Minä vastasin Judithin kirjeeseen. Ensin minusta tuntui omituiselta
kirjottaa hänelle niin pitkän vaitiolon jälkeen; mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin avasin hänelle sydämeni niin täydellisesti, kuin en
koskaan ennen ollut avannut sitä yhdellekään miehelle tai naiselle. Se
seikka, ettemme me -- ellei mitään erikoista sattunut -- koskaan enää
tapaisi toisiamme, lähensi olemuksemme henkiset ainekset toisiinsa, ja
hänen kirjeensä sävy irroitti luonteelleni ominaisen vaiteliaisuuden
siteet. Minä kerroin hänelle tästä viimeisestä vuodesta, suljetusta
muistojen huoneesta, joka oli tuolla ylhäällä, siitä hulluuden ajasta,
jonka minä olin elänyt, väsyttävästä elämän teorian etsimisestäni; ja
minä lausuin mielipiteeni siitä tavasta, millä hän oli ratkaissut
probleemin. Lopetettuani kirjeen tunsin mieleni keveämmäksi; minä
tiesin, että Judith ymmärtäisi minut.
Kello oli kuusi iltapäivällä, kun olin lopettanut sen, ja koska en
mielelläni tahtonut antaa Stensonin viedä sitä postiin, se kun oli
ensimmäinen yksityinen kirje, jonka olin kirjoittanut Lontooseen
tultuani, menin itse ulos laskeakseni sen laatikkoon. Raitis ilma
ikäänkuin soimasi minua ymmärtämättömästä, ummehtuneesta elämästäni ja
houkutteli minua jäämään ulkoilmaan. Oli jo pimeä. Marraskuun ilmassa
tuntui jo pakkassävyä. Minä kävelin pitkin St. John's Woodin siistejä
teitä, ja ihmiskunta tuntui minusta vähemmän vieraalta, minä tunsin
suurempaa myötätuntoa niitä draamoja kohtaan, joita näyteltiin
valaistujen ikkunarivien takana. Toisinaan avautui puutarhaportti,
juhlapukuinen mies ja nainen -- viimemainittu silkkien, pitsien ja
turkisten ilmava yhdistelmä -- tulivat ulos ja seisoivat hetken verran
portista lankeavassa valojuovassa astuakseen sitten odottaviin
vaunuihin; ja minä seurasin heitä mielikuvituksessani heidän
kadotessaan pimeään. Siellä täällä näkyi varjokuvia rullauutimilla,
etenkin ylemmissä kerroksissa -- nyt oli nimittäin se aika, jolloin
ihmiset muuttavat toisen puvun ylleen ja heittävät luotaan päivän
toimet ja huolet työpuvun mukana. Eräässä talossa, joka oli syrjässä
tiestä, ei uutimia oltu vedetty salinikkunoiden eteen. Kulkiessani
ohitse näin miehen heittelevän riemuitsevaa lasta ilmaan; äiti seisoi
vieressä. Jokapäiväinen kuva, jonka saattoi nähdä kymmenessätuhannessa
kodissa miehen palatessa työstään. Ja kuitenkin se teki minuun syvän
vaikutuksen. Ansaita leipänsä; lisätä sukuansa; luoda itselleen
velvollisuuksia ja edesvastuuta; kantaa ne uljaana miehenä; johdattaa
uutta sukupolvea oikealle tielle; katsella sitten taaksepäin ja sanoa:
"Minä olen täyttänyt velvollisuuteni" ja sitten tyynesti astua ikuiseen
laboratorioon -- eikö se ole Elämän todellinen ja oleellinen sisältö?
Ja palkinto? Tuo vanha tavallinen, vaimon ja lasten tervehdys --
mahdollisuus saada sulkea pieni riemuitseva lapsi syliinsä. Ja tästä
kaikesta minä olin jäänyt osattomaksi, sen kaiken ulkopuolella minä
olin elänyt. Tyhmässä tietämättömyydessäni olin herjannut näitä pyhiä,
tavallisia asioita, palkinnoksi minä olin saanut hylätyn kodin ja
elämän, josta ihmiskunnalle oli suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin
pylväspyhimyksen elämästä.
Näin kävelin pitkin katuja etsien sitä viisautta, jonka Judith oli
osottanut minulle, ja minusta tuntui, että minä juuri olin
saavuttamaisillani sen, kun tulin omalle portilleni.
"Mutta mitä hemmetissä minä sillä teen, kun sen saavutan?" minä kysyin
ja pistin avaimen reikään.
Minä olin juuri asettanut keppini nurkkaan ja riisunut yltäni
päällysnutun, kun ruokasalin viereisen huoneen ovi avautui ja
Antoinette hyökkäsi ulos.
"Voi, herra, herra!" hän huudahti vääntäen käsiään. "Voi, herra, kuinka
minä saatan sanoa sen?"
Kunnon nainen alkoi nyyhkyttää ja itkeä.
"Mikä on hätänä, Antoinette", minä kysyin.
"Herra ei saa suuttua, Herra on yhtä hyvä kuin hyvä Jumala. Mutta herra
joutuu siitä pahoilleen."
"Mutta mistä on kysymys?" minä huudahdin ymmälläni. "Oletko turmellut
päivällisen?"
Minä olin miljoonien peninkulmien päässä totuudesta.
"_Herra -- hän on tullut takaisin!_"
Hetken verran päätäni huimasi. Antoinette kohotti itkettyneet kasvonsa.
"Herra ei saa ajaa häntä pois."
Minä työnsin hänet lempeästi syrjään ja astuin siihen pieneen
huoneeseen, jonka olin järjestänyt Carlottan huoneeksi.
Sohvalla istui Carlotta kalpeana ja laihana ja huonoissa pukimissa.
Ensin en nähnyt mitään muuta kuin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka
tuijottivat minuun; niiden koiramaisen vetoava ilme, jonka muistin ensi
tapaamaltamme, oli muuttunut sydäntä vihlovaksi epätoivoksi. Nähdessään
minut hän ei noussut seisomaan, vaan lyyhistyi kokoon, ikäänkuin olisi
hän pelännyt, että minä löisin häntä. Sanattomana tuijotin häneen.
Antoinette seisoi nyyhkyttäen ovella.
"No?" minä vihdoin sanoin.
"Minä olen tullut kotiin", sanoi Carlotta.
"Te olette ollut kauan poissa", minä sanoin.
"O-olen", sanoi Carlotta.
"Miksi te olette tullut?" minä kysyin.
"Minulla ei ollut yhtään rahaa", sanoi Carlotta ja käänsi kuvaavaan
tapaansa kätensä sisäpuolen ylöspäin --. "Minulla ei ollut mitään muuta
kuin tuo." Hän osotti pientä matkalaukkua. "Kaikki muu oli pantattu --
eivätkä he tahtoneet pitää minua enää täysihoidossa. Minä en ollut
maksanut puolestani kolmeen viikkoon, ja sitten he kinasivat minulle
rahoja, millä minä saatoin ostaa lipun Lontooseen. Minä sanoin, että
Seer Marcous maksaisi heille sen takaisin. Sitten minä matkustin
kotiin."
"Mutta missä -- missä on Pasquale?" minä kysyin.
"Hän matkusti tiehensä viisi, kuusi kuukautta sitten. Hän antoi minulle
vähän rahoja ja sanoi, että hän lähettäisi minulle enemmän. Mutta sitä
hän ei tehnyt. Hän matkusti Etelä-Afrikaan. Hän sanoi, että siellä oli
sota, ja että hän tahtoi tapella, ja sitten hän sanoi että hän oli
väsynyt minuun. Voi, hän oli hyvin ilkeä", hän huudahti, ja hänen
lapsen huulensa vavahtelivat. "Minä toivoisin, etten koskaan olisi
nähnyt häntä."
"Oletteko naimisissa?"
"En!"
"Kirottu mies!" minä mutisin hammasta purren.
"Hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani, mutta sitten hän sanoi, että
Pariisissa se oli yhdentekevää. Alussa hän oli hyvin kiltti, mutta pian
-- voi, rakas Seer Marcous -- pian hän muuttui hyvin ilkeäksi."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Antoinette seisoi ovella ja itki, ja vähän
väliä hän huudahti: "Lapsi parka, rakas enkeli!"
Carlotta katseli minua surullisesti. Minä näin hänen silmissään uuden
kärsivän ilmeen. Itse minä olin tuskan lamauttama.
"Minkälaisessa täyshoitolassa te asuitte?" minä kysyin; mitä kauheimpia
epäluuloja alkoi herätä minun mielessäni.
"Ranskalaisessa perheessä, jossa asui vanha rouva ja kaksi vanhaa
tytärtä ja paksu saksalainen professori. Pasquale vei minut sinne
asumaan. Siellä elettiin hyvin kunniallisesti", hän lisäsi raukeasti
hymyillen, "ja siellä oli hyvin ikävää. Rouva Champet salli minun
tuskin mennä ulos kadulle yksin."
"Jumalan kiitos, ettette joutunut huonompiin käsiin", minä sanoin.
Carlotta otti päästään vanhan olkihattunsa -- joka ei tosiaankaan
muistuttanut sitä somaa päähinettä, jonka hän riemukseen oli
saanut vuosi sitten -- ja heitti sen sohvalle viereensä. Ihana,
pronssinvärinen kiehkura valui alas hänen otsalleen ja teki hänen
kasvojensa surkean ilmeen vieläkin surkeammaksi. Hän nousi seisomaan,
ja minä huomasin hänessä silloin oudon muutoksen. Ojennetuin käsin hän
tuli minua vastaan.
"Seer Marcous", hän kuiskasi.
"Voi, rakas lapsi, miksi te jätitte minut?" minä sanoin tarttuen hänen
käsiinsä.
"Minä olin paha. Ja minä olin hupakko", sanoi Carlotta.
Minä huoahdin, päästin irti hänen kätensä ja menin hänen luotaan.
Ovelta kuului äänekäs nyyhkytys.
"Voi, ei kai herra aja häntä pois?"
Minä käännyin sinnepäin.
"Miksette mene järjestämään neidin huonetta, sen sijaan, että seisotte
siinä ja itkette?"
"Siksi, että herralla on avain", nyyhkytti Antoinette.
"Se on totta", minä sanoin.
Käsitin yhtäkkiä, miten epäkäytännöllistä on tehdä makuuhuoneista
elävien ihmisten hautakammioita. Huoneessa, joka oli ollut suljettuna
vuoden ajan, oli tietysti mahdoton asua. Ummehtunut ilma ja tuuman
paksulta pölyä!
"Neiti saattaa maata minun huoneessani tänä yönä", minä sanoin, "ja
Stenson saa tehdä minulle tilan tänne. Menkää järjestämään se asia!"
Antoinette poistui. Minä käännyin Carlottan puoleen.
"Oletteko hyvin väsynyt, rakas lapsi?"
"Olen -- hyvin väsynyt!"
"Miksette kirjottanut, niin että me olisimme voineet laittaa teidän
huoneenne kuntoon?"
"En tiedä. Minä olin liian onneton, Seer Marcous --" hän sanoi hetken
kuluttua; sitten hän taas vaikeni.
"No?"
"Minä saan pienen lapsen."
Hän sanoi sen vanhaan lapselliseen tapaansa, muistamatta, että olimme
eri sukupuolta. Minä loin häneen nopean katseen. Silminnähtävästi hän
oli puhunut totta. Hän seisoi siinä sormet avuttomasti harollaan. Se
näky olisi voinut liikuttaa paholaisen sydäntä.
"Jumalan kiitos, että te olette tullut kotiin", minä sanoin
tukehtuneella äänellä.
Hän alkoi hiljaa itkeä. Minä laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja
lohduttelin häntä. Hän toivoi, ettei hän koskaan olisi nähnyt
Pasqualea. Minä olin hyvä. Hän tahtoi ainaiseksi jäädä minun luokseni.
Hän ei koskaan enää karkaisi tiehensä. Minä saatoin hänet portaita ylös
ja avasin hänen makuuhuoneensa oven avaimella, jota vuoden ajan olin
kantanut avainkimpussani. Sitten sytytin sähkövalon.
"Tarkastakaahan, voitteko käyttää joitakin vanhoista tavaroistanne",
minä sanoin, "niin minä lähetän Antoinetten tänne luoksenne."
Hän katseli ympärilleen, hämillään ja kummastellen.
"Miksi minä nukkuisin teidän huoneessanne, kun tämä on aivan
järjestyksessä -- tuossahan on minun yöpaitani -- ja tuossa on lämmintä
vettäkin!"
"Lapsi kulta", minä sanoin, "lämmin vesi tuotiin tänne vuosi sitten. Se
on kyllä jo kylmää."
"Ja minun punaiset kenkäni -- ja aamunuttuni!" hän huudahti vapisten.
Sitten hän vaipui alas lattialle pölyisen vuoteen viereen ja puhkesi
itkuun.
Minä hiivin pois ja lähetin Antoinetten hänen luokseen.
Vuosi sitten minä olin raivonnut ja huutanut, pitänyt elämää
sietämättömänä ja kironnut korkeita jumalia; tosin minä silloinkin
kärsin, mutta minä toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse tuntea
sellaista kärsimystä kuin sinä iltana, jolloin Carlotta palasi minun
luokseni. Saatan vielä sulkea silmäni ja tuntea sydämessäni tuskan
jäätävän otteen.
Noin tunnin kuluttua hän tuli alas päivällistä syömään puettuna
ruusunpunaiseen aamunuttuun. Se oli viimeisiä vaatekappaleita, jotka
hän täällä ollessaan oli ostanut, ja Antoinette (niin hän selitti
puolustaakseen, että hän tuli liian myöhään) oli tuulettanut sitä
takkavalkean edessä. Hän istui minua vastapäätä vanhalla paikallaan,
katuvaisena, nolona mutta ei kuitenkaan kainona eikä hämillään. Stenson
tarjosi meille ruokaa vakavana ja läpitunkemattomana, aivan kuin
olisimme siirtäneet ajan kaksitoista kuukautta taaksepäin. Ainoastaan
sillä tavoin hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut, että hän
kuiskasi minun korvaani:
"Minä olen tuonut kellarista Pommery-pullon, Sir Marcus, minä luulin,
että tahtoisitte sitä."
Minä olin liikutettu, sillä eihän kunnon mies millään muulla tavoin
saattanut osottaa myötätuntoaan.
Carlotta maisteli samppanjaa ja sanoi, että se teki hänelle hyvää. Hän
ei enää ollut ehdottoman raitis, selitti hän. Kerran hän oli juonut
liian paljon, ja seuraavana päivänä hänellä oli päänsärky.
"Minkätähden siitä pitää saada päänsärky?"
"Nemesis", minä sanoin.
"Mikä on Nemesis?"
Minä huomasin hämmästyksekseni, että vastasin kysymykseen vanhaan
puoleksi leikilliseen tapaani. Ja vanhaan tapaansa hän vastasi:
"Minä en ymmärrä."
Miten elävän tuttua se oli, ja kuitenkin, miten kiusallisen vierasta!
"Missä on Polyphemus?" hän kysyi.
"Kuollut", minä sanoin.
"O-oo! Miten Polypheemus kuoli?"
"Kohtalo iski hänet kuoliaaksi ilveellisen satunäytelmän viimeisen
näytöksen lopussa."
Carlottalta pääsi pieni huudahdus. Se oli melkein kuin "hou!" mutta hän
pidätti sen heti.
"Minä ajattelin usein Polyphemusta ja Seer Marcousta ja Antoinettea",
sanoi hän surumielisesti. "Ja silloin minä toivoin olevani täällä taas.
Minä olen ollut hyvin paha."
Hän nojasi käsivartensa pöytää vastaan, painoi kasvot käsiinsä ja
pudisti päätään.
"Voi, miten hyvä te olette! Voi, miten hyvä te olette!"
"Jatkakaa te syömistänne, lapsi kulta!" minä sanoin. "Ja ihmetelkää
Antoinettea, joka on ehtinyt laittaa ruuan valmiiksi, samalla kuin hän
on hoitanut teitä!"
Hän totteli nöyrästi. Minä katselin häntä hänen syödessään. Hän oli
nähtävästi aivan nälissään. Sain tietää, ettei hän ollut syönyt mitään,
sen jälkeen kuin hän aamulla oli juonut kahvia. Tuskastani huolimatta
hänen palaamisensa teki minuun omituisen imartelevan vaikutuksen. Minä
merkitsin kuitenkin jotakin hänen elämässään -- joskin hänet oli tuonut
tänne vain eksyneen kissan vaisto. Minä tiedän varmasti, ettei hänen
mieleensä koskaan olisi juolahtanutkaan, että minä saattaisin sulkea
oveni häneltä. Hänen ensimäiset sanansa olivat: "Minä olen tullut
kotiin." Kun päivällisen jälkeen tulimme saliin, hän ensi työkseen
tarttui minun käteeni, painoi sen poskeaan vastaan ja sanoi syvästi
huoahtaen:
"Minä olen kovin onnellinen."
Miten pintapuolinen hänen perhosluonteensa lieneekin -- nämä ilmaukset
tulivat kuitenkin sen syvimmästä syvyydestä. Jokaisen ihmisen täytyy
tuntea tyytyväisyyttä, jos lapsi tai eläin osottaa hänelle sokeaa
luottamusta. Ja tämä ilo on puhtainta laatua.
Hän kiipesi tuttuun sohvannurkkaansa, ja koska ilta oli kylmä, annoin
tuoda pleedin, jonka käärin hänen ympärilleen.
"Kas, minulla on rakkaat punaiset kenkäni", huomautti hän ja pisti
esiin jalkansa.
"Ja minulla on rakas Carlottani", minä sanoin.
Vedin tuolini lähemmäksi häntä, ja vähitellen sain kuulla koko surkean
tarinan.
Pasquale oli hakkaillut häntä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä
saakka. He olivat tavanneet toisensa monta kertaa minun tietämättäni.
He olivat olleet kirjevaihdossa, Pasquale oli osottanut kirjeensä
pieneen lähellä olevaan kirjakauppaan. Carlotta ei rakastanut häntä.
Mutta hän oli nuori, hän oli kaunis, hänellä oli elostelijan käytös ja
esiintyminen. Carlotta oli oppivainen, mutta pysyi aina totuudessa. Jos
minä olisin kysynyt, olisi hän suoraan tunnustanut koko asian. Mutta
minä en koskaan kysynyt, en koskaan epäillyt. Toisinaan minä vain
ihmettelin, miten usein hän toisti Pasqualen sanoja. Minä panin
merkille omituisia yhteensattumia; mutta minä olin aivan liian
epäkäytännöllinen tehdäkseni mitään johtopäätöksiä. He olivat sopineet,
että Pasqualen piti olla Paddingtonin asemalla; hänen ealingilainen
herttuattarensa oli tarua vain.
Luultavasti häntä oli huvittanut ratkaisevan hetken lykkääminen
toistaiseksi. Olihan hedelmä hänen, milloin hän vain suvaitsi poimia
sen. Ehkä häntä myös pidätti minuun kohdistuva heikko kunniantunto.
Kuka tietää! Siitä illasta, jolloin tapasimme Hamdin, tuli käännekohta.
Turkkilaisen uhkaukset olivat pelästyttäneet sekä Carlottan että minut.
Pasqualen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. Hän tapasi Carlottan
seuraavana päivänä -- ettäpä silloin olisin jäänyt kotiin! -- ja sanoi
hänelle, että minä menin naimisiin hänen kanssaan ainoastaan
pelastaakseni hänet Hamdin käsistä. Minä rakastin sitä toista naista.
Hän, Pasquale, saattoi yhtä hyvin pelastaa hänet Hamdin käsistä. Tuo
toinen nainen tuli Carlottaa vastaan heti hänen erottuaan Pasqualesta
ja rukoili häntä luopumaan minusta. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti
tehdä. Lapsi raukka, kuinka hän olisi saattanut sen tietää? Edellisenä
iltana minä olin sanonut hänelle, että hän menisi naimisiin minun
kanssani. Hän oli valmis tottelemaan. Hän meni levolle siinä uskossa,
että hän menisi naimisiin minun kanssani. Aamulla hän läksi
musiikkitunnilleen. Pasquale odotti häntä. He kulkivat kappaleen matkaa
yhdessä. Pasquale huusi luokseen ajurin, ja he ajoivat pois.
"Hän sanoi rakastavansa minua", Carlotta sanoi, "ja hän suuteli minua
ja sitten hän sanoi, että minun piti matkustaa hänen kanssaan Pariisiin
ja mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja minä tunsin itseni niin heikoksi
ja tahdottomaksi --", kuvatakseen silloista mielentilaansa hän antoi
käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas --, "ja mitä minä saatoin
tehdä?"
"Ettekö ajatellut, Carlotta, että te pahotitte minun mieltäni -- ehkä
teitte minut onnettomaksi?" minä kysyin niin lempeästi kuin taisin.
"Hän sanoi, että te eläisitte ylen onnellisena sen toisen naisen
kanssa."
"Uskoitteko te hänen sanojaan?"
"Siksi minä juuri sanoin, että olen ollut hyvin paha", vastasi Carlotta
yksinkertaisesti.
Hän jatkoi kertomustaan -- kurjaa, inhottavaa, surkeaa kertomusta.
Alussa kaikki oli hyvin. Sitten hän sairastui Parisissa. Hän näet
silloin ensi kerran sai tutustua pohjoismaiseen talveen. Hänen
kurkkunsa oli arka, ja hän sairastui bronchitikseen. Pasqualen
tapaisille miehille sairas nainen on yhtä hyödytön kuin pattijalka
hevonen tai rikkinäinen automobiili. Hänestä tulee sietämätön taakka.
Pasqualen luonteen mukaista oli tehdä silloin tällöin haaveellisen
ritarillisia tekoja. Sellaisessa ilmeni hänen kevytmielisen luonteensa
romanttinen, teatterimainen piirre. Mutta uhrautua sairaan naisen
puolesta -- se oli toista. Tämä viidennentoista vuosisadan italialainen
vihasi kuin ruttoa kaikkea pitkällistä tuskaa tai pitempiaikaisia
ikävyyksiä. Hän saattoi kyllä heittää kenkänsä kerjäläiselle, mutta hän
olisi ilomielin tanssinut palatsissaan vankikopin yläpuolella, jossa
hänen veljensä nääntyi.
Hän siis laiminlöi Carlotta paran, joka sai alkaa syödä pettymyksen
katkeraa leipää. Eikö tätä kurjaa tarinaa ole kirjoitettu miljoonia
kertoja? Miksi minä raatelisin sydäntäni kertomalla sen uudelleen?
Hurjaa raivoa, mustasukkaisuutta, toraa, kyyneleitä --.
"Ja sitten eräänä päivänä hän sanoi: Sinä kirottu pikku hupakko, minä
olen tuiki väsynyt sinuun, ja sitten hän meni, enkä minä sitten koskaan
enää nähnyt häntä. Hän kirjoitti ja lähetti palvelijansa saattamaan
minut täyshoitolaan."
"Ja kuitenkin, Carlotta", sanoin minä katkerasti, "te palaisitte hänen
luokseen, jos hän lähettäisi teitä noutamaan!"
Hän karkasi pystyyn ja tarttui käsivarteeni, ja hänen kasvoissaan
ilmeni kummituksia pelkäävän lapsen kauhu.
"Palaisin? Sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minulle? Ette kai tahdo
lähettää minua takaisin? Seer Marcous, rakas, saanhan minä jäädä tänne
teidän luoksenne? Minä lupaan olla hyvin, hyvin kiltti. Mutta takaisin
Pasqualen luo? Ei, ei!"
Hän vaipui takaisin sohvannurkkaan ja kiinnitti suuret, syvät,
rukoilevaiset silmänsä minuun.
"Rakas lapsi", minä sanoin, "te tiedätte, että tämä on teidän kotinne,
niin kauan kuin tahdotte jäädä tänne, mutta --" ja minä hyväilin hiljaa
hänen hiuksiansa -- "jos hän tulee takaisin, kun teidän lapsenne on
syntynyt -- hänen lapsensa --"
Hän oikaisihe ylpeästi.
"Se on minun lapseni -- minun oma, oma lapseni", huudahti Carlotta. "Se
on minun, minun -- enkä minä salli kenenkään koskea siihen --" hänen
kasvojensa ilme heltyi -- "ei kenenkään muun kuin Seer Marcouksen."