Tämä tapahtui alun kolmattakymmentä vuotta sitten.
Nuori suomalainen mies istui Varsovan asemalla odottaen Pietarin junan
lähtöä. Hänen korvissaan karahteli ja sihahteli pitkiä puolalaisia
kerakeyhtymiä, joihin hyvin usein sekautui leveämpiä ja tavallaan
laulavampia venäläisiä äänteitä. Tämä kaupunki, Varsova, oli
alkanut kammottaa nuorta miestä. Hänet oli aamulla vangittu eräästä
ravintolasta aamiaisensa äärestä, viety jollekin poliisiasemalle,
istutettu siellä monta tuntia puulaatikon päällä, sitten tutkittu,
näytetty valokuvaa ja väitetty häntä sen esittämäksi henkilöksi,
joksikin etsityksi vallankumoukselliseksi, ja vasta pitkien
selittelyjen perästä uskottu, että hän olikin aivan toinen mies.
Sitten oli kuivasti valitettu erehdystä ja käsketty hänen mennä.
Kuulustelijat siellä poliisiasemalla olivat puhuneet venättä, mutta
heidän suussaan kerakkeet olivat sorahtaneet puolaksi. Ne olivat olleet
noita raadollisia olioita, jotka palvelivat vierasta sortajaa omaa
isänmaatansa vastaan.
Suomalainen odotti nyt lähtöä tästä synkästä pesästä — Pietariin
ja kotimaahan. Sieraimiin pisti kirpeä venäläinen haju, pitkin
odotushuoneiden ja ravintolan lattioita virui sekalaisesti puettuja
ihmisiä, joilla kaikilla oli kalpeat, väsyneet kasvot. He lojuivat
suurten myttykasojen välissä, ikään kuin edeltäkäsin kyllästyneinä
matkaan, joka heidän oli aloitettava.
Nuori suomalainen matkamies koetti löytää katseelleen kiinnekohtaa
tästä elämänväsymyksen kyllästämästä paikasta. Kaksi sinipukuista
santarmia asteli edestakaisin, hekin tympeentyneen ja happamen
näköisinä. Vain joskus, kun sisälle sattui tulemaan vilkkaampi ja
hälisevämpi joukko, heidän huomionsa kiintyi siihen, mutta havaittuaan,
että se jäi ravintolapöydän ääreen ottamaan iltaryyppyjään, jatkoivat
he jälleen entistä yksitoikkoista vaellustaan.
Sitten ilmestyi vastapäiselle penkille omituinen ryhmä. Siinä oli
kummallisen jolsakasvoinen nainen ja hänen ympärillään kolme miestä.
Viimeksi mainitut eivät olleet millään tavoin erikoisempia: tavallista
venäläistä tai puolalaista tahi puolalaisvenäläistä apashityyppiä.
Mutta nainen oli huomiota herättävä. Hän ei oikein tuntunut sopivan
pukimiinsa, nyki milloin vyötäröään, milloin kaulaansa, aivan kuin
vaatteet olisivat häntä ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat rumat ja
ilkeät. Niiden päälle oli tosin vedetty harso, mutta senkin alta
saattoi erottaa ulkonevat poskiluut, matalan otsan ja veltosti alaspäin
venähtäneen leuan.
Joutilaana istuvan huomio kääntyy usein esineihin ja ihmisiin, joissa
oikeastaan ei ole mitään erikoista mielenkiintoa. Varsinkin matkoilla
seurataan usein joittenkin kanssamatkustajien pienimpiäkin liikkeitä
ja eleitä ikään kuin odottaen, että tuosta kohta tulee jotakin
jännittävää ja tärkeää. Näin saattaa mennä loppuun pitkäkin matka,
eikä mitään sen kummempaa ole havaittu. Suomalainen jäi nyt seuraamaan
tätä neliapilasta, oikeastaan tarkoituksettomana ja ajatuksettomana,
mutta kiinnitti sillä tavoin puoleensa toistenkin huomion. Ryhmä
näytti vilkastuvan hänen tähtensä. Se rupesi puhelemaan kovemmin,
ja naisen ääni kuului ylimpänä. Se jollakin tavalla vihlaisi korvaa
ja juuttui sinne ainaiseksi. Useinhan sattuu, että jokin ääni tai
ulkomuoto painautuu ihmisen tajuntaan lähtemättömästi. Se ääni oli
omituinen: jotakin kimakkaa piipitystä, joka ei ollut oikeastaan miehen
eikä naisen ääntä, vaan siltä väliltä; sillä tavalla me tavallisesti
kuvittelemme eunukkien puhuvan.
Junan lähtöaika läheni, oli vähitellen aika rientää paikkaa
valloittamaan, mikä ei koskaan makuulippua omaamattomalle Venäjän
pitkänmatkan junan matkustajalle ole ollut helppo tehtävä.
Suomalainen oli tilannut jotakin ravintolasta ja veti nyt esiin
lompakkonsa maksaakseen. Lompakko oli paksu möhkäle, ei tosin
rahalliselta sisällykseltään, joka tarkasti laskien olisi riittänyt
pieneen pysähdykseen Pietarissa ja sitten matkaan Suomeen, vaan
pääasiassa siksi, että se oli jäänyt siivoamatta erinäisistä pienistä
matkamuistoista, joita oli kertynyt Unkarista ja Itävallasta,
suomalaisen matkan päätemaista. Lompakkoa käsitellessään suomalainen
veti puoleensa tavallista kiinteämmän katseen puheena olevan seurueen
taholta, jonka kesken syntyi levotonta liikehtimistä ja suhinaa. Naisen
hunnutetuille kasvoille levittäytyi irvistys, joka kai oli tarkoitettu
hymyksi, ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti suomalaiseen
päin. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä tietävinäänkään vaan kiirehti
asemasillalle tunkeilevaan joukkoon.
Venäläisten junien valaistus oli siihen aikaan jokseenkin alkuperäinen.
Toisen luokan vaunuissa paloi tavallisesti lyhtyyn pistetty kynttilä
kummassakin päässä, joten pitkän vaunun keskusta oli pimeä kuin ryssän
helvetti. Miten lienee suomalainen vahingossa astunut makuuvaunuun,
johon hänellä ei ollut oikeutta, eikä sen käytävässä ollut valoa muuta
kuin minkä asemasillan lyhdyt sinne heijastivat.
Tuskin matkamies oli astunut vaunun käytävään ja huomannut
erehdyksensä, minkä vuoksi hän aikoi heti kääntyä takaisin, kun
hänet painettiin lujasti seinää vasten, kaiken varalta tiukasti
napitettu päällystakki reväistiin auki, ja vieras käsi tunkeutui hänen
povitaskuunsa. Suomalaisen molemmissa käsissä oli matkalaukku, joten
mikään puolustus, vieläpä selvää ylivoimaa vastaan, ei voinut tulla
kysymykseen, jos se näin nopean ja tottuneen tarkastuksen aikana
ylipäätäänkään olisi ollut mahdollista.
Himmeästä valosta huolimatta suomalainen kerkesi nähdä, että häntä
seinään painamassa oli ainakin kaksi miestä ja taskussa käynyt oli
nainen sama nainen, joka äsken ravintolassa oli piipittänyt ja jonka
silmät niin omituisesti olivat välähtäneet.
Tietysti tuli paikalle suomalaisen häivytyksen johdosta poliiseja ja
santarmeja, mutta heidän tutkimuksensa rajoittui pääasiassa ryöstetyn
nimen ja osoitteen selville saamiseen. Oikeastaan suomalainen sai olla
kiitollinen, ettei hänen matkaansa siirretty toiseen päivään tarkemman
kuulustelun takia. Kun asianomainen ei kuitenkaan erikoisemmin
painostanut tutkinnon tärkeyttä, sallittiin hänen lähteä, eväänään
sellainen lohdutus, että he kyllä lähettävät lompakon takaisin
annetulla osoitteella, kunhan se löytyy.
Muuta evästä suomalaisella ei ollutkaan puolentoista vuorokauden
matkalle, sillä hänellä ei ollut enää rahaa. Kuponkilippu oli vain
säilynyt, koska se oli tapaturman sattuessa toisessa taskussa.
* * * * *
Oli mennyt jokseenkin tasan seitsemän vuotta.
Suomalainen ei ollut saanut takaisin lompakkoaan, mutta hänellä oli
kyllä sinä aikana ollut muita lompakkoja — ja välistä rahaakin, miten
milloinkin oli sattunut. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut
kumpaakaan, sälä ne olivat jääneet Pietarin siirtovankilaan, ja hän
itse oli valtiollisena vankina matkalla Siperian karkoitusmaille. Hän
oli juuri ehtinyt pitkän ja raskaan etappimatkan jälkeen Tomskiin ja
eräänä joulukuun päivänä hänet tyrkättiin lääninvankilan keskikokoiseen
koppiin, jossa jo ennen häntä oli neljäneljättä miestä.
Tämä miesseura edusti hyvin monta kansallisuutta, melkein kaikkea,
mitä laajan Venäjän alueelta suuren sodan ensimmäisinä kuukausina oli
ehditty kerätä. Kaikki he tietysti olivat valtakunnalle vaarallisia,
mikä milläkin tavalla. Kuka oli hautonut mielessään järjestelmän
kumoamista ja koettanut aatettaan tarjota lähimmäisilleenkin, kuka
oli varastanut joltakin jotakin, kunhan se vain ei ollut valtion
omaisuutta, sillä kruununvarkaita ei lähetetty Siperiaan, vaan heitä
ylennettiin virassa; kuka oli urkkija tai saksalaisystävällinen —
mikäpähän mitäkin.
Siinä kopissa vietettiin hiljaisia päiviä, joina metsästettiin täitä
ja keskusteltiin, sikäli kuin keskinäistä luottamusta syntyi, maailman
tapahtumista, joista ei tiedetty muuta kuin huikeita otaksumia,
siivekkäitä kuin ainakin paksun muurin ja kalterien taakse eristettyjen
valtakuntaan tunkeutunut huhu.
Ja yöt nukuttiin levottomasti, syöpäläisten käsissä ja tiukkaan
sullottuina, viimeksi tullut lähinnä yhteistä ämpäriä, jota siivoimmin
voisi nimittää mukavuuslaitokseksi ja josta kopin ylikansoituksen
vuoksi aina aamuyöstä lähti liukumaan nukkujia kohti ilkeä, kiemurainen
viiva kuin limainen käärme.
Suomalainen oli viimeksi tullut ja loikoi yötään tämän käärmeen
alituisen uhkan alaisena, kokeillen unetta ja aikansa kuluksi, millä
kyljellä olisi pehmeämpää, ja koska kumpikaan kylki ei tuntunut käyvän
höyhenpatjasta, rupesi hän tarkkailemaan ulkopuolisia ilmiöitä.
Kuka siinä kuorsasi kuitenkin, mikä mitenkin hiljaisesti valitteli,
joku nyyhkytti, toinen ähkyi ja äsähteli itsekseen — tavallisia, ennen
kuultuja ääniä. Mutta sitten korva tavoitti jotakin harvinaisempaa.
Jossakin nurkassa joku puhui ihmeellisesti vikisten. Toiset — niitä
saattoi olla kaksi — murahtivat väliin muutaman sanan, pysyen kuitenkin
enimmäkseen kuuntelijoina. Kieli kuulosti olevan puolaa, jota
suomalainen ei ymmärtänyt. Mutta tuo ääni se ei ollut oikein miehen
eikä naisen, vaan siltä väliltä. Puhuja oli kuitenkin mies, sillä
Venäjän vankiloissa ei toki ollut yhteiskoppeja.
Ääni piipitti niin kauan, että suomalainen lopulta nukkui, kääntäen
väsyneesti selkänsä viereen madelleelle niljakalle käärmeelle.
Sitten kului päiviä ja öitä, ja suomalainen kuuli usein saman vinkuvan
äänen. Hän näki myöskin äänen haltijan. Tämä oli vartaloltaan solakka,
hiukan naisellinen, samoin kuin käytökseltäänkin. Kasvot olivat
pitkulaiset, rumat ja ilkeät, ja leuka omituisesti venähtänyt. Mutta
ennen kaikkea ääni viilteli pahasti, tunkeutui jonnekin syvälle
suomalaisen olemukseen ja ikäänkuin herätti sieltä jonkin muiston.
Suomalaisen mieleen johtui, että noin mahtavat eunukit puhua.
Suomalainen oli kaksi viikkoa samassa kopissa joukeamuotoisen,
naisellisen henkilön kanssa, ja tämä rupesi häntä suorastaan
vaivaamaan. Kaikkein inhoittavin hän oli yrittäessään hymyillä, mikä
tapahtui varsin usein. Silloin hänen naamansa kiertyi vastenmieliseen
irvistykseen.
Sitten suomalainen lähetettiin lopulliseen karkoituspaikkaansa, joka
oli puolen kuudettasadan virstan päässä Tomskista. Samassa matkueessa
oli yksikolmatta henkeä, yhtenä se samainen visertäjä.
Kulkue kierteli Ob-joen lumista uomaa räiskyvässä pakkasessa, jossa
rekitoverien oli kiinteästi nojauduttava toisiinsa yhdistääkseen
vähäiseksi laskevan ruumiin lämmön. Jo toisena päivänä suomalainen
tapasi eunukin kyljestään; heistä oli tullut rekikumppalit. Tämä
visersi innokkaasti murteellista saksaa josta kuitenkin sai selvän. Hän
oli avomielinen ja luottavainen, puheli kursailematta entisyydestään.
Hänelle nähtävästi tuli, kuten joskus ihmiselle sattuu, vastustamaton
halu haastaa tuntemattomallekin entisyydestään ja ammatistaan. Hän
sanoi olevansa varsovalainen varas, joka nyt oli kiinni ainakin
kymmenennen kerran. Venäjän lakien mukaan ei kuitenkaan pidetty lukua
siitä, kuinka monennen kerran kukin varas joutui kiikkiin, ja niin
hän oli aina selvinnyt verraten vähällä. Nyt hänet kuitenkin oli
karkoitettu. Varsova oli näet sotatoimien läheistä aluetta, eikä siellä
ollut aikaa tarkemmin lajitella rikollisia. Olivat karkoittaneet pois
tieltään. Tämä onnettomuus oli johtunut hyvin haljusta syystä: miehen
erikoisalana oli ollut kuljeskella naiseksi pukeutuneena, ja niin hän
oli lähtenyt kadulta erään humalaisen upseerin asuntoon, poistuen
sieltä myöhemmin toisen nukkuessa mukanaan upseerin kello ja rahat.
Nyt suomalaiselle valkeni. Tämä oli se sama vikisijä, jonka hän
oli tavannut Varsovan asemalla seitsemän vuotta sitten ja joka
eräiden toisten avustamana oli käynyt kutsumattomana vieraana hänen
povitaskussaan.
Ihmeelliset ovat kohtalon tiet! Siinä he nyt lämmittivät toisiaan
samassa reslassa ja ajaa kihnuttivat kohti kaukaista Siperian soppea —
seitsemän vuoden perästä.
Reen jalas natisi pakkasen puremaa raidetta vasten, hevosjono solui
hiljaisesti heitteistä tietä, ja suomalainen mietti mielessään, että
me ollaan nyt täällä samanlaisia, yhtä voimattomia, yhtä vieraita,
yhtä hyviä tai pahoja — miten vain ottaa; tuskin tuolle kehtaa sanoa,
että me oikeastaan on tavattu ennenkin hiukan toisenlaisissa oloissa.
Mitä se hyödyttäisi: tuo ei ole varmaankaan pitänyt kirjaa uhreistaan,
eikähän hän nyt harjoita ammattiaan. Hän on nyt karkoitettu, hänkin,
Siperian vanki, yhtä ikävissään ja yksinään. Jos joskus sitten
myöhemmin, kun kuitenkin samalle paikkakunnalle joudutaan ja siedä
tavataan, leikillään huomauttaisikin, kun se mahdollisesti oppii
ymmärtämään leikkiä.
He eivät kuitenkaan tavanneet. Tai oikeastaan kylläkin, mutta
sellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki sanominen ja huomauttaminen
oli mahdotonta. Varas joutui ensin johonkin toiseen kylään. Sieltä
hän kyllä noin vuoden perästä tuli samalle paikkakunnalle kuin
suomalainenkin, mutta kävi naiseksi puettuna ja vietti häitä jonkun
Jurij Ivanovitshin kanssa.
Hänet siirrettiin Tomskin hourujen hoitolaan.