Hevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki
välistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin.
Nähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset
rakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset
heimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat
piirtämään tulevien viittateiden pohjan.
Toisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi
sellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä.
Joskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli
yksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta
kohti.
Juuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä
pensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut
meikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena
nähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä
susilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla
kiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista
pensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi
livahti.
Tämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin
ikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin
tällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja
sekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.
Tässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä
aisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen
talvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan
mikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin
karkoitettujen hiljainen saatto.
Hevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin
ja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon
kolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan,
hyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa,
taistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta
vastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti
kaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti
kuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan
pöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin
yleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.
Niin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma
turkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin
päälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies,
eikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli
parantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin
pinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo
siihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle
hallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen
korpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat
jollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet
jättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan
suomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä
pienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.
Mato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu
äännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan
kenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen
metsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että
aroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin
halatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää,
jonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja
ikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka
koivu.
Sitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.
Ja silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului
tiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!
Siinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille
miehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän
raiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.
Pieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan
ja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita
samassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin
puolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on
kulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja
varsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.
Siperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin
ystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia
lienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin
kuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle
pahaa tahdo.
Enempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen
ottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen
vastineeksi.
Suomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut
ovesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia
otteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää
majan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.
Tämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat;
hiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala.
Venäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä,
raheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen
on tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden
väriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva
rakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen,
ennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen.
Sitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi
lie kaikkiaan.
Näillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä
kuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita
jokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät
täällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään
voi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää
näissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin
ja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne
joutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita
esittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä
meille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä
raatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.
Eikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä.
He valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle
levolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän
kamppailua varten.
Mutta siperialaisen perheen päämies sanoo:
− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala
joulu?
Oikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö
tämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin
vankikyydissä, etapilla?
Kunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen
muiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta
pian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen
joulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa;
hän seuraa kuitenkin mukana.
Siinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen
perhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja
tässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan
tsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut.
Talonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat.
Näilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä
maailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli
kuin näet ovat useamman polven siperialaisia.
Ja miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa
ja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla
on heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja
vallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta
ymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin
heidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän
elämänsä on tylsää ja eläimellistä.
Sitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen
suomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?
Joku venäläinen rientää vastaamaan.
— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta
kotoisin on.
Isäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu
huomattavasti.
— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut,
suomalainen oli...
Suomalainen sävähtää. Omaa rotua... tuoko mies... ja entä tuo kirjavan
likainen nainen ja lapset...?
— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.
— Ka, Mihailov, mitä nimestä... isällä jokin toinen nimi oli, mutta
täällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin
sopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä,
siksi oli tänne lähetetty...
— Osaatteko te suomea?
— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä
muuta kuultukaan... minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi
työssään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä.
Muistan hänet tuolla halkoja pienimässä... yht'äkkiä laulun alkoi
ja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan,
sellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.
— Oletteko te oikeauskoinen?
− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä,
oikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli... lie sillä vaikka
oma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne
hautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti,
vahingossako lie vai tahallaan... ja sille tielleen jäi, ei edes
ruumiina ole takaisin tullut.
Siperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta
hänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole
tarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli
täällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä
muistoja itsestään.
Eikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen
lattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan.
Hänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä
iskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa
sinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin
pelastusta hakemaan...
Pirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan
nukkuvan väen ohi.