Siperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen
kaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli
väsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain
hätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa
päältä.
Kuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen
antanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat
ja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka
enimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä,
kääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan
kuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet
venäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin
henkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin
tuntee.
Ja kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään
nahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat
olleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta
linjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut
olivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä
virstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa,
Jumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine
laitoksineen ja oikeuskäsityksineen.
Silloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa
kaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista,
suomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan
alusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty
sinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä
syistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen
pyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä
likavesiä ja muita jätteitä.
Ne kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät
vuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti
saapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin
yhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun
nyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!
* * * * *
Sitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä;
aurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli
pahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan,
katsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun
saksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.
— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän
lehden kappaleen... Vallankumous, tsaari jo vangittu...
— Älkää lörpötelkö...
— Hyvä Jumala, lukekaa!
Suomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti.
Mutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin
nälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja
alkaa tuntea edes ruokansa maun.
Uskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita,
karaistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä
piirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava,
sillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain
yksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!
Nyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat
huokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.
Ja parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen
emäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on
tunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle,
että hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on
vangittu...
Mitä haastelet? Tsaari vangittu... Järjiltäsi olet... Kuka hänet voisi
vangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät
vangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten
hallitseisi, jollei tsaaria olisi?
— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta... J
− Mikä on duuma...? Tsaari vain on ja hallitsee...
— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?
— Ja kuka tsaarin sieppasi... Jumalan asettaman...?
— Vallankumous... revoluutsia...
— Mikä se sellainen...? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus
on, Neitsyt Maaria...
— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt
vallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä
vapautusta?
Praskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:
— Hulluksi tuli... tsaari vangittu, sanoo... Tsaari on... Jumala...
* * * * *
Piirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin
näytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan.
Tavailee uutisen, sanoo:
— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat...
A, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan... en
ole lukenut... Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan
linnaan... Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi...? Äreä mies
on, voisi suuttua... Uskaltaneeko hänelle edes kertoa... jos vielä
teidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet... Hävittäkää mokoma lehti...
ilkeyksiä puhuu...
Lähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan
edustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei
asioista ymmärrä yhtään mitään.
* * * * *
Suomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy
lähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä
se totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran
sensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian
suuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta
upraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä
vihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee
suomalaisen mielessä.
Portilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä
seisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin
niukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa
lukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa.
Sillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on
suomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra
nähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään
posteljoonillekin mainita...
— Vallankumous on tullut... tsaari vankina...
Miehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.
— Mikä tullut...? Leikkisä mies olette, herra. Älkää sentään huiputtako
vanhaa postikonia! Tsaari armeijoja johtaa, kohta voitto saadaan.
Saksan kanssa kuuluu jo pian rauhan tekevän. Preussilainen on vain
vastahangassa. Siitä kuuluu olevan riesa... Tsaari vangittu... Leikkiä
viskoo vanhalle miehelle...
Ja posteljooni lähtee jälleen ajaa nytkyttelemään seuraavaan taloon,
johon on vain puolisataa metriä...
* * * * *
Upraavassa istuu laiha, nälkiintyneen ryövärin näköinen, parrakas
mies pöydän takana. Pöydällä on joskus ollut vihreä verka, mutta nyt
se muistuttaa jotakin karttaa, jolla haalistunut vihreä merkitsee
hedelmällistä tasankoa ja rikkeimistä paistava pöytä vuoristoa.
Miehellä on edessään teelasi ja suupielessä ammoin jo poltetun
savukkeen pätkä.
— Joko tänne on tullut tietoja suurista tapahtumista Pietarissa?
kysyvät tulijat mieheltä, joka on kaupunginhallituksen sihteeri.
— Mistä tapahtumista?
— Vallankumouksesta, tsaarin vangitsemisesta...
— Vallankumouksesta, vatkaa mies hitaasti... Muuten, en tiedä, kysykää
Ivan Petrovitshilta, kaupunginpäältä, hän on tuolla toisessa huoneessa.
Ivan Petrovitsh, arvoisa kaupunginpää, on pönäkkä ja hyvätuulinen ukko.
Hänellä on aina pieni hymyn häivä kasvoilla. Hän ei koskaan naura
äänekkäästi, vaan se hymy ei liioin katoa hänen naamastaan, tuskin
hävinnee nukkuessakaan. Hän koettaa olla karkotetuillekin kohtelias.
— No, herra kaupunginpää, joko on tullut sähkösanomia...?
— On, on tullut, ainahan niitä tulee, kiirehtii kaupunginpää
selittämään — tulee kuvernööriltä, ja tulee Pietaristakin... Hän luulee
sanoneensa sukkeluuden ja hymy hiukan leviää.
— Tarkoitamme vallankumouksesta...
— Vallankumouksesta, kuka sen tekee?
— Kansa on tehnyt Venäjällä, duuma on vallankumouksen puolella, tsaari
vangittu...
— So, so, pojat, teillä on täällä Siperiassa vapaampi puhevalta kuin
kotipaikoillanne, mutta ei täälläkään saa mahdottomia leksotella.
Saksalainen vetää sanomalehden kappaleen taskustaan.
— Tässä kerrotaan.
Kaupunginpään kasvoilta yritti jo hymynhäive hävitä, mutta nyt se
palaa takaisin. Hän lukee ja myhäilee, myhäilee ja lukee. Hänestä tämä
tällainen on nähtävästi jotakin ennenkuulumattoman hauskaa. Mutta
sitten hän muistaa olevansa virkamies, jonka ei sovi nähdä mitään
huvittavaa mokomassa vallankumouksellisessa jutussa.
— Mistä te tämän olette saaneet? Minä en tahdo teille mitään pahaa,
mutta jos pristav tai ispravnikka näkisivät. Tämä on kaiketikin jokin
maanalainen julkaisu.
— Ei ole, se on omskilainen lehti...
— No, no, ei mikään julkinen lehti tämmöistä... Mutta kylläpä on
sentään koomillista: tsaari vangittu... Häntä pakkaa naurattamaan,
mutta hän koettaa olla vakava.
Sitten astuu sisään joku upraavan jäsen, jolle kaupunginpää ojentaa
lehden sanoen:
— Lukekaa tekin, kollega, kaikkea sitä painatetaan.
Toinen tuntuu olevan vielä hyvätuulisempi kuin kaupunginpää. Hän lukee
kiireesti ja purskahtaa sitten nauramaan röhöäänellä, oikein vatsaansa
pidellen.
— Tsaari, Venäjän keisari, vangittu... jopa nyt jotakin, hohottaa hän.
— Ja duuma... jos se rekkuloi, niin se hajoitetaan... Tämäpä on...
Ryövärinkuva tulee etuhuoneesta, lukee hänkin uutisen ja puhkeaa
kuivaan, melkein ilkeään nauruun.
Sitten tulee muita upraavan jäseniä, kaikki tutustuvat lehteen... Ja
kaikki nauravat. Koko huone hyllyy ja hytkyy, ja välillä kuuluu aina
huudahduksia:
— Duuma vangitsee tsaarin... Onko kummempaa kuultu...! Kuka
sitten hallitseisi... Eihän maa voi olla ilman hallitsijaa... Vai
vallankumous...
* * * * *
Juuri parhaimpaan rähäkkään saapuu lennätinkonttorin kantaja — iso,
asevelvollisuuttaan tämän toimen nojalla pakoileva miehen rumilas —
tuoden sähkösanoman.
— Kuuluu olevan tärkeitä tietoja, hän sanoa jorauttaa laiskasti.
Ivan Petrovitsh, kaupunginpää, ottaa sähkösanoman ja syventyy sitä
lukemaan. Hänen suunsa ympäriltä nauru katoaa kokonaan. Sähkösanoma
näkyy olevan pitkänpuoleinen.
— Hyvänen aika, mutisee lukija, — tämähän on tuota samaa, jota oli
lehdessä... Onko nyt koko maailma mennyt ylösalaisin...?
— Mitä, Ivan Petrovitsh, onko huonoja uutisia? kysyy joku upraavan
jäsen.
— Lukekaa itse!
Upraavan jäsen lukee, ikään kuin kalpenee ja jää miettiväksi. Sitten
hän antaa sähkösanoman toiselle, joka taas lukee ja käy totiseksi.
Lopulta sen saa käsiinsä myös se rosvonkuva, joka sähkösanoman
luettuaan melkein sähähtää suomalaiselle ja saksalaiselle:
— Siinä se nyt teille on... vallankumous...
Sähkösanoma joutuu lopulta suomalaisenkin eteen. Hän lukee siitä saman,
mitä on jo ollut omskilaisessa lehdessä. Muutamia sanoja on pitkällä
matkalla pudonnut pois, mutta sisältö on sentään aivan selvä, ja alla
on duuman puheenjohtajan nimi.
Korkea raati, upraava, joka nyt on melkein kokonaisuudessaan koolla, on
hyvin epätietoinen, mitä tehdä. Lopuksi kaupunginpää Ivan Petrovitsh
sanoo:
— Meidän täytyy harkita tätä asiaa... Ankarasti harkita... Ei mitään
saa tehdä summamutikassa, ei vallankumoustakaan.
Kaupungin upraava jää harkitsemaan, onko sen oltava
vallankumouksellinen vai ei, mutta suomalainen painuu kohta pois koko
paikkakunnalta. Hänen ei tarvitse harkita. Hän tietää muutenkin, mitä
on tehtävä.