Niin asui siis Carlotta taas minun talossani, jota hän oli pitänyt
kotinaan. Taivas estäköön minua koskaan saattamasta häntä epäilemään
sitä asiaa!
Minä olen ehkä saanut hyvän opetuksen: minä olen oppinut tuntemaan
rakkauden sisällön ja tarkotuksen. Se rakkaus, joka vain on himoa, se
on, vaikka kaikkien aikojen runoilijat sitä ylistävätkin, eläimellistä
laatua ja sen täytyy menehtyä. Se rakkaus, joka on anteeksiantavainen,
kärsivällinen, uhrautuvainen, se on katoamaton ja kohottaa heikon
ihmisen hiukan lähemmäksi enkeleitä. Kun Carlotta kotiin palattuaan
itki olkaani vastaan, tunsin, että kaikki katkeruus oli kadonnut
sydämestäni -- katkeruus olisi ollut epäjalo, halpamainen tunne. Jos
hän olisi tullut takaisin minun luokseni spitalisena ruumiiltaan ja
turmeltuneena sielultaan, ei se olisi vaikuttanut asiaan. Minä olisin
sittenkin antanut hänelle anteeksi, rakastanut häntä, hoivannut häntä.
Se ei riippunut järjestä eikä tunteista, eikä siinä ollut mitään
haaveellisuutta; minua ei mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena
siitä. Minä noudatin vain avuttomana sielusta nousevaa käskyä.
Päivät kuluivat rauhallisesti. Surustani huolimatta minä tunsin itseni
kummallisen onnelliseksi. Minulla ei voinut olla mitään itsekkäitä
toiveita. Ehkä minä yhdessä vuodessa olin käynyt viisi vuotta
vanhemmaksi ja katselin elämää toisin silmin. Minulle riitti, että hän
oli tullut kotiin siihen satamaan, missä hän oli turvassa kaikilta
myrskyiltä. Hän oli se velvollisuus, joka oli minulle määrätty, aivan
niinkuin Judithin mies oli hänen velvollisuutensa. Minä pidin itseäni
miehenä, joka pystyy yhteen ainoaan tehtävään. Äärettömällä
rakkaudella, äärettömällä kärsivällisyydellä tehdä Carlottasta
suloinen, hyvä nainen, tulevan lapsen viisas äiti -- sellaisen
vaatimattoman päämäärän Sallimus oli minulle asettanut. Kun ajattelee,
mitä ihminen saattaa toimittaa, oli se sangen vähäpätöinen.
Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei tämä tehtävä ollut suorittamisen
arvoinen?
Olisinko minä missään maallisissa oloissa saattanut tehdä muuta hyötyä
kuin kirjottaa hyödyttömän kirjan? Siihen aikaan minä en tällä tavalla
eritellyt mielentilaani; se mies, joka niin tekee, on näyttelijä,
ilveilijä; mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, luulen, että
menettelyni määrääjinä olivat jotkut tämäntapaiset vaikuttimet, joiden
laatua en silloin ollut itselleni selvitellyt.
Vaikka minä olin kokonaan parantunut varsinaisesta erakkokiihkostani,
en minä kuitenkaan mitenkään muuttanut suhdettani ulkomaailmaan. Minä
kirjotin Judithille, kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja sain
ystävällisen vastauksen.
Tutkiessani mystiikkaa ja ihmeitä tulin usein tekemisiin arabian kielen
kanssa. Huomasin, että Carlotta osasi tätä kieltä tarpeeksi paljon
voidakseen opettaa minulle sen ensi perusteet, ja siten minusta
kohtalon omituisen oikun kautta tuli hänen oppilaansa. Se tuotti meille
molemmille tyydytystä.
Ennen pitkää onneton menneisyys näytti häipyneen hänen mielestään. Hän
puhui harvoin Pariisista, vielä harvemmin ikävästä täyshoitolasta eikä
koskaan Pasqualesta. Pasqualea kohtaan hän tunsi hiljaista vihaa,
jommoista eläin voi tuntea ihmisolentoa kohtaan, jonka puolelta se on
saanut kokea veristä vääryyttä. Toiselta puolen hän hitaasti kehittyi
-- kuten sittemmin olen käsittänyt -- ja oli alkanut ymmärtää, että hän
antautumalla miehelle, jota hän ei rakastanut, oli tehnyt rikoksen
sukupuoltaan vastaan, rikoksen, jonka hän oli saanut kalliisti maksaa;
tämä tunne ei kuitenkaan vähentänyt harmia, jonka hän tunsi Pasqualea
kohtaan. Usein näin hänen istuvan otsa rypyssä ja ompelutyö helmassaan,
nähtävästi miettien jotakin mutkikasta probleemia; sitten hän joko
surullisesti pudisti päätään, ikäänkuin olisi henkinen ponnistus ollut
liian suuri, ja alkoi taas ommella, tai myöskin, jos hän kohtasi minun
katseeni, hän saattoi säpsähtää, hymyillä rohkaisevasti ja uusin innoin
ryhtyä työhönsä. Toisinaan hän myöskin antautui mietteisiin, jotka
koskivat lähintä tulevaisuutta. Sen näki helposti hänen uneksivista
silmistään ja raukeasta hymystään. Rypistetty otsa osotti, että hänen
sielunsa oli työssä, ja minä ihmettelin itsekseni, mihin tuloksiin se
oli vievä. Tarmokas Antoinette se oli pannut Carlottan työhön, ja itse
hän varmaankin laiminlöi kauhansa saksien tähden ja heitti monet
velvollisuuksistaan hiljaisen, mutta myötätuntoisen Stensonin
niskoille. Carlotta itse oli ihastunut näihin valmistuksiin. Hän ei
koskaan ollut onnellisempi kuin istuessaan sohvan nurkassa
suklaalaatikko vieressään, ompelukorinsa täpösentäynnä valkeaa mollia
tai batistia tai Herra tiesi mitä, ja (minä uskon varmasti, että se
lisäsi hänen onneaan) minun laiha vartaloni ja haukannaamani
näkyvissään. Hän kilvan söi namusia ja ompeli.
Ja toisinaan sattui, että hän nosti jonkun pienen vaatekappaleen minun
katseltavakseni.
"Eikö se ole suloinen?"
"On kyllä, lapsi kulta", minä saatoin vastata kääntyen pois ja
ajatellen mielessäni, että ihmistä toisinaan koetellaan yli voimiensa.
Tuli sitten odotettu hetki. Minä valvoin koko yön kuolettavan tuskan
vallassa: olin nimittäin saanut päähäni, että Carlotta kuolisi. Kello
kuusi aamulla tohtori tuli minun luokseni minun istuessani kylmästä
puoleksi kohmettuneena portaitten alapäässä. Kun hän toi minulle
ilosanoman, muuttui hän yhtäkkiä silmissäni keski-ikäisestä,
jokapäiväisestä miehestä säteileväksi ylienkeliksi.
Heti sen jälkeen tapasin mahdikkaan ja riemuitsevan Antoinetten.
"Ja ajatelkaahan, herra", hän huudahti, aivan kuin olisivat miljoonat
kehityssarjat vihdoin saavuttaneet korkeimman huippunsa --
"ajatelkaahan vain, että siitä tuli poika!"
"Te olisitte ollut aivan yhtä ihastunut, jos siitä olisi tullut tyttö",
minä sanoin.
Hän pudisti viisasta, paksua päätään. "Naiset -- niistä ei juuri
kannata puhua."
Pyydän huomauttaa, että nämä sanat lausui Antoinette enkä minä.
Kuitenkin huomasin pian, että minä vain olin nollan arvoinen talossani,
missä halveksitun sukupuolen triumviraatti -- Antoinette, lapsenhoitaja
ja Carlotta -- hallitsivat yksinvaltiaina.
En kirjoita Carlottan onnesta. Se olisi pyhien asioiden käsittelyä,
joita minä ainoastaan saatan aavistaa. Hän eli ihastuksen huumauksessa.
Maailmankaikkeuden ilo ja tarkoitus olivat keskittyneinä siihen pieneen
kääröön, joka lepäsi hänen sylissään. Minä istuin hänen luonaan, ja hän
puheli lakkaamatta pojasta. Lapsi oli suorastaan täydellinen. Ja miten
paljon tukkaa hänellä oli!
"Hän ei tahdo uskoa", sanoi hoitajatar, "että se lähtee pois ja että
tulee uutta sijaan."
"Oo--oo!" huudahti Carlotta. "Niin julmasti ei saata käydä. Sehän on
minun tukkani -- katsokaa, Seer Marcous, rakas, eikö se ole aivan minun
tukkani?"
Hän oli hyvin huolissaan, ettei pojasta ehkä tulisi hänen näköisensä.
"Hänen nenästään en tiedä, mitä sanoisin", hän miettiväisesti
huomautti. "Se on vielä niin pieni ja niin pehmeä -- koettakaa, miten
pehmeä se on! Mutta hänen silmänsä ovat ruskeat niinkuin minunkin
silmäni, ja hänen suunsa -- katsokaahan vain -- eivätkö ne ole
samanlaiset?"
Hän painoi poskensa pojan poskea vastaan ja pyysi minua vertaamaan
molempia lapsensuita toisiinsa. Ne olivat todellakin hyvin toistensa
kaltaiset.
Hän valvoi mustasukkaisesti pienokaista, tahtoi aina hyväillä ja
hellitellä häntä eikä millään antanut häntä hoitajattarelle eikä
Antoinettelle. Lapsi oli niin kokonaan hänen omansa, ettei hän
kärsinyt, että joku toinen koski siihen. Kumma kyllä hän teki
poikkeuksen minuun nähden. Hän oli aivan ihastunut saadessaan laskea
pienen olennon minun kömpelöille ja hermostuneille käsivarsilleni ja
nähdessään minun kantavan sitä ympäri huonetta. Minä luulen, että hän
tunsi tarvetta antaa minulle jotakin, eikä hän saattanut keksiä
kallisarvoisempaa lahjaa kuin sen, että antoi minunkin tuntea olevani
lapsen omistaja.
Pasqualesta hän yhä vielä ei sanonut sanaakaan. Syvässä äidinilossaan
hän näytti unohtaneen hänet. Pasquale oli muuttunut hämäräksi
unikuvaksi. Minä olin häneltä kysymättä antanut merkitä lapsen syntymän
laillisten vanhempain nimiin.
"Mikä nimi hänelle annetaan, Carlotta?" kysyin eräänä päivänä.
"_Mon petit chou_ -- pieni kaalinpääni. Niin sanoo Antoinette. Se on
kaunista."
"Pientä lasta saattaa varsin hyvin nimittää pieneksi kaalinpääkseen",
minä myönsin, "mutta pian hän on yhtä suuri kuin minä, ja" -- minä
huokasin -- "kukapa tahtoisi nimittää minua pieneksi kaalinpääkseen?"
Carlotta nauroi.
"Se on totta. Meidän täytyy keksiä joku nimi." Hän mietti muutaman
sekunnin ajan; sitten hän kietoi käsivartensa minun kaulaani ja jatkoi
mietiskelyään.
"Hänen nimensä pitää olla Marcus -- hänestä tulee toinen Marcus
Ordeyne. Ehkä hänestä sitten kerran tulee 'Seer Marcous', niinkuin
teistäkin on tullut."
"Tarkotatteko, kun minä kuolen?" minä kysyin.
"Oo, ei vielä moneen, moneen, moneen vuoteen!" hän huudahti ja piteli
minua vielä kovemmin kaulasta. "Mutta lapsi elää kauemmin kuin isä.
Niin on kohtalo määrännyt. Hän elää kauemmin kuin minäkin."
"Toivokaamme sitä, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta juuri siksi,
etten minä ole hänen isänsä, hänestä ei minun kuoltuani saata tulla Sir
Marcusta. Minun nimeni hän voi saada, mutta arvonimeni --"
"Kuka sen saa?"
"Ei kukaan."
"Kuoleeko sekin?"
"Kuolee."
"Mutta te olette hänen isänsä, näettekö, _todellisesti_", hän kuiskasi.
"Englannin laki, paha kyllä, ei ollenkaan välitä henkisistä asioista",
minä sanoin.
"Mitä on henkiset asiat?"
"Ne asiat, rakas lapsi", minä sanoin, "joita te nyt alatte ymmärtää."
Minä kumarruin alas ja suutelin lasta, joka lepäsi hänen sylissään.
"Pieni Marcus Ordeyne raukka!" minä sanoin. "Pieni ottopoika raukkani,
minä pelkään, että monet huolet odottavat sinua, mutta minä tahdon
parhaani mukaan auttaa sinua niitä voittamana!"
"Jumala siunatkoon teitä, rakkaani", sanoi Carlotta hiljaa.
Minä katselin häntä hämmästyneenä. Ensimäisen kerran hän nyt oli
puhunut kuin täysikasvuinen nainen -- kuin nainen, jolla on sielu.
Muutamia viikkoja myöhemmin. Aamulehdissä kuvailtiin erään taistelun
kulku ja mainittiin, mitkä englantilaiset upseerit siinä olivat saaneet
surmansa. Tapani mukaan silmäilin synkkää luetteloa, kun huomioni äkkiä
kiintyi erääseen nimeen. Minä tuijotin tylsästi eteeni. Pasquale oli
kuollut. Hänet oli tappanut buurin luoti. Raju, iloinen elämä oli
päättynyt. Se tuntui kamalalta, ja kuinka syvästi hän olikin loukannut
minua, oli ensi tunteeni kauhun tunne. Hän oli liian kaunis, liian
komea olento kuollakseen.
Carlotta kaatoi minulle teetä ja toi kupin pöydälle minun eteeni.
Estääkseni häntä tapansa mukaan katsomasta olkani yli sanomalehteen,
laskin sen pöydälle; mutta hänen vilkkaat silmänsä olivat jo huomanneet
lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet.
"Suuri taistelu. Englantilaisia upseereja kaatunut. Antakaa minun
nähdä, Seer Marcous."
"Ei, rakas lapsi", minä sanoin. "Menkää nyt takaisin paikallenne
syömään!"
Hän loi minuun omituisen katseen. Minä koetin hymyillä, mutta en ole
juuri taitava teeskentelijä, ja se onnistui huonosti.
"Miksen minä saa lukea sitä?" kysyi hän vilkkaasti.
"Siksi, että minä sanon, ettette saa Carlotta."
Hän tuijotti minuun. Hän oli äkkiä kalvennut. Minä sekotin teetäni ja
olin maistelevinani sitä.
"Menkää syömään, lapsi kulta!" minä toistin.
"Sanomalehdessä on jotakin, jotakin hänestä", sanoi Carlotta. "Hän on
englantilainen upseeri."
Näytti olevan turhaa enää peitellä asiaa. Täytyihän hänen kuitenkin
saada se tietää aikaisemmin tai myöhemmin.
"Hän ei enää ole englantilainen upseeri, rakkaani", minä sanoin.
"Onko hän kuollut?"
Ajatukseni palasivat erääseen iltaan, josta oli kulunut pitkä aika --
pitkä, pitkä aika, niin minusta tuntui -- jolloin toinen sanomalehti
oli kertonut toisesta kuolemantapauksesta, ja korvissani kaikui se
kysymys, joka silloin oli lähtenyt hänen huuliltaan. Minä pelkäsin,
että hän taaskin sanoisi: "Minä olen niin iloinen!"
Minä viittasin hänet tulemaan luokseni, osotin sormellani nimeä ja
katselin häntä levottomana. Hän luki, tuijotti hetken verran eteensä ja
kääntyi sitten taas minun puoleeni surullisen näköisenä. Minä vedin
hänet syliini, ja hän painoi kasvonsa olkaani vastaan.
"Minä en tiedä, miksi itken, rakas Seer Marcous", sanoi hän hetken
kuluttua.
Minä sain hänet juomaan vähän teetä, mutta hän ei tahtonut syödä
mitään, vaan meni pian ylös huoneeseensa. Hän ei ollut sanonut olevansa
iloinen. Hän oli itkenyt tietämättä, miksi itki. Minä olin harmissani
itselleni, että olin epäillyt häntä.
Koko päivän hän oli hiljainen ja mietteissään. Illalla hän ei kuten
tavallisesti kiivennyt sohvannurkkaan, vaan istuutui jakkaralle
jalkojeni ääreen minun lukiessani. Hän nojasi leukansa toiseen
käteensä, toinen lepäsi minun polvellani.
"Minä olen iloinen, että hän oli urhoollinen mies", hän vihdoin sanoi;
ensi kerran hän nyt koko päivänä puhui Pasqualesta. "Minä pidän
urhoollisista miehistä."
"Dulce et decorum est. Hän kuoli maansa puolesta", minä sanoin.
[Dulce et decorum est pro patria mori = Suloista ja ihanaa on kuolla
isänmaan puolesta.]
"Nyt ei minusta tunnu niin katkeralta ajatella häntä", Carlotta sanoi.
En voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta sen johdosta, että Pasquale
kuolemansa jälkeen oli muuttunut sankariksi Carlottan silmissä. Mutta
eikö se sittenkin ollut luonnollista? Eikö se ollut naisten tapaista.
Minusta tuntui, kuin olisin joutunut kauas pois hänestä. Vaikkei hän
koskaan enää puhunut Pasqualesta, käsitin minä, että hän tunsi
jonkunlaista hellyyttä häntä muistellessaan. Sehän oli mieletöntä, sen
tiedän, mutta minä olin melkein alkanut uskoa olevani muka lapsen isä,
ja minä tunsin mustasukkaisuutta ajatellessani kuolleen miehen
laillisia oikeuksia.
Ja kuitenkin, jos hän olisi elänyt, olisi hän ehkä jonakin kauniina
päivänä tullut takaisin voitonvarman näköisenä ja vastustamaton hymy
huulillaan ja riistänyt minulta kumpaisenkin. Minä kiitin jumalia, että
he olivat säästäneet minulta tämän lopullisen nöyryytyksen.
Mutta tähän päivään saakka Carlotta ei koskaan enää ole maininnut hänen
nimeään.