee mies...
Lauantai-ilta, eikä Mikolla ollut edes aikomustakaan huomenna kirkkoon
lähteä. Oli ajatellut vetäytyä uunin päälle pitkälleen; siellä olisi
ollut suloista loikoa pois yötinen väsymyksensä.
Mikko soutaa, soutaa, mutta ei hievahda paikaltaan kirottu paatti...
Syntiä, syntiä taitaa olla tämä yöjalassa käynti, vaikka tätä ovat
harjoittaneet esi-isätkin ammoisista ajoista, ja tällä keinolla se on
akka enimmäkseen otettu Mikonkin sukuun.
Jaa, mutta meinaakos se tämä Mikko ottaa?
Se on, tuota, semmoista pataa... jotta sitä ei ole tullut loppuun asti
ajatelluksi...
Soutumies irroittaa kätensä airoista ja lepää se häntä jaksakoon
riehkaista yhtäpainoa.
Jaa, niin jotta ottaako se Riittastiina?... Onhan se pehmeä naisihminen
ja Mikon veriin sopiva, ja luulisi sen luontuvan muutenkin... mutta
ihankohan pitäisi ottaa akka, vakituinen vaimo?...
Mikon mieleen välähtää, että mitähän jos lukisi rukouksen, niin eiköhän
tuo rymä laskisi venettä liikkeelle?... Mutta mistäs sen luet, kun ei
ole edes kirjaa matkassa, eikähän niitä mikä ulkoa... Pahuus kun ei nyt
johdu mieleen sopivaa virttä. »Kaikk' kaataa, tempaa kuolema», sitä
muistaisi hän pari värssyä, mutta eihän se käy tähän tilaisuuteen...
Ja yhä vain kolkuttaa jossakin miehen sisällä: Mitäs sinä meinaat,
Mikko! Yhäkö sinä vain kuljet synnin ja himojesi polkua, vaikka sinua
näin vakavasti varoitetaan?... Etkö sinä ole aikonutkaan naida sitä
Pärtty vainaan leskeä, jonka aitassa puurrat?
No, naipi hänet sitten, myöntelee Mikko oman sisäisen äänensä
kysymykseen... Nain, no... joko lähtee vene liikkeelle?
Mutta eihän se lähtenyt. Seisoi kuin naulassa.
Mitähän sille vielä pitäisi luvata?... Menen kirkkoon huomenna. Joka
pyhä tästä lähtien käyn; istun koko toimituksen ajan alusta loppuun,
enkä yksinomaan kuulutuksia kuuntelemassa, kuten tähän asti... Ja
ripille menen...
Mikko on jo niin uupunut, että kädet tuskin jaksavat airoja pidellä.
Miten kauan hän hekään tässä vuohkannut? Välillä levännyt ja sitten
taas koettanut vetää kuin henkensä edestä.
Ei näy auttavan mikään, tuumii hän viimein itsekseen, ei ole suotu
minun tänä yönä päästä sen lesken aittaan.
Kun hän kerran oli vakiintunut siihen ajatukseen, ei ollut muuta neuvoa
kuin käänny takaisin Muuraismäen nuottikodalle.
Menehtyneenä hän istahti parrun päälle, lopen nääntyneenä ja
alakuloisena. Sitä paitsi väikkyi hänen mielessään yhä omituinen
pelko; aivan halutti painaa silmät kiinni. Tässä sieluntilassa hän
ei uskaltanut lähteä kotiinkaan. Se häntä pimeätä louhikkopolkua
kompuroinee, kerkiääpä tuota sittenkin, kun päivä alkaa pilkoittaa.
Ensimmäisen kajastuksen ilmestyttyä itäiselle taivaan rannalle Mikko
huomasi, että nuotan köysi oli vedessä. Katsellessaan tarkemmin tätä
ilmiötä hän näki, että sen toinen pää oli kiinni köysiveneen tapissa ja
toinen oli sidottu nuottikodan pylvääseen.
Pojat juuttaat, äänsi Mikko itsekseen, ne ne aikansa kiskoivat köydestä
takaisin päin, mutta sitten kaiketi väsyivät ja sitoivat tuon toisen
pään pylvääseen. Hyvä sentään, etteivät olleet kuulemassa, mitä
Mikko luullessaan paholaisen kanssa taistelevansa ja Jumalan apuun
turvatessaan tuli luvanneeksi.
Niin, sellaisen kolttosen pojat olivat tehneet Mikolle. Rantaan
tultuaan he olivat vuolleet köysiveneeseen uuden tapin ja pistäneet sen
valmiiksi paikalleen, jotta se oli siinä kuin edelliseltä soutajalta
unohtuneena. Eihän se nyt tosin aivan samannäköinen ollut kuin
entinen, mutta mikäpä sen muodon pimeässä olisi erottanut. Uusi tappi
oli samalla niin pitkä, että se ulottui hyvän matkaa veneen pohjan
alapuolellekin, ja siihen osaan pojat olivat kiinnittäneet lujasti
nuotan köyden.
Ja Mikko, onneton, kun luuli, jotta itse iso rymä se hänen kanssaan
rillaa, eikä laske Hussolaan vaikka mikä olisi.
Ei ole tarkemmin tiedossa, kävikö Mikko myöhemmin Pärtyn lesken
aitassa, mutta ainakaan ei siitä leskestä tullut emäntää Muuraismäen
Mikolle, vaan kuoli hän kunniallisena vanhanapoikana joskus sitten, kun
ikä loppui.