v. Dann. Julia.
JULIA.
Min-laiseks', setä, mua tahdotten nyt?
Hurjaksi, kiltiksikö?
v. PANN.
Mamselli,
Sun tänäpänä maalaa maalari.
Saat valikoida itse pukimen nyt.
JULIA.
Muako maalataan?
v. DANN.
Niin tosiaan.
JDLIA.
Se mahdotont' on, setä, milloinkaan
En voi ma --
v. DANN (nousee kiivaasti ja pitää käsiään korvain edessä).
Voitpa! Sua voidaan kyllä
Voidella, tervata ja vaikka millä
Värillä tuhruttaa, jos tahdotaan.
JULIA (hyvitellen).
Niin, niin, jos setä tahtoo. Pelkään vaan,
Ett' olisi se tervaaminen
Itselle teille vaarallinen. --
v. DANN.
Mitenkä? Uhkailetko sa?
JULIA.
Vain pelkään, josko jolloinkin en
Näin kaulaanne ma karkaja
Ja tahraa teitä tervahan, kun min'en
Voi olla lainkaan tyyni, varova.
v. DANN.
Pois, herjä, luota suuttunehen.
Nyt mairitusta kärsi en,
Sen jättää saat sa aikaan toisehen.
JULIA.
Te suuttunut? Sit' ette voi --? Mut kehen?
Miks'?
v. DANN.
Sen sä tiedät parahin:
Maailmaan, sinuhun viel' enemmin
Tuost' "en voi" lauseestanne kirotusta.
JULIA.
Äskenhän, setä, teille lupasin
Koht' ottaa vastaan vaikka voidellusta.
v. DANN.
Mut "en voi" lausuit ennen lupausta.
JULIA.
Myönsinhän myöskin, että terva musta
Voi mua tahrata, jos tahdotten.
v, DANN (silittää keveästi hänen poskeaan).
Niin -- kärsiä ei voida sua vainen.
JULIA.
Ma maalataan? Miks'? Saanko tietää sen.
v. DANN.
Jos vastaisin: kun mulle mielehen
Se on, --
JULIA.
Mut muistakaa, vaikk' olen nainen,
Voi tahto olla mulla vastakkainen.
v. DANN.
Siks' syyni tietää nyt sun suon.
(Vie hänet peilin eteen.)
Pilkistä tuohon, näätkös kuvan tuon?
Tuon pienen velhon, muodottoman, ruman?
JULIA.
Hyi! Tytön nään mä suuttuneen, mut soman.
v. DANN.
No olkoon. Kauneutes tuo,
Min -- jälkeen ansios ei oman --
Vaan armost' taivas sulle suo,
Sun ympärilles kohta luo
Kosija-joukon summattoman.
Mit' tuovat silloin mulle nuo?
JULIA.
Pitoja yhä vaan. Haa, hankettanne
Jo alan vähitellen älytä!
Pois poistaaksenne noita sääskiä,
Armotta tervuutatte Juulianne.
v. DANN.
Vait, pidä suusi, että päättää saan,
Vakaana jos voit olla hetken vaan.
(Liikutettuna.)
Et tiedä, lapsi, kuinka elämänsä
Setäsi olla yksin saanut on
Ja sydämensä, niinkuin kallion,
Paaduttaa taistellessaan yksinänsä.
Vierasten maissa tuntemattomain
Matkustaa ensi nuoruudesta sain.
Ei seuraajaa mull' ollut elämässä,
Nyt vasta, nyt, kun hauta on jo lässä,
Sain -- --
JULIA (syleillen häntä sydämellisesti).
-- Ystävän, jok' kanssanne on ain,
Niin-kuin nyt lukemass' on tässä
Hän silmienne loistavain
Kirkasta tuota kirjoitusta,
Jonk' kevät sydämenne luo
Ja joka uskoa ei suo
Kenenkään sydämenne paatumusta.
v. DANN.
Niin, ystävän mä varmahan
Sinussa tiedän aina, armahani,
Kun suonissasi juoksevan
Mä tiedän verta veli vainajani;
Mut ystävän, jok' koht' ei sinne jää,
Miss' setä vanha istuu yksinänsä,
Vaan, Jumala ties minne, lennähtää
Kanss' armahamman toisen ystävänsä.
JULIA.
Ken, minä? Taivaan kautt', en voi sit', en -- --
v. DANN.
Jo eikö häijy "en voi" sulta ehdy?
JULIA.
Pakoittaako mun setä miehellen?
v. DANN.
En, mut niin viimein tesmälleen on tehty.
JULIA.
Persoonan' omani on, luulisin.
v. DANN.
Niin kyllä, siksikun on nähty
Persoona nuoren luutnantin
Tai jonkun sievän kreivin, paronin,
Joll' lakkari on niinkuin luotu
Mun miljonaani kätkemään.
Senlainen saapuu, niinkuin sulle suotu
Taivaalta, ja ma yksin jään.
Setäsi silloin suru täyttää,
Hän yksin istuu muistellen,
Ett' ystävä häll' oli entinen.
Siks' onnellista sattumusta käyttää
Koht' tahdon (sit' ei useasti saa
Tää seutu, joka on kuin erämaa)
Ja maalattaa sun, että kun en sua
Nää täällä luonan', ikävässä mua
Kuvasi kuitenkin sais lohduttaa.
JULIA.
Ah, kuinka, setä, palkita voin tätä
Hyvyyttänne?
(Tahtoo ottaa häntä kädestä.)
v. DANN (salaten liikutustaan).
Pois, nyt mä rauhaan jätä!
JULIA.
Ett' teiltä pois ma vietäisiin,
Se aatos liikuttaa jo teitä, setä.
v. DANN.
Hulluutta! Mistä tiedät, ett' on niin?
JULIA.
Äänenne, setä, siin' ei mua petä.
v. DANN.
Kautt' taivaan, kuljinko ma halki maan,
Ja koveninko murheen taistelusta,
Ja näinkö tuskaa, harvoin rauhaa vaan,
Tuost' tunteakseni jo liikutusta,
Ett' tyttö tynkkä syystä jostakusta
Mun jättäis? Ääneni se vanhuuttaan
Vaan värisevi: lintu itse täällä
Heleesti piipattaa vaan kevät-säällä.
On tauti luotu ihmis-äänelle,
Jot' ei voi välttää, syksyks' sano se.
Jo tarpeeks' saanet selitystä siitä.