Valkoinen ja punainen viha olivat purskahtaneet toisiaan vastaan
pohjoisessa kaupungissa.
Tämä oli säilynyt sodan hävitykseltä toista sataa vuotta, mutta nyt
leimusi osa kaupunkia liekeissä, ja tummia haamuja ryömi yön himmeästi
tuikkivissa kinoksissa kohti kaupungin laitaa. Ne hukkuivat väliin
näkymättömiin pehmeän lumen syliin, mutta silloin sieltä hangesta
sävähteli äkäisiä tulia ja lähti valittavasti ulvovia luoteja
kaupunkiin, jonka etumaisten talojen suojassa kyyhötti toisia tummia
haamuja myöskin välähdyttäen kiukkuisia leimauksia.
Valkoinen viha oli tulossa kaupunkiin, jota punainen viha puolusti.
Tämä oli ihmeellistä taistelua: hyökkääjä ei tietänyt, vaikka hänen
lähettämänsä luoti olisi tunkeutunut hänen omaan asuntoonsa ja
surmannut siellä rakkaimman maan päällä, eikä puolustaja ajatellut,
oliko mahdollisesti hänen oma veljensä tuolla kinoksissa, jonne hän
laukauksensa suuntasi.
Valkoinen viha oli voimakkaampi, koska se yhä läheni kaupunkia,
hitaasti tosin, mutta varmasti. Onnistunut valmistava tykkituli oli
sytyttänyt osan kaupunkia, ja hätääntyneet naiset ja lapset juoksivat
palavista taloista tulelta säilyneitten talojen kellareihin, väristen
pelosta kuka hyökkääjien, kuka puolustajien vuoksi.
Kaksi vihaa taisteli vastakkain, ne hävittivät toinen toistaan — ja
kumpikin omaansa.
Mutta jossakin kaupungin kulmassa oli suuri valkoinen talo, jonka
katolla liehui punainen risti. Se oli sairaala, joka ei ollut vielä
ennen milloinkaan saanut sellaisia potilaita, kuin tänä onnettomuuden
ja ison vihan yönä. Sinne oli ennen tuotu sisällisesti kituvia ihmisiä,
tavallisessa työssä tapaturman uhriksi joutuneita tahi korkeintaan
pienessä keskinäisessä tappelussa haavoittuneita, hetkellisen
mieskohtaisen vihanpurkauksen murjomia. Mutta nyt sinne tuotiin
kansalaisvihan kaatamia ja ruhjomia. Tämä rauhallinen sairashuone eli
olemassaolonsa hirveintä yötä.
Se oli kuitenkin puolueeton alue, jolla huolehdittiin yhtäläisesti
molempien vihojen raatelemista ihmisistä, sillä siellä ei enää
oikeastaan olisi saanutkaan olla vihaa. Viha on terveen ihmisen tunne;
sairaan ja kuoleman kanssa kamppailevan mielestä se tavallisesti
sulaa. Suurilla sotatantereilla on monesti nähty äskeisten vihollisten
kuolevan sylitysten.
Mutta veljessodassa on viha paljon julmempaa. Se ei aina sammu edes
kuolemankaan edessä. Sinne sairaalaan tuotiin punaisen vihan puolelta
mies, jolta luoti oli reväissyt leuan riekaleiksi ja vioittanut
joitakin tärkeimpiä elimiä. Hän viittasi heikolla liikkeellä
punanauhaisen sanitäärin luokseen ja sihisi jostakin veristen
rentaleittensa seasta:
— Pääsevätkö ne p—leet lävitse?... ja siihen hän pian kuoli verta
purskuvaan kiroukseensa.
Sinne kannettiin paareilla kohmettunut mies, joka miten kuten liekään
maannut hengissä, ennen kuin sanitäärit pääsivät hänen luokseen.
Hänellä oli haava päässä ja kivääri kädessä, sillä sitä ei oltu
voitu luotituiskussa irroittaa kangistuneista hyppysistä. Kun se nyt
nyhtäistiin pois, kahmaisi hän oman nyrkkinsä suuhunsa, ja kähisi.
— Puren kurkkusi poikki, isänmaan petturi! Hän raateli oman jäsenensä
verille, heittelehti muutamia hetkiä kuumehoureissa ja hiutui
olemattomuuteen.
Niin tuotiin edelleen sairaalaan silvottuja miehiä, kummankin vihan
runtelemia. Useat heistä kuolivat kohta sen saman vihan vallassa,
jota olivat viimeiset terveet hetkensä hehkuneet. Toiset jäivät sinne
näkemään kuumeen ihmeellisiä kuvia, vannomaan ja sadattelemaan, vähin
valittamaankin, kunnes tuoni korjasi heidät selkeää hetkeä suomatta,
tahi he myöhemmin taistelun jo aikoja sitten siinä kaupungissa tauottua
siirtyivät elävään elämään ehkä talttuneina, ehkä salaisesti kantaen
rinnassaan yhä entistä vihaa.
* * * * *
Sitten kannettiin sisälle yht'aikaa kaksi nuorukaista, joilla oli eri
leirien merkit. Kumpikin oli tuupertunut hankeen luoti rinnassaan.
Olivatko ehkä saaneet toisiltaan nämä kansalaistaistelun antimet?
Vaikka he olivat molemmat kasvoiltaan valkeita kuin palttina, sykki
elämä heidän suonissaan vielä niin rajusti, ettei rinnassa vihlova
tuska ollut jaksanut heidän tajuaan sumentaa.
Hellät naiskädet antoivat nuorukaisille tilanteen vaatiman ensimmäisen
hoidon, ja sitten heidät asetettiin rinnakkain lepäämään — ei kaiketi
ollut tilaa muuten, eikä täällä juuri enää luokiteltu ihmisiä eri
puolille.
Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan rintamalla käänsi hetken
kuluttua kasvonsa varovasti toiseen päin ja kuiskasi hiljaa:
— Kuka sinä olet?
Toinen käänsi niinikään päätään vierustoveriaan kohti ja vastasi:
— Työmies tuolta tehtaasta...
— Minkä takia sinä taistelit?
— Vapauden puolesta...
Toisen hennoille, melkein lapsellisille piirteille värähti omituinen
ilme. Hän oli hetken vaiti ja äännähti sitten kuin kummastuneena:
— Niin minäkin...
Tuokiot liukuivat iäisyyteen, ja jokainen niistä vei mennessään
kahdesta nuoresta rinnasta pisaran elämänvoimaa. Ne rinnat oli äsken
ammuttu rikki tuolla ulkona, kahden vihan välisessä taistelussa, mutta
niissä paloi vielä elämisen tahto.
Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan puolella, tunsi joutuneensa
jonkin selittämättömän eteen, johon ei kuitenkaan saanut pysähtyä, vaan
josta oli päästävä pois. Hän tahtoi vielä selventää omaa ajatustaan
toiselle:
— Minä kamppailin kansani vapauden puolesta.
Toinen vastasi välittömästi ja niin varmasti kuin yhä lisääntyvältä
heikkoudeltaan jaksoi:
— Niin minäkin.
Molempien nuorukaisten palttinaposkille alkaa levitä väriä. Se tietää
kuumeen kohoamista, jota väkeväkään elämäntahto ei voi ajanpitkään
estää. Joku palveleva sisar kulkee ohitse, korjaa jotakin kummankin
särkyneen rinnan päällä ja jatkaa sitten kulkuaan kehoitettuaan
kumpaakin pysymään levollisena.
Mutta hän, joka oli ollut valkoisen vihan puolella, ei pääse siitä
selvittämättömästä. Hänen sieluunsa nousee hätä, ja hän tuntee olevansa
kuin tuomarin edessä. Hän kysyy vielä:
— Kumpiko meistä sitten oli oikeassa?
Toisenkin kasvoille on kehittynyt punaisia läikkiä. Nuori elämä käy
epätoivoista kamppailua vihan luodin levittämää kuumeen myrkkyä
vastaan. Hän vastaa kuitenkin vielä aivan selvästi:
— Kumpikin, sikäli kuin lienemme oman rehellisen käsityksemme mukaan
taisteluun lähteneet.
Valkoisen vihan haavoittunut soturi tuntee hädän paisuvan sielussaan.
Hänen täytyy edelleen kysyä:
— Eikö vapaus ole kaikille sama?
— Ei.
Sitten voittaa kuume elämäntahdon.
Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan riveissä, sanoo näkevänsä
vapaan kansan, joka harrastaa tieteitä ja taiteita ja jonka keskuudessa
kaikkinainen hengenelämä kukoistaa.
Toinen, punaisen vihan mies, rakentaa kuumeunissaan konetta, joka
on vapauttava kaikki työn raskauttamat, nostava muiden koneiden ja
isänmaan kamaran orjat elämäniloon ja ihmisyyden kunniaan.
Ulkona leimahtelee ikkunoihin punainen kajastus. Siellä yhteinen
kansalaisviha polttaa kaupunkia.
Sisällä sairaalassa liitelee kaksi rehellistä sielua pois ajallisesta
ruumiista.