v. Dann. Julia.
JULIA.
Kädellä tuonko siis ma maalataan?
Mik' aivoihinne tulikahan?
Ja vastassako istua ma saan
Tuon ilkeen, inhoittavan etunahan?
v. DANN (nauraen).
Ken, tyttö hupsu, sua vaatiikaan
Tuon tervapöntön luokse tulemaan?
JULIA.
Jos hän mun maalaa muistiltahan,
Kernaasti hälle suon ma sen
Hyväksi sairaan vaimon, lapsien.
v. DANN.
Se oiv' ois kuva, josta muistella voin
Sun muotoasi lohdutukseksein.
JULIA.
Kuink' aikeestanne saada tietoa voin?
Parasta on, ett' itse muotoinein
Kuvaksi jään mä setä kullallein. --
v. DANN.
Ja jos sa tervataan, niin sillä tavoin
Voit kohta kostaa. Mutta tosiaan
On onni maalarin nyt taidekkaan
Kaupunkiin' tuonut.
JULIA (vilkkaasti).
Onko mahdollinen? --
v. DANN.
On mahdollinen, yhtä varma on,
Kuin ett' tuo alituinen lausuminen:
Mi mahdollist' on, saa mun raivohon.
JULIA.
Oikeinko käynyt taidetutkinnon? --
v. HANN.
Ja kuuluisa, sen ilmoittaa voin sulle.
JULIA.
Sit' uskomaan ei saada minua,
Ett' täällä moinen ois. --
v. DANN.
Sam' on se mulle.
JULIA.
Ei -- neulatt' taida ommella -- --
Kuink' on se setä? -- taivaalt' ottaa kuuta
Ei voi, eik' kylvää pilviin kuolleita -- --
v. DANN (kiivastuneena).
Mut matkustaa voi minne tahansa,
Jos myötä pensseli tai nokiluuta
Tai lesti on, tai jotakuta muuta.
Pilkkaatko minun? Hyi sinua!
JULIA.
Suo anteeks', setä, mut tää sattuma
On kumman outo. -- Tääll' ois taidemiesi!
Pariisistako, Romastako, vai
Korkeesta Portist' tuli hän kentiesi?
Mist' tienoo tää nyt moisen miehen sai?
Sen-moisen eessä istuisin ma kai.
v. DANN.
Mamselli leikkisä on --
JULIA (innokkaasti).
Hauska oisi
Tarkemmin tietää, mikä kolkkahan
Näin kolkkoon, kylmään taideniekan toisi?
Kuink' unhottaa niin taiteen maailman
Ja idealinsa hän voisi,
Ett' eksyis näin laill' linnun muuttavan
Hän, joka maassa vaan siin' olla soisi,
Jok' kotimaa on taiteen ihanan?
Hän sois -- --
v. DANN.
Mik' innostus!
JULIA (itsekseen).
Nyt puuttui vähän.
Ett' itseän' en, hupsu, ilmaissut.
v. DANN.
Oletko taitureihin mieltymähän
Tukholman koulussa näin oppinut?
JULIA (närkästyneenä ja hämmillään).
Oh, taikaa tarvita ei oppiin tähän.
Tuhansistakin kirjoist' tietää saa,
Mit' taideniekka etsii, haluaa,
Ja mistä pingottuu sen sielun jänne.
v. DANN.
Tuo piirrokses on oiva tosiaan
Ja sukkela on siinä moni käänne.
Mut yht' et huomaakaan,
Ett' taituris, jos raha puuttu vaan,
Kauniisti kotihiin saa jäädä tänne.
JULIA (huo'auten).
Ah, raha!
v. DANN.
Raha, raha, tyttönen!
Sit' taideniekka, jost' on puhe tässä,
Niin tarvitsee kuin muutkin elämässä.
Hän Ruotsista on tullut jällehen.
Miss' oli taitonsa hän täytännässä --
JULIA (vilkkaasti).
Ken on se? Mikä nimens' on?
v. DANN (keskeyttämättä).
Hän, nuori viel', ei maaluun käytännässä
Ja rahan hankinnassa taitohon
Lie päässyt vanhempain, siis varaton --
JULIA (keskeyttäin hänet).
No enkö nimeänsä tietää saa ma?
(Itsekseen.)
Se Aksel on, mut muu ei yksikään!
V. DANN.
Se Aksel -- Aksel -- sukunimeään
En muista. Kuinka voin sen unhottaa ma?
JULIA.
Frank.
v. DANN.
Frank, niin on se, juuri niin.
Sa tarkoin tunnet maalarin, mun nähden.
Ken ties se juuri on hän, jonka tähden
Sä äsken jouduit taide-innoksiin.
JULIA (kuivakiskoisesti).
Mitenkä?
v. DANN.
Onko mies hän minkäänlainen?
JULIA (taannoisella mieli-alalla).
Mies sievä kyliä, vaikk' ei paroni,
Eik' kreivi, eikä nuori luutnantti,
Ja miljonallenne on sopivainen
Hänellä myöskin lakkari;
Koulussa piirtoa hän ohjaili. -- --
Niin, setä, luokaa minuhun nyt vainen
Katseenne vaikka koko päiväksi.
v. DANN.
Jo tänäin, jos et ois noin nulomainen,
Pakottaisin hänt' tänne tulemaan;
Parasta lie, jos vielä varrotaan.
JULIA.
Muu tähten' ei; mä kyllä, tyttö kurja,
Teen tahtonne; mut setä on niin nurja.
Minussa vastustust' ei milloinkaan.
v. DANN.
Ei setä ole nurja, mut sa vaan.
JULIA (itsekseen).
Kuink' aatosteni kuohu on nyt hurja!
Oi taivas, Akselin siis nähdä saan!
v. DANN.
No sano suoraan, tahtookos prinsessa
Nyt itsens' antaa maalata.
JULIA.
Mielellän' aivan suostun siihen ma,
Jos ette minuhun, mun istuessa,
Noit' epäluulon katsehita luo.
v. DANN.
Sa hourit, etkö leikkiä sa suo?
JULIA.
Jos muut' ei ois, mut teidän katsellessa
Noin mua, peljättävät katseet nuo.
v. DANN.
Löytyykö mitäkään, mit' et sä keksi?
JULIA.
Ne saattavat mun kauhistuneheksi.
v. DANN.
Vaan kummitusten näkyä on tuo.
JULIA.
Luulonne saattaa munkin luuloiseksi.
v. DANN.
Oh vaiti jo! Ma heti pakenen,
Ja kammarissani ma semmoisen
Kirjoitan kirjoituksen vielä kerran,
Jok' kohta voimaan saanee "En voi" herran.
Sen täytyy tulla. --
(Menen kirjoituskammariima ja lukitsee oven.)