Kuinka saattaisin kuvailla, mitä tapahtui vähän sen jälkeen?
Pienen lapsen kuolema on niin merkityksetön, jokapäiväinen tapaus.
Useimmat järkevät ihmiset, jotka katselevat asiaa sivultapäin, eivät
saata olla iloitsematta, kun ihmisolento pelastuu niistä väsyttävistä,
suruisista vuosista, joita nimitetään elämäksi. Sillä kukapa uskaltaisi
väittää vastaan, kun pessimisti sanoo, että on parempi jäädä syntymättä
kuin tulla maailmaan, että on parempi kuolla kuin elää? Mutta niille,
joilta elämän koko toivo on mennyt, tällaiset perustelut tuottavat ylen
vähän lohdutusta. Suru on kaikista tunteista itsekkäin. _Minä_ olen
kadottanut kaiken, joka antaa elämälle arvoa. Ehtiikö kiusattu sielu
muuta harkita?
Carlottalle se oli varjojen laakson läpi vaeltamista. Minulle se oli
ensiksikin taistelemista Carlottan elämästä, toiseksi vasta tekemieni
suunnitelmien tuhoutumista. Toimettomuuden, voimattomuuden kirous
näytti yhä seuraavan minua. Olin asettanut itselleni vaatimattoman
päämäärän. Tahdoin kasvattaa Carlottan lapsen, olla osallisena uuden
sukupolven kehittämisessä. Mutta tämänkin vähäisen tehtävän kohtalo
minulta riisti.
Pieni vilustuminen, kuristustauti, muutaman yön tuskainen valvominen,
ja hento elämä oli sammunut. Antoinetten ja minun täytyi väkisin ottaa
jääkylmä pieni ruumis Carlottan sylistä. Yksin minä vein sen
kirkkomaalle. Pieni valkea kirstu oli vuokravaunujen takaistuimella, ja
sitä koristi Antoinetten antama valkea kukkaskimppu. Hautakappelissa
toinen ihmiskunnan sirpale odotti hautaamistaan; molemmat ruumiit
haudattiin samalla kertaa. Minä seisoin yksin pienen valkean kirstun
ääressä. Mustan kirstun ympärillä seisoi joukko surevia. Ohi
kulkiessani loin silmäyksen kirstussa olevaan kirjotukseen: "Jane
Elliot, täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta." Pappi puhui kalliille
vainajille, veljellemme ja sisarellemme. Se oli joko kamalaa pilaa tai
kamalaa totta. Pieni ottopoika parkani ei tarvinnut minun apuani elämän
vaivoissa. Hänen äitinsä sitävastoin tarvitsi kaiken sen avun, minkä
minä saatoin hänelle antaa. Ilman minua hän olisi kuollut. Se on minun
varma vakaumukseni. Minä olin hänen ainoa turvansa siinä pyörteessä,
mihin hän oli joutunut. Hän riippui kiinni minussa -- suorastaan
riippui kiinni. Tuntimääriä minä istuin hänen luonaan, ilman että hän
antoi minun poistua. Pelkkä läsnäoloni näytti rauhoittavan häntä.
Vaikka olen elänyt nämä unettomat vuorokaudet aivan äskettäin, muistan
ne vain epäselvästi. Hämärästi valaistu, tuttu huone, jonka minä kerran
olin sulkenut kuin haudan; seinällä häilyvät varjot; Carlottan
kuumeiset kasvot ja suuret, kuopallaan olevat silmät; hänen pieni
kätensä, joka suonenvedon tapaisesti puristi minun kättäni;
hoitajattaren hiljaiset askeleet -- siinä kaikki, mitä muistan. Ja kun
hän taas tuli tajuunsa, tahtoi hän, että minä alati olisin hänen
vieressään, vaikka hän oli ääneti pitkät ajat ja tuskin näkyi
huomaavan, että minä olin siellä. Hän oli yhä vielä aivan kuin surunsa
kangistama. Vasta silloin minä käsitin, mikä merkitys lapsella oli
ollut hänen kehitykselleen. Hän oli herännyt, hänen tunnekykynsä oli
elpynyt eloon. Hän oli jättänyt minut tuntematta mitään tunnonvaivoja.
Hän oli antautunut Pasqualelle tuntematta intohimon kipinääkään. Hän
oli palannut minun luokseni kuin haavottunut eläin, joka etsii turvaa
kodistaan. Lapsi yksin oli saanut kiihkeän inhimillisen rakkauden
leimahtamaan liekkiin siitä siemenestä, joka oli kätkettynä hänen
sieluunsa. Ja nyt lapsi oli kuollut, ja aurinko oli kadonnut hänen
taivaaltaan ja maailman jäätävä pimeys ympäröi hänet.
Tuli sitten aika, jolloin hänen kielensä siteet laukesivat ja jolloin
hän alituisesti puheli lapsestaan, kunnes hän eräänä päivänä puhui
siitä, kuin olisi se vielä hengissä, ja pyysi, että se tuotaisiin hänen
luokseen -- ja sitten hän sai uuden kuumekohtauksen.
Vihdoin eräänä aamuna hän heräsi terveestä unesta ja näki minut
valvomassa vuoteensa ääressä; minä olin nimittäin kello kuusi tullut
hoitajattaren sijaan. Ensi kerran lapsen sairastumisen jälkeen hän
hymyili minulle, tarttui käteeni ja suuteli sitä.
"On kuin heräisin taivaassa, kun näen teidän kasvonne, Seer Marcous,
rakas", hän kuiskasi.
"Toivottavasti taivaan asukkaat ovat hiukan kauniimmat kuin minä",
sanoin hymyillen.
"Hou!" nauroi Carlotta. "Ettekö tiedä, että te olette kaunis?"
"Te ette saa syöttää minulle vanhaa pilaa, Carlotta", sanoin minä ja
muistutin hänelle, kuinka hän kerran oli nauranut minulle, kun minä
väitin olevani hyvin kaunis.
Carlotta kuunteli kärsivällisesti, kunnes olin lopettanut; sitten hän
sanoi hiljaa huoahtaen:
"Te ette saata ymmärtää, Seer Marcous, rakas. Minä olen ajatellut
pientä poikaani ja enkeleitä -- ja kaikki enkelit ovat teidän
näköisenne."
Minä koetin nauraen kuvailla, minkä näköinen minä olisin, jos minulla
olisi pitkä pellavankeltainen tukka ja valkeat siivet.
"Minun enkeleilläni ei ollut mitään siipiä", sanoi Carlotta vakavasti.
"Niillä oli kaikilla yönutut yllään. Ne olivat oikeita enkeleitä. Ja
se, joka oli eniten teidän näköisenne, piteli minun pikku lastani
sylissään ja antoi minun suudella sitä, ja kun hän sitten laski sen
nukkumaan valkoiselle pilvelle ja sen asemesta otti minut syliinsä ja
kantoi minut pois, pois ilman halki, silloin minä en enää itkenyt,
vaikka minun täytyi jättää lapseni. Eikö se ollut kummallista? Minä
hiivin hänen turviinsa -- näin --" ja hän painautui kokoon patjoissansa
-- "ja se oli ihanaa."
Kauniin helmikuun aamun kalpea aurinko pilkisti huoneeseen uudinten
takaa. Minä sammutin heikosti loistavan sähköliekin ja päästin
päivänvalon sisään.
"Ah", Carlotta huudahti ja kääntyi ikkunaan päin, "miten ihanasti
aurinko loistaa! Nyt täällä vasta on kuin taivaassa! Tiedättekö", hän
salaperäisesti lisäsi, "juuri ennenkuin minä heräsin, oli aivan pimeätä
ja minä olin kadottanut enkelini näkyvistäni ja etsin niitä."
Minä neuvoin hänelle, ettei hän enää koettaisi etsiä mitään yöpukuisia
taivaallisia olentoja, vaan tyytyisi maapallon vaatimattomampiin
asukkaihin. Hän puristi minun kättäni.
"Minä tahdon koettaa olla tyytyväinen, Seer Marcous, rakas!"
Hän teki parhaansa, lapsi raukka, minun ollessani saapuvilla; mutta
minä kuulin, että hän usein istui vuoteessaan pidellen pieniä
vaatekappaleita sylissään, nostellen niitä yksitellen ja itkien, kuin
olisi hänen sydämensä ollut pakahtumaisillaan. -- Vaikka hän parani
jokseenkin nopeasti, olivat hänen poskensa silti yhä vielä kalpeat ja
laihat ja katse oli surunvoittoinen. Ilma oli yhä edelleen sateista ja
usvaista; hän istui päivät päästään melkein liikahtamatta kyyristyneenä
tulisijan ääreen. Hänen mielipaikkansa oli salin uuninmatto. Omaan
huoneeseensa, siihen, missä erinomainen neiti Griggs antoi hänelle
opetusta, hän tuskin astui jalallaan.
Kerran hän yhtäkkiä tempasi itsensä irti mietteistään ja huusi
hyväilynimeni. Minä nostin katseeni kirjoituspöydästä, jonka ääressä
istuin lueskellen arabian kielioppia.
"No?"
"Minä olen istunut tässä ja ajatellut -- ajatellut ja ajatellut. Minä
olen ajatellut, että te varmaankin rakastatte minua paljon."
"Niin, Carlotta", minä sanoin puoleksi hymyillen. "Asia lienee niin."
"Yhtä paljon kuin minä rakastin pikku lastani", hän sanoi vakavasti.
"Ennen minä ehkä pidin teistä toisella tavalla."
"Ja nyt?"
"Nyt ehkä samalla tavalla, Carlotta."
"Minä rakastin pientä lastani, siksi että se oli minun lapseni", hän
huomautti ja kohotti toisen laihan kätensä lämmittääkseen sitä. "Minä
tahdoin tehdä mitä hyvänsä hänen puolestaan, mutta minä en tahtonut,
että hänen piti tehdä jotakin minun puolestani. Minä olisin voinut
kuolla hänen puolestaan. Se on hyvin omituista. Niin, minä luulen, että
te rakastatte minua sillä tavalla, Seer Marcous. Miksi?"
"Siksi", minä vastasin sangen vähän nerokkaasti, "että kun minä kaksi
vuotta sitten löysin teidät Embankment Gardensista, olitte te
suunnilleen yhtä avuton kuin teidän pikku lapsenne."
Carlotta loi minuun nopean silmäyksen.
"Silloin te piditte minua sietämättömänä vastuksena. Niin, minä tiedän
sen nyt. Minä olen ymmärtäväinen nyt. Mutta te olitte aina hyvä
minulle. Te olitte hyvän näköinen, kun te istuitte siinä penkillä. Te
luitte pientä likaista kirjaa."
"Uskokien historiaa", minä mutisin. Minusta tuntui, että siitä oli
hyvin pitkä aika.
Syntyi vaitiolo. Minä katselin häntä hetkisen. Hän oli taas vaipunut
vakaviin mietteisiin. Minä huokasin -- luultavasti ajatellen elämän
vaivoja yleensä -- ja palasin arabian kielioppiin.
"Seer Marcous?"
"No?"
"Miksette te ajanut minua pois, kun minä tulin takaisin?"
Minä läimäytin kiinni kielioppini, menin hänen luokseen ja istuuduin
hänen viereensä.
"Te rakas, pikku tyttö -- mikä kysymys! Kuinka minä saattaisin ajaa
teidät pois teidän omasta kodistanne?"
Hän loi nopean, säikähtyneen katseensa ensin minuun, sitten tuleen,
sitten taas minuun. Sitten hän lyyhistyi kokoon ja purskahti
hillittömään itkuun.
Minä koetin kömpelösti lohdutella häntä ja mutisin jotakin lapsesta.
"En minä itke lapsen tähden", Carlotta nyyhkytti. "Minä itken itseni
tähden! Ja teidän tähtenne! Ja kaiken sen tähden, jota minä nyt alan
ymmärtää."
Minä taputin hänen päätään, sytytin paperossin ja aloin kävellä ympäri
huonetta. Carlottan henkinen kehitys saattoi minut ymmälleni, ja
kuitenkin minua ilahdutti, että hän oli alkanut ymmärtää, minkälaiset
minun tunteeni häntä kohtaan olivat. Samalla kertaa kaikuivat
korvissani surulliset sanat "liian myöhään, liian myöhään", ja minä
ajattelin, minkälaista elämämme olisi saattanut olla, ja minä antauduin
hyödyttömän surun ja kaipauksen valtaan.
Minä olin käynyt vanhaksi. Intohimo oli kuollut. Olin toivonut, että
saisin kuulla pienten lapsenjalkojen tupsuttelevan kodissani, olin
toivonut, että saisin tuntea muka isänylpeyttä, että saisin, joskin
vain toisen puolesta, kantaa elämän soihtua eteenpäin. Tämä toivo oli
nyt kuollut ja haudattu -- pieneen valkeaan kirstuun kätkettynä.
Jäljellä oli vain suuri, hiljainen rakkaus. Minä olin väsynyt, vanha
mies, ja Carlotta oli minulle äärettömän rakas sisar -- tai tytär --
tai vaikkapa tyttärentytär -- niin vanhaksi tunsin itseni. Ja kun minä
nostin hänet uunin vieressä olevalta tuolilta ja suutelin pois
kyyneleet hänen silmistään, oli suudelmani totisesti isoisän
suudelma...
Taaskin sama vanha kysymys. Miten ihmeessä minun tulee menetellä
Carlottaan nähden? Kysymys ei kuitenkaan ole aivan sama kuin ennen. Nyt
se pikemmin kuuluu: miten ihmeessä minun pitää menetellä Carlottaan ja
minuun itseeni nähden? Omituinen suhteemme yhdistää meidät
erottamattomasti.
Ensiksikin hän tarvitsi auringonpaistetta Englannin himmeän ja kalpean
kevään asemesta, hänen täytyi päästä pois täältä tuskan ja kuoleman
kodista. Ja minäkin tunsin tarvitsevani suurempia näköpiirejä. Lontoo
oli minulle muuttunut painajaiskaupungiksi, jonne en koskaan astunut
jalallani. Minä en voinut ottaa osaa sen väsymättömään kilvotteluun ja
rientoiluun. Sen ilot ja huvitukset eivät viehättäneet minua. Minä en
saattanut puhua suoraan ja avomielisesti viidenkään kanssa sen viidestä
miljoonasta asukkaasta. Judith oli kadonnut elämästäni. Tätieni ja
serkkujeni silmissä minä olin yhteiskunnan rajojen ulkopuolella. Rouva
Mc Murray ei tietänyt, että minä olin palannut Englantiin. Minä
myönnän, että olin kohdellut hyväntahtoista ystävääni pahoin. Tiedän,
että hän olisi kiiruhtanut Carlottan luo auttaakseen häntä hänen
hädässään mutta olisiko hän ymmärtänyt Carlottaa? Kun nyt harkitsen
asiaa, uskon varmasti, että hän olisi sen tehnyt; siihen aikaan en
harkinnut mitään. Minä vetäydyin kuin etana kuoreeni. Tämä vertaus on
hyvin tavallinen, mutta tavallinen minäkin olin -- tavallisin
ihmisetana, joka koskaan on mahtunut tavalliseen kymmenhuoneiseen
kuoreen. Ja nyt tämä talo hyödyttömine kirjoineen ja tuhat kertaa
hyödyttömämpine käsikirjotuksineen -- "Renessanssin Moraalin Historia"
-- kaikkine synkkine muistoineen, toimettomuuden kalpeine aaveineen --
nyt se muuttui epäterveelliseksi vankilaksi, missä elin turhaa
elämääni. Minä päätin lähteä pois sieltä, jättää kirjani, hylätä
Renessanssin Moraalin ja mennä Carlottan seurassa ulos erämaahan ja
auringonpaisteeseen. Siellä täyttyköön se kohtalo, jonka korkeat
jumalat ovat meille määränneet.