Taaskin istun erään talon katolla Mogadorissa Marokon rannalla, missä
kuukausi sitten aloin kirjottaa näitä viimeisiä sivuja. Aika on siitä
päivästä lähtien kulkenut nopeasti.
Minä sanoin silloin, että jotakin oli tapahtunut edellisenä
iltapäivänä. Se oli jotakin, joka minun olisi pitänyt edeltäkäsin
arvata. Mutta koska tapani mukaan olin asettanut kaukoputken sokealle
silmälleni, en ollut arvannut mitään. Retkeillessämme ympäristössä minä
olin nähnyt hänen säteilevän kauneutensa puhkeavan kukkaan hänen
juodessaan terveyttä oman itämaansa lähteestä. Minä olin nähnyt hänen
älynsä varttuvan hiljaisina iltoina, jolloin tähdet kiiluivat
äärettömän hiekkameren yllä. Mutta hänen ihanissa silmissään oli
miettiväinen ilme, joka kokonaan erosi entisestä koiramaisen
rukoilevasta katseesta. Niistä loisti yhä lisääntyvä surunvoittoisuus,
jonka syynä ei enää ollut lapsen kuolema ja jota minä, jos ollenkaan
kiinnitin siihen huomiota, en tarkemmin tahtonut eritellä. Jatkoin sen
sijaan arabian kielen opinnoitani ja seurustelin ahkerasti oppineen
maurilaisen kanssa, jonka keskustelua pidin -- ja yhä vieläkin pidän --
erittäin huvittavana. Kerran minä vielä kirjotan kirjan, joka
käsittelee hänen pöytäkeskustelujaan. Mutta nyt minun täytyy kertoa
Carlottasta.
Silminnähtävästi mielissään hän suostui minun ehdotukseeni, että
aamulla ratsastaisimme Palmupuutaloon aamiaista syömään, kuten usein
ennenkin olimme tehneet. Minä luulen, että hän ollaksensa minulle
mieliksi on voittanut luontaisen velttoutensa -- onpa hän oppinut
rakastamaankin laivojen ja karavaanien kiertolaiselämää. Häntä
innostavat ja huvittavat uudet maisemat, uudet vaikutelmat. Minä se
pysähdyin tänne Mogadoriin, missä tämä kalustettu talo, jonka omisti
Europaan matkustanut saksalainen kauppias, houkutteli minua
levähtämään. Minä en ole yhtä nuori kuin Carlotta ja alan väsyä. Jos
Carlotta olisi saanut tehdä mielensä mukaan, olisi hän lakkaamatta
ratsastanut kameeleilla Afrikan poikki aikojen loppuun saakka. Hän oli
muuttunut monessa suhteessa. Sen sijaan että hän olisi pitänyt minua
makeisten ja muiden elämäntarpeiden hankkijana, jommoisiin hän
Carlottana oli oikeutettu, hän nyt osoitti minulle inhimillistä
ystävyyttä ja myötätuntoa, syrjäytti omat toivomuksensa ja ajatteli
ainoastaan minun toivomusteni tyydyttämistä. Mutta hän rakasti yhä
vielä makeisia ja söi usein hirvittäviä määriä maurilaista sekasotkua.
Hänen ahneutensa oli niin suuri, että ainoastaan minun kauhistukseni
veti sille vertoja. Hän oli yhä vielä sama Carlotta. Toiselta puolen
hän oli luopunut entisestä hyväilemishalustaan. Jos hän nyt laski
kätensä minun käsivarrelleni, teki hän sen aivan kainosti -- minun oli
silloin tapana nauraa, ja hän joutui siitä vallan ymmälleen.
Ennenmuinoin hänen hyväilemishalunsa oli saattanut minut epätoivoon. Se
aika oli mennyt. Minä sanoin itselleni, että olin vanha kuin
egyptiläinen sfinksi.
Söimme siis aamiaista Palmupuutalossa ja ratsastimme takaisin
Mogadoriin iltapäivällä, jolloin ilma oli viileää. Koska tunsimme tien,
joka johti erämaan poikki, emme ottaneet opasta mukaamme ja pääsimme
siis myös siitä tihrusilmäisten lapsien laumasta, joka muutoin kuin
kärpäsparvi kiusaa matkailijaa hänen retkillään. Oikealla puolellamme
oli erämaa, joka suli yhteen taivaanrannan kanssa; vasemmalla
hiekkakumpuja ja kivilohkareita; edessämme kimalteleva viiva, jonka
takana meri ja kaupunki olivat. Ympärillämme hiljaisuutta ja rauhaa.
Ihmeteltävän selvinä ja terävinä erottautuivat kaikki esineet Afrikan
kirkkaassa ilmassa.
Huomaamattani olin joutunut kappaleen matkaa Carlottasta edelle,
vaipuneena mietteisiin ja huoaten, kuten mies usein huokailee
ajatellessaan sitä saavuttamatonta, jota nimitämme onneksi. Yhtäkkiä
huomasin, ettei hän ollut minun rinnallani, ja kun käännyin taaksepäin,
näin näyn, joka pani sydämeni sykkimään nopeammin, niin kaunis se oli.
Siinä tuli Carlotta raakalaismaisesti koristetun ja satuloidun aasinsa
selässä. Mutta Carlotta mitä rikkaimman väriloiston kirkastamana. Hän
istui siinä puuvillaisen päivävarjon suojassa -- sen hän omaksi
ihastuksekseen ja minun kauhukseni oli ostanut Mogadorista -- aivan
mahdoton tummanpunainen ja hohtavan keltainen kapine; jotakin aivan
kamalaa, joka sopi pantomiimiin tai -- tähän afrikkalaiseen
iltapäivään. Valkeassa auringonvalossa korea päivänvarjo loi
ihmeellisiä heijastuksia Carlottan pronssinkeltaiselle tukalle, hänen
valkealle aurinkohatulleen, hänen lämpimälle iholleen ja hänen
häikäisevän valkealle silkkipuserolleen; kehyksenä oli heleänsininen
taivas. Se oli lumoava taulu. Minä tuijotin suu auki Carlottaan hänen
lähestyessään barbarimaisen eläimen selässä, jonka kaikkia liikkeitä
hänen vartalonsa rytmillisesti noudatti. Hänen silmänsä olivat
suunnatut minuun. Hän pysähtyi, ja hetken verran katsoimme toisiamme
silmiin, ja noissa ihmeellisissä silmissä minä näin suloista
surunvoittoisuutta, ne vetosivat minuun sanomattomalla tavalla. Hetki
kului. Me ratsastimme taas eteenpäin rinnakkain; ei kumpikaan sanonut
mitään. Minä en katsonut häneen -- olin omituisen hämilläni. Sydämeni
täyttivät tunteet, joiden olin luullut ainaisiksi ajoiksi kuolleen.
Yhtäkkiä kaupunki kohosi edessämme kuin heikko kangastus. Ensin
sen ihmeelliset minareetit ja tornit kimaltelivat valkeina
ametistinvärisessä ilmassa, joka vaihtui keskitaivaan sineen vihreiden
varjojen välityksellä. Ja kaupungin alapuolella levisi kirkkaan sininen
meri. Mutta kaikki näytti himmeältä, epätodelliselta. Kaukana, kaukana
siinti palmupuiden ryhmä. Kevyt tuulenhenki oli herännyt ja pani hiekan
lentelemään ja tarumaisen maiseman tuolla taivaan rannalla
vavahtelemaan, kuin olisi se ollut kajastus.
"Unelmien kaupunki", minä ihaillen huudahdin.
Carlotta ei vastannut. Minä luulin, ettei hän ollut kuullut. Ääneti
ratsastimme kappaleen matkaa eteenpäin. Vihdoin hän lähensi aasinsa
aivan minun aasini luo.
"Saavummeko koskaan sinne?" hän kysyi osottaen sormellaan sinnepäin.
"Mogadoriinko? Toivottavasti", minä nauraen vastasin.
Minä luulin, että hän oli väsynyt.
"Ei. Ei Mogadoriin. Unelmien kaupunkiin -- sinne, minne kaikki
ikävöivät."
"Rakas lapsi, teidän on hiukan myöhäistä ruveta ikävöimään unelmien
kaupunkia ja sitä, mitä ei voi saavuttaa. Minä tunsin kerran pienen
tytön, joka olisi kysynyt: 'Mitä on unelmien kaupunki?'"
"Hän ei kysynyt, siksi että hän tietää sen", vastasi Carlotta.
"Ei. Me emme koskaan saavu sinne. Näyttää siltä, kuin ratsastaisimme
suoraan sinne -- mutta kun tulemme lähelle, on se kuitenkin vain
Mogador."
"Ettekö te ole onnellinen, Carlotta?" minä kysyin.
"Oletteko te, Seer Marcous?"
"Minäkö? Minä olen filosofi, lapsi kulta, ja onnellinen filosofi olisi
epäsikiö, joka kelpaisi näytteille pantavaksi. Jos semmoinen
löydettäisiin, saattaisi asettaa hänet karvaisen miehen ja elävän
luurangon väliin."
"Minä luulen, että minustakin pian tulee filosofi", Carlotta sanoi, "ja
sitä minä vihaan! Joskus minä luulen, että vihaan kaikkea ja kaikkia --
paitsi teitä, Seer Marcous, rakas! Minä olen ilkeä. Minä olen
varmaankin syntynyt ilkeäksi. Mutta ennen minä tavallisesti olin
onnellinen. Minä en koskaan ikävöinyt unelmien kaupunkeja. Minä olin
juuri kuin kissa. Kuin Polyphemus. Muistatteko Polyphemusta?"
"Muistan", minä sanoin. Ja koska Carlottan keskustelu oli saattanut
minut tasapainostani, minä lisäsin: "Minä tapoin sen."
"Tapoitteko te sen? Miksi?" hän kysyi säikähtyneenä.
"Se nauroi minulle. Siksi että minä olin onneton", minä sanoi.
"Minun tähtenikö?"
"Niin. Teidän tähtenne. Mutta se ei kuulu tähän. Eihän meidän pitänyt
puhua Polyphemuksen kuolemasta. Me puhuimme juuri filosofeista, ja te
sanoitte, että te filosofina vihasitte kaikkea ja kaikkia -- paitsi
minua. Miksi teitte poikkeuksen minuun nähden, Carlotta?"
Me ratsastimme nyt niin lähellä toisiamme, että minun sääreni sipaisi
hänen satulavyötään. Minä kiinnitin katseeni häneen. Hän käänsi pois
päänsä ja piteli päivänvarjoaan meidän välillämme. Minä kuulin puoleksi
tukahdutetun nyyhkytyksen.
"Emmekö astuisi maahan -- ja istuisi vähän -- minä tahdon itkeä."
"Siihen kaikki naisellinen filosofia päättyy", sanoin
epäystävällisesti. "Ei. Nyt alkaa jo olla myöhäistä. Mogador se
vain on tuossa edessämme. Katsokaamme, että joudumme sinne."
Carlotta otti nopeasti pois päivänvarjon.
"Mikä teitä vaivaa, Seer Marcous? Ette te koskaan ennen ole puhunut
sillä lailla."
"Hitto sen tietäköön", minä suuttuneena vastasin -- vaikken ymmärrä,
miksi olin vihainen. "Ensin te tuon kamalan päivänvarjon ja siunatun
sinisen taivaan ja auringon avulla saatte aikaan taulun, joka sopisi
näytteille pantavaksi ja joka kiusaa minun herkkää sieluani;
ja sitten --"
"Se on hyvin kaunis päivänvarjo", sanoi Carlotta ja katsoi siihen
kainosti.
"Antakaa se minulle", minä sanoin.
Hän totteli tapansa mukaan. Minä heitin sen ulos erämaahan. Se
hypähteli pari kertaa -- sitten se jäi paikalleen. Carlotta pysäytti
aasinsa.
"Oo--oo --!" hän sanoi vanhaan totuttuun tapaansa.
Minä astuin nopeasti maahan, autoin hänet aasin selästä ja tartuin
molempiin ohjaksiin.
"Lapsi kulta", minä sanoin, "mitä tämä kaikki merkitsee? Tässä me nyt
kuukausmääriä olemme eläneet mitä rauhallisinta, häiritsemättömintä
elämää, ja nyt te yhtäkkiä alatte puhua unelmien kaupungeista ja siitä,
miten mahdotonta on tulla sinne, ja minä suutun ja heittelen
päivänvarjoja ympäri erämaata. Mitä se merkitsee?"
Kaikkein omituisinta oli, että minä kohtelin Carlottaa täysikasvuisena
naisena, aivan kuin olisin ollut uudenaikaisen ranskalaisen romaanin
sankari. Ehkä olin nuorempi kuin olin luullut.
"Miksi te olette suuttunut minuun?" hän hiljaa kysyi silmät maahan
luotuina.
"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", minä sanoin.
Hän kohotti hitaasti katseensa -- ah, hyvin, hyvin hitaasti ja katseli
minua. Jotakin hymyilyn tapaista värähteli hänen huulillaan. Minä
luulen totisesti, että hänen naisellinen minänsä riemuitsi. Minä
käännyin poispäin ja nostin maasta päivänvarjon, jonka annoin hänelle
takaisin.
"Minä luulin, että te tahdotte itkeä", minä huomautin.
"Minä en voi", sanoi Carlotta valittavalla äänellä.
"Ettekä te tahdo sanoa minulle, miksei yleinen vihanne ulotu minuun?"
Carlotta kaiveli hiekkaa kenkänsä kärjellä. Tämä näky muistutti
mieleeni ruusunpunaisia varpaita, joita hän niin julkeasti oli
näytellyt minulle Lontoossa tulopäivänsä jälkeisenä päivänä. Vanha
toivo, vanha pelko, vanha taistelu heräsi taaskin eloon. Hän oli
vieläkin ihailtavamman kaunis kuin ruusunpunaisten varpaiden Carlotta,
ja henkisessä suhteessa hän oli uudestisyntynyt.
"Minä en voi", kuulin hänen kuiskaavan.
Nyt minä olin vannonut kaikki miehille mahdolliset valat, että minä
aikojen loppuun asti pysyisin Carlottan isoisänä. Tähän saakka tunteeni
olivat vastanneet tätä päätöstä. Nyt heitetään yhtäkkiä harmaa parta ja
vanhakuosiset vaatteet syrjään, ja minä olen taaskin nuori, ja minun
hehkuva sydämeni sykkii rajusti, kun näen hänen kauneutensa. Purin
huuleni yhteen.
"Ei", sanoin itsekseni. "Sitä traagillista ilveilyä en aio enää ruveta
näyttelemään."
Heitin ohjakset Carlottan aasin kaulaan. Molemmat aasit olivat tähän
saakka katselleet meitä hiljaisen hämmästyksen valtaamina.
"Luullakseni on parasta, että jatkamme matkaamme, Carlotta", minä
sanoin. "Nouskaa satulaan."
Tottelevasti hän antoi minulle pienen jalkansa, ja minä nostin hänet
satulaan.
Emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin saavuimme Mogadoriin. Mutta
molemmat tunsimme, että jotakin oli tapahtunut.
Päivällispöydässä kohtasimme toisemme, kuten tavallisesti. Carlotta
puheli hiukan hermostuneesti matkoistamme ja teki minulle lukemattomia
kysymyksiä, osottaen semmoista tiedonhalua, jommoista en siihen saakka
ollut aavistanutkaan hänessä olevan. Minulla ei koskaan ollut vähemmän
halua opettaa häntä. Päivällisen jälkeen nousimme tasaiselle katolle.
Carlotta tarjosi minulle kahvia pienen pöydän ääressä, joka oli mukavan
lepotuolin vieressä, missä minä tavallisesti makasin. Ilta oli
tähtikirkas ja ihana. Lähellä olevasta kahvilasta kuului yksitoikkoista
maurilaista soittoa. Kun olin juonut kahvini loppuun, otti Carlotta
kahvikuppini ja asetti sen pöydälle, juuri niinkuin lapsenlapsen
sopiikin. Sitten hän asettui seisomaan minun eteeni.
"Ettekö tahdo tehdä minulle vähän tilaa, Seer Marcous, rakas?"
Siirsin pois jalkani alustalta, ja hän istuutui. Pyydän huomauttaa,
etten minä itämaalaisen pashan tavoin istunut ainoassa tarjolla
olevassa tuolissa.
"Kertokaa minulle tähdistä!" hän pyysi.
Minä tiesin, mitä hän tarkotti. Hän rakasti vanhoja kreikkalaisia
taruja; ne viehättivät häntä, vaikka minun jokapäiväinen esitykseni
himmensi niiden runollista kauneutta. Hän kehittyi alituisesti. Minä
katselin taivasta löytääkseni sopivan tekstin ja löysin sellaisen
Plejadeista. Ja minä kerroin hänelle; kuinka Atlas ja Plejone, meren
tytär, saivat seitsemän tytärtä, kuinka he kaikki olivat viattomia ja
puhtaita, paitsi yksi, kuinka Artemis oli heidän ystävänsä, kuinka
Orion, metsästäjä, jonka Artemis sittemmin tappoi ja jonka
kolmitähtinen kimalteli tuolla taivaalla, ilkeästi väijyi heitä, kuinka
he rukoilivat jumalilta vapautusta ja kuinka vihdoin se, joka ei ollut
neitsyt, sillä hän oli rakastanut kuolevaista miestä, häpeän valtaamana
vetäytyi syrjään sisariensa seurasta ja muuttui ihmisten silmille
näkymättömäksi.
"Hän häpesi", sanoi Carlotta hiljaa, "koska hän sittemmin rakasti yhtä
jumalista, joka ei huolinut hänestä, siksi että hän oli antautunut
kuolevaiselle. Naisella on siis polttava tuli täällä --" hän painoi
kätensä sydäntään vastaan -- "joka saa hänet toivomaan, että hän
palaisi poroksi, haihtuisi tyhjiin, muuttuisi ilmaksi, näkymättömäksi."
Viimeisen sanan sanottuaan hän nopeasti nousi paikaltaan, mutta minä
laskin käteni hänen hartioilleen.
"Carlotta, rakas lapsi", minä sanoin, "mitä te tarkotatte?"
Hän tarttui ranteisiini ja koetti nousta paikaltaan epätoivoisena
läähättäen:
"Te olette yksi jumalista, ja minä toivoisin, että voisin muuttua
näkymättömäksi tähdeksi."
"Mutta sitä en minä tee", sanoin tukahtuneella äänellä. Väkisin vedin
hänet syliini, ja huulemme yhtyivät. Hän taipui syleilyyni, ja tässä
suutelossa Carlotta antoi minulle koko sielunsa...
"Tuntuu ihanalta, kun taas saan painautua syliinne", sanoi aina
avomielinen Carlottani hetken kuluttua. "Minä en ole tehnyt sitä -- ah,
hyvin pitkään aikaan."