Kyllä oli, kyllä oli eläjä sekin mies.
Katsoit häntä, ja mieleesi astui ajatus: Näkisipä Herra Jumala nyt
tämän kuvansa, niin eiköhän häneltä heltymyksen kyynel herahtaisi
silmäkulmaan?
Miehen vartalo oli hintelä ja kapea. Se muistutti vesikelkan jalasta
tai ehkä myös luokin paininta, jota on pikkuisen toisesta päästä
oikaistu, ja sitten siihen päähän pistetty tapin nenään huomattavan
kulmikkaaksi vuoltu möhkäle — pistetty huolimattomasti ja tarkemmin
sovittamatta, jotta kunhan hänessä on. Sellainen kapea ja väärä oli
tämä jumalankuva. Muodoton ja surkastunut ruumis, ja jos sitä katseli
alastomana, huomasi sydämen läpättävän ihan pinnassa, ja sen kuvainen
kuulsi keltaisen ihon läpi kuin puristettu nyrkki. Se sydän ikään kuin
halusi pompahtaa pois vaivaisesta rinnasta väljempään oloon, mutta ei
jaksanut ja tyytyi ahdistavaan vankilaansa. Kulmikkaat kasvot olivat
vanhan miehen, mutta niillä asui alituinen lapsen ilme.
Lapsihan hän olikin, täydellinen lapsi — sekä kooltaan että mieleltään,
vaikka hänellä lienee ollut ikää jo hyvän matkaa neljättäkymmentä.
Vielä lapsekkaammaksi hänet oikeastaan teki se ehdoton miehekkyys, jota
hän yritteli osoittaa. Tietysti jossakin hänen sielunsa syvyydessä
piili vaistomainen tunne siitä, että hän on alempana toisia, terveitä
ja rotevia miehiä, joiden tasalle hän ei millään keinolla voi päästä.
Olisiko samasta tunnosta johtunut, että hän usein kotonaan äyski
vanhalle ja sairaalle äidilleen? Tälle uskalsi, tälle iän painamalle
äidille näyttää miehuuttaan, eikähän hän, poloinen, muualla uskaltanut.
Kotioloissa ilmaistuun huonotuulisuuteen saattoi myös sisältyä hiukan
katkeruutta äitiä kohtaan, jotta miksis minut synnytit tällaiseksi
luokin painimeksi. Niin, kukapa sen tarkoin tietää; vaivaisten hermojen
elämä on erilaista kuin muiden, terveiden. Heidän sielunsa on kuin
kirja, johon painaessa on jäänyt vaikeasti luettavia kohtia.
Sellainen kirja hän oli ja hänen nimensä taisi olla Matti. Tietysti
hänellä oli sukunimikin, mutta sitä ei juuri kuultu. Sellainen on
näet terveen ihmisen komeutta; raajarikkoa ja raihnaista kutsutaan
ristimänimellä kuten lasta.
Tosiaankin: kaikki puhuivat hänestä säälien, ja kaikki koettivat aina
jollakin tavoin auttaa häntä. Ei niin kuin autetaan täysikasvuista,
satunnaiseen pulaan joutunutta miestä, vaan pikemminkin kuin kerjäävää
lasta, jolle annetaan tavallinen kerjurille suotu apu: leivän kannikka
käteen ja pari-kolme totunnaisesti hyvää sanaa.
Hänelle, Matille, ei tosin ojennettu leivän palasta aivan sanan
mukaisesti, vaan tavallaan vertauskuvallisesti: hänet otettiin työhön —
ei niin paljon työn kuin auttamisen vuoksi. Matti paran töitä, pieniä
näperryksiä, kirjoituspuuhia, ei kukaan pitänyt oikein minään.
Luultavasti Matti vaistosi senkin, että nämä työt olivat tarkoitetut
armopaloiksi, koskapa hän ei milloinkaan tuntenut erikoisempaa
kiitollisuutta työnantajiaan kohtaan, minkä vuoksi monet herkät
ihmiset, jotka vaativat nöyryyttä jokaisesta lantista, jonka usein
yltäkylläisyydestään tarvitsevalle antavat, sanoivatkin, että
auttaisihan sitä, mutta kun se on ynseä eikä osaa edes kiittää
hyväntekijäänsä.
Tällä tavoin onneton rampa osittain menetti niiden hyvien ja laupiaiden
ihmisten suosion, jotka eivät juuri koskaan aja pyytävää oveltaan
ilman almua. Hänen ystävikseen jäivät pääasiassa vain yhteiskunnan
yksinkertaiset ja vähäväkiset, jotka eivät osanneet olla kylliksi
hienotunteisia, vaatiakseen syvää kumarrusta siitä, että olivat
lohkaisseet palasen muutenkin pienestä leivästään.
* * * * *
Sitten tuli paha aika koko maahan ja siihen kaupunkiin, jossa tämä
Matti vietti elonpäiviään. Se tuli kuin äkillinen vihuri, myrskytuuli,
jonka alta ei ehdi pois. Eikä Mattikaan ehtinyt, tahi — kuka tietää —
ehkä hän ei halunnutkaan.
Se myrsky on vielä niin lähellä, ettei kynämies oikein tahdo osata
sitä kosketella, mutta onneksi se on hyvällä puolella, koskapahan
on kestetty. Tässä nyt ei yritetäkään kuvata itseään sitä myrskyä,
vaan katsellaan lyhimmittäin, miten sen humussa kävi tälle Matille,
joka oli, kuten tunnettua, vaivainen ja rujo, ei pystynyt mihinkään
kovempaan työhön, eleli tavallaan antipaloista, eikä osannut olla
kiitollinen hyväntekijöilleen.
Mattihan oli kirjoitusmies; ei ensiluokkainen, vaan kuitenkin hyvin
kykeni täyttämään valmiin lomakkeen, josta enemmän kuin toinen puoli
on valmiiksi painettua. Ja lomakkeenkin täyttäjää tarvitaan sekä
järjestetyssä yhteiskunnassa että sekasortoisessa; sitä paitsi Matti
oli joutessaan, työttöminä päivinään — aivan kuin jonkin suuremman
tehtävän varalta — harjoittanut itselleen koukeroisen nimikirjoituksen,
joka paperin alla aina teki määrätyn vaikutuksen. Näiden mainittavien
ominaisuuksiensa vuoksi hän pääsi kirjuriksi erääseen kansliaan, jonka
tehtävänä oli antaa matkalupia epävarmana aikana pienestä kaupungista
asioilleen lähteville n.s. porvareille.
Matti oli tässä kirjamiehen toimessaan erittäin visu, jopa jossakin
määrin tiukkakin. Lupalappu ei häneltä lähtenyt noin vain hyvällä
katseella, vaan piti hänelle antaa tarkat tiedot matkan tarkoituksesta
ja vaikuttimista, kuten hyvä tapa sellaisina poikkeuksellisina ja
levottomina aikoina vaati. Matkatodistuksen tarvitsijat olivat sitä
samaa väkeä, jolle Matti ei ollut osannut olla kiitollinen silloin, kun
hän tuonnoisina aikoina oli saanut siltä pientä ansiota. Olisikohan hän
nyt ollut vähän olevinaan, kun hänelle oli suotu oikea virka, joka aina
nostaa miehen luontoa? Olisikohan hän tahtonut näyttää, että tällainen
minä olen ja tällaiseen pystyn, kun vain pystymään pannaan, enkä
minä nyt enää ole teidän armoillanne? Olisikohan — sitä nyt ei osaa
tarkalleen sanoa. Ehkä tämä oli vain asianmukaista tarkkuutta, tämä
Matin hiukan vaativa käytös. Kuitenkaan ei ole voitu todeta, että Matti
olisi joltakin matkaluvan evännyt.
Se nyt oli se Matin toimi tai virka, oikeastaan ainoa pätevämpi hänen
elämässään, ja sekin loppui verraten lyhyeen.
Tuuliaispää meni ohitse ja nieli pyörteisiinsä Matin, kuten niin monta
tuhatta muutakin paljon väkevämpää ja elämäntahtoisempaa miestä.
Se tuhosi toisia siihen paikkaan ja toisia taas siirteli sivumpaan
tavallisesta vapaasta elämästä.
Matkalupiakin ruvettiin järjestelemään muuta tietä ja muiden miesten
toimesta, joten Mattia ei enää tarvittu. Hän oli hoitanut tointaan
melkein leipäpalkoilla, eikä näitä hänen luontaisetujaan nytkään
riistetty, vaan pantiin hänet nauttimaan niitä yksilöllistä vapautta
huomattavasti rajoittavaan paikkaan, minkä lisäksi olkoon mainittu,
että siinä paikassa ei asukkaita erityisesti hemmoteltu.
Niin, se Matin virka oli uusien määrääjien tahdosta arvioitu siksi
korkeaksi, että sen hoitajalle katsottiin tarpeelliseksi säätää
elinkautinen eläke, joka tosin myöhemmin muutettiin kahdeksan vuoden
lakkautuspalkaksi.
Matti oli ennen suurta myrskyä ollut vain pienen yhteiskunnan
erikoisuus, joita niissä aina on ja jotka vain erittäin suppeitten
olojen vuoksi huomataan. Sen jälkeen hänestä oli poikkeuksellisen ajan
takia tullut melkein kuin johtava henkilö, mutta sekin asema oli pian
muuttunut.
Sitten tämä tarina alkaa loppuakin.
Tämä luokin painimen muotoinen mies ei rasittanut nuorta, vasta
vapaussotansa käynyttä tasavaltaa edes täyttä lakkautuspalkan
määräaikaa, eikä hän silloinkaan tahtonut olla jouten, vaan haki ja
pääsi kirjuriksi asuintalonsa kansliaan.
Täällä hän oikeastaan sai hoitaa vanhaa virkaansa, sitä ainutta,
joka oli ollut Matin muita toimia pätevämpi: hän kirjoitteli
matkatodistuksia edelleenkin, vieläpä hyvin lukuisasti, mutta tällä
kertaa vain sellaisille, jotka eivät tarvinneet edestakaista lupaa,
koska heidät siirrettiin suuriin yhteishautoihin.
Vajaan kahden vuoden kuluttua Matti itsekin lähti samalle matkalle.
Kuka lienee hänelle kirjoittanut matkatodistuksen?