Vaivaistalosta on karannut hullu nainen.
Häntä oli pidetty yksinäisessä kopissa, mutta kun maaseudun
ihanteellisissa oloissa, joita muutamat kaupunkilaiskirjailijat ovat
niin kauniisti kuvailleet, on paljon mielipuolia, ja hoitolan hurjien
osasto oli äärimmilleen täyttynyt, oli hänet pitänyt päästää yhteiseen
huoneeseen, ja siitä hän oli eräänä aamuna poistunut.
Hullujen hoitajatar oli ollut edellisenä iltana jossakin iltamassa ja
sieltä palattuaan nukkunut kauan, ja sinä aikana se hullu nainen oli
lähtenyt lipettiin.
— Voi, voi sentään, on niittenkin kanssa tekemistä, päivitteli
johtajatar, — mistä heitä tänne tuppautuneeksi.
— Sanokaas muuta, lisäsi osaston hoitajatar, — ja maaseudun kansalla
kun ei pitäisi olla mitään päätä kääntäviä murheita.
Sitten haettiin vaivaistalon renki, selitettiin hänelle asia ja
sanottiin, että olisihan tässä muutakin tekemistä, ja eihän tuosta
siitäkään naisesta olisi kenellekään vahinkoa, vaikka sille tielleen
jäisi, vaan kai sitä on lähdettävä etsimään, ettei köyhäinhoidon
esimies pääse rähisemään.
* * * * *
Illan hämärtyessä nähdään erään kylän laidassa paljaspäinen nainen,
joka ihmisiä, havaittuaan äkkiä painuu metsään. Se nähdään useammasta
talosta, ja jokaisessa outo tapaus synnyttää mielipiteiden vaihtoa.
— Tuo ei ole oikeilla jäljillä, eikä meilläkään taida olla edes säppiä
porstuan ovessa. Kyllä pitää sulkea täksi yöksi ovet...
— Lieköhän tuo akka vaivaistalon hurjia... jos se vielä tulee ja
tappaa... onkohan meillä edes pyssyn panoksia kotona?...
— Kyllä käy tämä aika levottomaksi... Ei nyt enää uskalla pitää oviaan
auki yön seutuna.
Näin jutellaan taloissa, jotka vielä täällä syrjäkylällä ovat
säilyttäneet aihetta ulkomaalaisten kertomuksiin, että Suomessa ei
milloinkaan suljeta ovia yöksi. Nyt niiden vakaisen rauhan on häirinnyt
vaivaistalosta karannut hullu nainen.
Mutta kylä peltojen aidan takana hoitolan siniseen mekkoon puettu
paljaspäinen nainen juoksee kuin henkensä edestä. Kiukkuiset itikat
polttavat hänen sääriään kuin viholaiset, oksat raapivat kasvoja
niin, että kipu on vähällä puristaa huudon hänen suustaan, mutta hän
kiristää pääsemäisillään olevan äänen hampaittensa taakse ja juoksee.
Puolihämärässä metsässä jalka tarttuu milloin mihinkin, kaatuneeseen
puuhun tai mättääseen; nainen tuupertuu maahan, mutta nousee jälleen
ylös ja juoksee...
Vihdoin hän kyyristyy mäen laiteelle katajapensaan juureen. Piikit
pistelevät hänen hipiäänsä, veri pirahtelee kaulasta ja kasvoista, ja
voihkaisu on aivan lähellä, mutta hän ei uskalla päästää sitä irti,
sillä hän pelkää ihmisiä.
Hänen aivoissaan on hulluuden kaaos, mutta mielipuolillakin on
omat ajatuksensa, vaikka ne ovat toisenlaisia kuin niin sanottujen
viisaitten. Niitä on myöskin vähemmän, mutta ne ovat paljon totisempia.
Tämän hullun naisen silmissä välähtelee kauhu, ihmiskauhu.
Kylien laitoja kiertäessään hän tunsi sydämensä kiertyvän pelosta
kokoon, ja vielä äsken tänne metsään juostessaan hän vaistosi olevansa
kuin takaa-ajettu, vaikka kukaan ei lähtenyt hänen jälkeensä, vaan
kukin alkoi ajatella omaa turvallisuuttaan. Ihmiset siis pelkäsivät
häntä, samoin kuin hänkin ihmisiä.
Ja tuskin vielä nytkään, täällä metsän kaukaisessa suojassa, hän osaa
tyyntyä, sillä hän on tottunut siihen, että ihmiset hakevat hänet
kaikkialta, ja kuljettavat hänet johonkin toisten ihmisten luo, joita
hän kammoaa.
Sitten tihenee hämärä, ja sadat metsän äänet, joihin ei sekoitu yhtään
ihmisen äännähdystä, hiljenevät, kunnes lopulta läpi mustan metsän
kuuluu vain tuulen tasainen hengitys.
Silloin vasta astuu hullun naisen sieluun rauha, koska hän tietää,
että niin sanottu viisas ihminen pelkää pimeyttä, joka oikeastaan
täällä metsän povessa on luotettavin turva. Ja tämä ihmispelko hullu on
varmasti onnellinen...
* * * * *
Mutta kylässä valvovat ihmiset, viisaat ihmiset, unetta vuoteillaan. He
pelkäävät vaivaistalolta karannutta hullua naista. Vaimot kyyristyvät
miestensä kainaloon, ja miehet uskottelevat olevansa rohkeita, vaikka
heidän mielissään kiertää ajatus: paninkohan minä sentään porstuan oven
tarpeeksi lujasti kiinni? Ja ullakon sängyssä kieriskelee muutaman
talon uljas, vasta sotapalveluksesta palannut poika panostettu pyssy
vierellään. Hänelle on kokonainen vuosi opetettu urhoollisuutta, ja hän
toteuttaa sitä nyt käytännössä, sillä metsään on juossut vaivaistalolta
karannut hullu nainen.
Se hullu nainen nukkuu nyt niin rauhallisesti kuin viattomuus. Hän ei
enää pimeässä pelkää lainkaan ihmisiä.
Mutta ihmiset pelkäävät häntä, ja pelkäävät pimeääkin. Lienevätkö
hekään oikein viisaita?