Hänen nimensä oli Ieri.
Oikeastaan se oli Eerikki, mutta kansa harvoin jättää nimet aivan
kohdalleen, joten tästä nuoresta miehestä tuli ennen pitkää Ieri.
Nimi oli hänen äitinsä antama. Virallisesti hänellä oli ollutkin vain
äiti, sillä isä oli solunut tukkilautan mukana jonnekin eteläisempiin
seutuihin.
Äiti, nuori palvelijatar, oli monet vuodet säilyttänyt arkussaan pientä
painokuvaa, joka esitti Eerikki kuningasta ja Kaarina Maununtytärtä. Se
kuva oli ollut hänen aarteensa, jota hän huolellisesti hoiti ja johonka
hän melkein jokaisen myöhäisen työpäivän päätyttyä kurkisti. Hän ei
koskaan ollut saanut tarkemmin tietää, ketä nuo henkilöt olivat, mutta
ne olivat hänen mielestään niin kauniita, ja siksi siitä kuvasta oli
tullut myöskin hänen ainoa unelmansa. Piikatytöllä ei voi monta unelmaa
ollakaan, ne kun tavallisesti tulevat niin kalliiksi. Ja oikeastaan
tämä yksikin unelma oli maalaispalvelijattarelle tullut maksamaan
kokonaisen elämän, sillä hän oli yhden uittovälin tärkeästi ja
täydellisesti elettyään, kannettuaan sitten äitiyttä luonnon määräämän
ajan ja poikalapsen synnytettyään, juossut jokeen.
Hän oli tuskin ehtinyt määrätä nimen pojalleen, kun lähtö oli
tullut. Kukaan ei oikein voinut ymmärtää, mikä piian mielen niin oli
myrryttänyt. Eihän tämä nyt ensi kertaa tapahtunut, että yksinäinen
nainen lapsen sai. Vai olisiko nuori äiti huomannut, että Eerikin ja
Kaarina Maununtyttären tarina oli lopullisesti pilalla, kun poika ei
ollut terve?
Niin nyt kuitenkin tämä hiljaisesti ja vaivaisesti potkiva Eerikki jäi
yksin maailmaan, ja muutaman vuoden perästä hänestä tuli Ieri, jolla
nimellä hänet sitten tunnettiin halki verraten lyhyen elämänsä.
Poika joutui jo pienestä pitäen huudolle, viereksi renkien kanssa
milloin minkin tuvan nurkissa, sai välistä luudan varvusta iän
ja pituuden mukana tasaisesti kehittyvän kyttyrän alle, mutta ei
sittenkään oppinut kunnolliselle työlle. Ieristä oli tullut niitä
ihmisiä, joiden järki ja ruumis ovat yhtä heikkoja. Ei hänessä tosin
pitänyt olla mitään perintävikaa, sillä äiti oli ollut nuori ja terve,
ja voimiltaan vauraaltahan tuo sekin tukkilainen oli näyttänyt, vaikka
mikäpä ne liikkuvat souvarit toisekseen tietää, jos mitä salaisia
vikoja ruumiissaan ja veressään kuljettanevat. Ja lie äitikin kukaties
sisällään suurtakin surua kantanut, kun oli näin käynyt nuorella iällä.
Mistäpä sen nyt selvän otti, mutta kovin Ieri oli kaitaluinen,
ja kyttyrä kasvoi kuin pyramiidin pienoiskuva selkään, ja rinnan
puolelle muodostui niinikään sellainen pyöreä koroitus. Hänen kasvonsa
rakentuivat vähän kaasunaamaria muistuttaviksi, kummallisesti
huipentuviksi, joista suu aukeni suurena ja ammottavana kuin vanhan
epäjumalan kita. Kooltaankin hän jäi säännöllisesti kasvavaa poikaa
matalammaksi, joten tuntui jokseenkin todellisuuteen perustuvalta hänen
viimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee;
parasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä
perään.»
Mutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta,
joutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin
hourujen puolelle, vaikka hän ei ollut mikään hullu, vaan ainoastaan
sellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei
haastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili
niukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen
ikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan
ikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin
oli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään
terveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan
halkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen
äidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina
Maununtytärtänsä.
Pyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:
— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.
Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun
perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa
tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista
eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa
eläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin
perskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa
vuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat
olla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.
Kirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi,
vihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa.
Se oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut
vielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta
Ierille, joka oli syntynyt syrjäisen virran rantatalossa ja sitten
kulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä,
ikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja
halujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen
tosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista
varoitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka
Ieri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle
eläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta
tuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.
* * * * *
Siinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä
pitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari
päässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi
tultua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne
ovat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa
katsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa
kahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja
oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on
riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä
kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että
ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi
työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja
kulku edistyy hitaasti.
Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella
virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:
— Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen
vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät
Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...
Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää
vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä
vaativaksi voimaksi.
Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa
mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa
kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai
pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana
päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee
vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää,
ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun
kahvin perään.
Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka
huutelevat:
— Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun
kahvista käy...
Mutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen
painon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa
puroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä
muistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan
rientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.
Siinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä
aikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä
vatvoa ja kerrata. Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole
tapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus
huutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien
ihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone,
jossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.
Sen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa
kirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä — ainoa, minkä Ieri
vaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä — ja päättyy
Raatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti
hymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja
vaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.
Tässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen
selällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu
aitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren
miehen.
Ja tuossa on vallesmanniin; siihen Ieri poikkeaa.
Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää
hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin
kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut, Ieri
tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on
kiire jatkamaan matkaansa.
— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja
juttelisit! sanoo piika.
Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa olla
hymyä — tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin, menee kuin
kohtaloansa hakemaan.
Seuraavansa pysähdyspaikassaan hän tapaa tohtorin itsensä.
— Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. — Minnekäs nyt on matka?
Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mieluummin kuin monille
muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä
ääni:
— Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.
Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa
vielä jutella.
— Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...
Kaasunaamarin sisältä ynisee:
En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan
laitaan...
Ja hän menee, hirmuisella kiireellä; himoko vain niin polttanee hänen
sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä
Ieri.
Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja
tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki
pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori
kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan
menijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa,
että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset
tajuakaan toistensa himoja — eivätkä omiaankaan.
Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin
henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo
ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja
ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin
ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:
— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; panen
vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.
— Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. —
Kovasti on lääpästyksissään.
Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.
— Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.
Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle
työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu
parahiksi selälleen. Kohta kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä
kuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.
Vähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka
on viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa.
Hän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja
täynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän
havaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:
— Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun
kahvista. Ota nyt kerrankin himoosi...
Ja samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki
ammottavaan suuhun.
Poika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään
kurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdutetusti yskäisee, mutta menee
pian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.
— So, so, soso, — äännähtelee humalikas tukkilainen, — mitenkäs tässä
nyt kävi?
Eläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo
hengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla
vanhanmiehen äänellä:
— Niin se kävi... himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.