Nyt on kulunut suunnilleen kaksi vuotta siitä, jolloin toisen
kerran seisoin Veronan Pinakoteekissa ja koetin lukea kohtaloni
Morone-madonnan hymyilevistä piirteistä.
Näin, mitä jokainen järkevä ihminen olisi odottanut näkevänsä --
maalatuissa kasvoissa oli aivan sama ilme kuin se, joka oli suututtanut
minua pari kuukautta aikaisemmin, jolloin ryhdyin kirjottamaan
ylläolevaa esitystä. Mutta koska minulla siihen aikaan ei ollut
rahtuakaan tervettä järkeä, käsitin pahoinpidellyn Madonna raukan
myötätunnon puutteen minulle annetuksi merkiksi, menin kotiin ja
valmistauduin kuolemaan.
Siitä on siis kaksi vuotta! Vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana
olen saattanut filosofisen tyynesti muistella Veronan ajan painajaista.
Ja tänä aamuna ensimäisen kerran saatan katsella menneisyyttä
intohimottomin mielin. Sellainen mielentila tekee ihmiselle
mahdolliseksi panna paperille menneiden aikojen muistot tuntematta
sydämentuskaa. Minä istun erään talon tasaisella katolla Mogadorissa
Marokkon rannalla. Vaatekatos suojelee minua polttavalta Afrikan
auringolta, jonka valo lukemattomin säkenin taittuu kattojen takana
kimaltelevan meren aaltoihin. Eilen illalla ilma oli täynnä itämaiden
unhottumatonta, raskasta, kuvaamatonta tuoksua, mutta nyt aamulla
raitis, suloinen tuuli puhaltelee Atlantilta, ja ilma on kirkasta,
häikäisevän kirkasta. Valkeat, neliskulmaiset talot ja moskeijoiden
kupukatot kuvastuvat selvästi tummansinistä taivasta vastaan. Minä olen
kaukana sataman elämästä ja liikkeestä, mieluisista kaduista
viljataakkoja kantavine kameleineen ja hoilottavine ajajineen,
värikkäine, riitelevine, kinastelevine, puhelevine maurilaisineen,
juutalaisineen ja erämaan arabialaisineen, ja minua ympäröi äärettömän
sinitaivaan lepo ja rauha. Kun eilen iltapäivällä ratsastin
takaisin Mogadoriin sen erämaankielekkeen poikki, joka erottaa sen
Palmupuutalosta, ja kaupunki kangasti taivaanrannalla -- lumivalkea
unikaupunki, joka kirkkaan auringonlaskun luomassa ametistinvärisessä
kehyksessä loisti lahden vaaleansinistä taustaa vastaan -- tapahtui
jotakin. Ja eilen illalla tapahtui vielä jotakin muuta.
Kaksi vuotta sitten Veronassa olin siis tekemäisilläni lopun
hyödyttömästä elämästäni. En nähnyt mitään syytä, miksi elää.
Käytännölliset ilmiöt olivat kumonneet suhdettani maailmankaikkeuteen
koskevan teoriani. En voinut keksiä mitään muuta teoriaa, jolla olisi
ollut varmempi perustus. Mutta mitä on elämä ilman teoriaa?
kysyin itseltäni. Nyt jo oli elämäni ilman tarkotusta, ilman
toimintamahdollisuuksia, ilman ystäviä, ilman Judithia ja ilman
Carlottaa. Minä en jaksanut kestää sitä, ellei minulla lohdutuksena
ollut edes teoria. On olemassa eläviä olentoja, jotka elävät ilman
rakkautta ja ilman teorioja. Mutta sellaisia ovat ainoastaan
katoavaiset eläimet. Jatkoin mietiskelyäni. Otaksukaamme, että minä
tarkemmin tutkien löytäisin uuden teorian! Missä määrin se voisi minua
hyödyttää? Missä määrin saattaisin luottaa siihen, ettei se johtaisi
minua uusiin haaveellisiin tunteisiin ja turhiin pyrkimyksiin, kunnes
vihdoin saavuttaisin suurenmoisen huippukohdan -- murhaisin
toissilmäisen kissan? Minut valtasi itsenihalveksiminen ja inho, kun
ajattelin Polyphemus raukkaa sen viruessa siinä kuolleena uuninmatolla,
ja kun ajattelin itseäni seisoessani kumartuneena sen ylitse,
järjissäni jälleen, tylsänä ja katuvaisena, pidellen hiilihankoa
kädessäni.
Kävelin edestakaisin marmoripalatsin isossa, kylmässä huoneessa ja
harkitsin lukemattomia tapoja, millä saattaisin lopettaa elämäni.
Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli sinihappoa sisältävä pullo,
jonka kauan sitten olin hankkinut Lontoossa; minä olin nimittäin sitä
mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla keinoja päästäkseen tästä
maailmasta, jos hän niin tahtoo. Monta kertaa pysähdyin pienen sinisen
pullon eteen. Minun tarvitsi vain kohottaa käteni, keikauttaa pääni
taapäin -- ja kaikki olisi ohitse. Vihdoin otin pois tulpan, ja heikko
mantelinhaju sattui nenääni. Panin taas tulpan paikalleen ja sytytin
paperossin, jonka heitin pois poltettuani sen vain puolilleen. Sitten
lähestyin taas kuolonpöytää. Aloin tuntea suurta, luonnollista
vastenmielisyyttä pullossa olevaa nestettä vastaan. "Tämä", minä
sanoin, "on pelkkää eläimellistä pelkurimaisuutta." Otin taas pois
tulpan. Nyt tulin ajatelleeksi asiaa toiselta puolelta. "On
pelkurimaista koettaa päästä elämän edesvastuusta. Saatatko olla
sellainen raukka, ettet edes uskalla elää enää?" "En", minä sanoin,
"minä olen rohkea", ja minä asetin pullon taas pöydälle. "Mitä vielä",
itsemurhapaholainen kuiskasi korvaani, "sinä pelkäät kuolemaa." Taaskin
tartuin pulloon. Mutta toinen kiusaaja esitti yhtä painavan väitteen,
ja vielä kerran asetin pullon tulpatta pöydälle.
Minä muistutin Buridanin aasia seisoessani siinä kahden pelkurimaisen
teon välissä -- joista minun täytyi valita toinen. Minä sytytin uuden
paperossin ja harkitsin kysymystä. Minä poltin kaksi paperossia ja
kävelin edestakaisin suuressa, kylmässä huoneessa inhottavan
mantelinhajun vähitellen täyttäessä ilman. Tämä haju lisäsi vielä sitä
ruumiillista vastenmielisyyttä, jonka ensimmäinen heikko tuoksahdus oli
herättänyt minussa. Minä aloin vapista kylmästä.
Takkavalkea oli sammunut, ennenkuin minä tulin sisään; eikä minun
mielestäni ollut maksanut vaivaa sytyttää sitä uudestaan niitä harvoja
minuutteja varten, jotka minulla vielä oli elettävinä. Minä en ollut
ottanut lukuun aasin arkuutta.
"Yhtä hyvin minä saatan päästä palelemasta", minä ajattelin,
"koettaessani saada selville, että on pelkurimaisempaa elää kuin
kuolla. Minulla ei ole mitään kiirettä."
Otin matkapleedin, joka oli heitettynä sohvalle, kääriydyin siihen ja
jatkoin kävelyäni. Olin pian taas vajonnut mietteisiini enkä huomannut,
että pleedin kulma vähitellen solui alas lattialle.
"Minä teen sen!" huudahdin vihdoin ja hyökkäsin pöydän luo. Mutta
pleedin ivallinen kulma oli liukunut lattialle asti. Minä astuin sen
päälle, kompastuin ja tartuin vaistomaisesti pöytään pysyäkseni
pystyssä. Horjuva pöytä keikahti kumoon, ja tulpaton sinihappopulloni
vieri maahan ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi mosaikkilattiaa vastaan.
Kun nyt katselen taaksepäin, olen taipuvainen arvostelemaan itseäni
lempeästi. Olisinko tyhjentänyt myrkkypullon, jos tapaturmaa ei olisi
sattunut, sitä en voi sanoa. Sillä hetkellä, jolloin hyökkäsin pöydän
luo, oli se aikomuksenani. Onnettomuustapauksen jälkeen, jonka katsoin
riippuvan tavallisesta surkeasta huono-onnisuudestani, täytyi minun
tunnustaa, että minä olin iloinen. Elämä ei suinkaan tuntunut minusta
entistään miellyttävämmältä, mutta minä olin hyvilläni, että ratkaisu
oli siirretty pois minun käsistäni. Enhän saattanut kulkea ympäri
Veronan kauppaliikkeissä ostaakseni sinihappoa tai revolvereita tai
köyttä metrittäin. Ja minun partaveitseni olivat (kun nyt Stenson ei
ollut täällä pitämässä niistä huolta) suloisen tylsät, enkä minä
tahtonut turvautua housunkannattimiinikaan. Minä murisin, kiroilin ja
rähisin, mutta koska nyt kerran oli sallittu, että minun piti elää,
alistuin ilottomaan ja teoriattomaan elämään.
Parin päivän kuluttua elämisen halu kävi minussa voimakkaammaksi. Minä
sain päähänpiston. Minulla oli alustava elämäntarkoitus. Tahdoin mennä
ulos maailmaan teoriaa etsimään. Löydettyäni sen tahdoin sovelluttaa
sen niihin pariinkymmeneen vuoteen, jotka minulla mahdollisesti vielä
oli elettävinä täällä maan päällä. Minun täytyi antautua sille vaaralle
alttiiksi, että se ehkä johtaisi minut uuden Polyphemuksen kuolemaan.
Koska minusta ei juuri ollut luultavaa, että löytäisin sen teorian
Italiasta, järjestin kuntoon matkalaukkuni ja kiiruhdin pois Veronasta.
Neappelissa astuin höyrylaivaan ja läksin kiertomatkalle Levanttiin.
Alexandrettassa menin maihin ja tiedustelin poliisipäällikön asuntoa.
En mennyt tapaamaan Hamdi Efendiä. Mutta kävelin muurien ulkopuolella
ja mietin raskasmielisenä ja synkkänä, missä Carlotta mahtoi istua
Harryn ilmestyessä ja viheltäessä hänet luokseen kuin kesyn haukan. Se
oli valkea, palatsimainen rakennus, jossa oli katettu parveke, suljetut
sälekaihtimet ja paksut pylväät. Rakennuksen takana oli iso puutarha,
jota ympäröi tuo kuuluisa muuri. Epäilemättä Hamdi oli rikas mies ja
Carlotta oli kasvanut ylellisessä ympäristössä. Mutta siinä paikassa,
missä Carlotta oli viettänyt lapsuutensa, oli läpitunkemattoman
salaperäisyyden leima. Seisoin siinä pettyneenä, yhtä ymmälläni kuin
usein ennen Carlottan sielua tarkastaessani. Tutkimukseni tuloksena ei
ollut minkään uuden teorian, vaan vanhan, kalvavan tuskan keksiminen.
Palasin alakuloisena laivaan.
Toivoin kuitenkin, että uudet näkemykset karkottaisivat Carlottan
lumoavan kuvan. Mutta ei -- tämä oli vain yksi niistä monista vääristä
luuloista, joihin perustin väärän filosofiani. Olinpa vaikka Beirutissa
tai Alexandriassa tai Marseillesissa tai puoleksi itämaalaisessa
Algierissa tai Andorran vuoritasavallassa, missä toivoin löytäväni
alkuperäistä viisautta ja voivani luoda alkeisprinsiippeihin perustuvan
teorian ja josta minut, kohtalon ivaa sekin, karkottivat kirput --
olinpa maalla tai merellä, kaupungeissa tai yksin -- kaikkialla sama
levottomuus kalvoi sydänjuuriani, kaikkialla kuherteli se ääni, joka
oli vaiennut (mitä minuun tuli), kyyhkysääniään korviini.
Minä muistan, että eräässä laivassa kuulin kauniin amerikkalaisen
kuusitoistavuotiaan tytön kuvailevan minua "kummalliseksi, kiltiksi
vanhaksi linnunpelätiksi, joka puhuu kaikenlaista roskaa, jota ei
kukaan ihminen ymmärrä, ja joka koko ajan ajattelee jotakin muuta." Kun
minä äkkiä sukelsin ylös kajuutanportaista, missä olin seisonut
sytyttäen paperossiani, lensi nuori neiti tulipunaiseksi.
"Vanhako te luulette minun olevan?" minä kysyin.
"No -- suunnilleen kuusikymmentä", sanoi tyttönen.
"Minä olen hyvilläni, että olen kummallinen ja kiltti, vaikka puhunkin
kaikenlaista roskaa", minä sanoin.
Ovela amerikkalainen tyttö kun oli, hän pisti kätensä kainalooni ja
käveli minun kanssani laivankannella tuttavallisesti puhellen.
"Te olette kerrassaan herttainen", hän huomautti, "mutta minä tahtoisin
tietää, mitä te oikeastaan olette", lopetti nuori amerikkalainen
ystävättäreni.
Tunnustaisinko, että hän minua miellytti? Hän muistutti hieman
Carlottaa. Hänellä oli Carlottan iho ja Carlottan avomielisyys. Mutta
muuta yhtäläisyyttä ei ollut. Hänen aivojensa harmaa aines oli
Wall-Streetin tislaama, ja taivaan ja maan välillä on olemassa ylen
harvoja asioita, joita hän ei tuntenut.
"Minä olen pettynyt filosofi", minä sanoin.
"Ah -- se ei ole mitään. Sitä on jokainen, joka jälleen tulee
järkiinsä. Miten te olette ansainnut rahanne?"
"Minä en ole ansainnut mitään rahoja", vastasin nöyrästi.
"Minä luulin, että kaikki ihmiset, jotka teidän maassanne aateloidaan,
ovat ansainneet suuret määrät rahoja."
"Aateloidaan?" minä huudahdin. "Mitä ihmeessä te luulette minunlaiseni
kummallisen, vanhan linnunpelätin tehneen, jotta minut aateloitaisiin?"
"Mutta tehän olette parooni!" hän sanoi ankarasti.
"Minä vakuutan teille, ettei se ole minun syyni."
"Minä luulin, että kaikki paroonit olivat huonoja ihmisiä. Sellaisia ne
ovat romaaneissa. Te ette kuitenkaan olekaan paroonin näköinen. Teillä
pitäisi olla mustat viikset ja monokkeli, ja teidän pitäisi polttaa
sikaria ja olla korskean näköinen. Mutta sanokaahan, miten te kulutatte
aikanne, ellette te tee mitään ansaitaksenne rahoja?"
"Minä kiertelen maailmaa", minä sanoin, "etsin seikkailuja niinkuin
Pyöreän Pöydän ritari. -- Minä etsin elämänteoriaa."
"Se minulla oli jo syntyessäni, luullakseni", huudahti nuori New-York.
"Silloin minä kuolen löytämättä sitä, luullakseni", minä vastasin.
Lontoossa jälleen. Rauhallinen kotini. Antoinette ja Stenson.
Tavallinen mukava jokapäiväinen elämäni. Kirjani. "Renessanssin
Moraalin Historian" koirankorvainen käsikirjotus, jonka Stenson on
ottanut matkakirstusta ja asettanut tavalliselle paikalleen
kirjotuspöydälle. Kaikki ennallaan ja kaikki kuitenkin äärettömän
muuttunutta.
Tunsin yhä lisääntyvää vastenmielisyyttä matkatuttavuuksia vastaan,
joita en saattanut välttää. Se ynnä koti-ikäväni saivat minut palaamaan
kotiin. Muuta hyötyä minulla ei ollut matkoistani, kuin että terveyteni
oli parantunut. Ruumiillisesti oleskelin oudoilla seuduilla ja
esiinnyin tilapäisissä seuroissa, mutta sydämeni oli koko ajan Regent's
Parkin varrella olevassa Hautakammiossani. Minut veti sinne melkein
magneettinen, vastustamaton voima. Molemmat palvelijani lausuivat minut
tarvetulleeksi kotiin, mutta ei kukaan muu. Ainoastaan asianajajani
tiesivät, että minun piti saapua. Ainoastaan heidän kanssaan minä olin
ollut kirjevaihdossa niiden monien kuukausien aikana, jotka olin
viettänyt matkoilla. Eihän kuitenkaan -- minä olin myöskin kirjoittanut
kirjeen rouva Mc Murraylle ollessani Veronassa. Hän oli kirjoittanut ja
kysynyt, minne Carlotta ja minä olimme joutuneet. Minä vastasin
kohteliaasti, mutta lyhyesti, että Carlotta oli karannut Pasqualen
seurassa ja että minä aioin viettää epämääräisen ajan ulkomailla. Mutta
kotonani ei ollut yhtään kirjettä minua odottamassa, ei edes
asianajajiltani. Minä ajattelin surunvoittoisesti, että kernaasti
olisin maksanut kuusi, kahdeksan pennyä siitä. Mutta se oli ohimenevä
tunne.
Sitten alkoi omituinen, häiritsemätön elämä. Erikoisesti sitä
tahtomattani minusta tuli erakko, elin yksin ja hylättynä päivästä
päivään. Niinkuin yökkö minä vältin ulkomaailman auringonpaistetta ja
tein synkät kävelyni illoin. Jos en olisi tuntenut piintynyttä
vastenmielisyyttä vettä ja kosteutta ja kellarin monia muita
hankaluuksia vastaan ja elleivät Stenson ja Antoinette olisi
sopimattomia sellaiseen elämään, olisin hautautunut johonkin
maanalaiseen luolaan. Minua vaivasi itse asiassa erakon lievälaatuinen
hulluus. Klubissani en koskaan käynyt. Kerran näin pitkän matkan päässä
vilahdukselta rouva Mc Murrayn ja hyökkäsin ylös raitiovaunuun, jottei
tämä kunnon nainen tuntisi minua. Historiaani en koskenut. Renessanssin
loisto oli hälvennyt. Minä tutkistelin uusplatonilaisia, mitä he
opettavat ihmeistä, demoneista ja muusta sellaisesta, jota aina olen
pitänyt huvittavana, joskin hyödyttömänä lukemisena. Minä kaduin, että
olin tutustunut uudenaikaiseen tieteeseen, joka esti minua
järjestämästä itselleni tislauskolveilla ja taikakristalleilla
varustetun laboratorion, missä saattaisin kokeilla löytääkseni Elämän
veden tai Viisaiden kiven.
Luin harvoin sanomalehtiä. Minä aavistin hämärästi, että jossain
käytiin sotaa, mutta se ei minua paljoa huvittanut. Minä kammoin sen
melua.
"Herra", sanoi Antoinette, "tulee sairaaksi, jos herra ei mene ulos
auringonpaisteeseen."
"Herra", minä sanoin, "on sitä mieltä, että aurinko hävyttömästi tunkee
sieluun, joka rakastaa hämärää."
Jos olisin lausunut nämä sanat englantilaiselle naiselle, olisi hän
surkutellut minua ja pitänyt minua puolihulluna ihmisparkana. Mutta
Antoinettella on kansansa vaistomainen kyky ymmärtää sieluntiloja, ja
hän pudisti vain päätään surullisesti ja sanoi, että se vahingoitti
vatsaa.
"Antoinette hyvä", minä huomautin ja palasin entisaikain mietteisiin,
"jos vielä jaarittelette noin vatsastani, rakennan minä neljänkymmenen
jalan korkuisen tornin puutarhaan ja elän siellä ylhäällä ja annan
lähettää ateriani sinne hississä enkä koskaan tule alas enää."
"Yhtä hyvin herra saattaisi olla paratiisissa", Antoinette sanoi.
"Ah", minä sanoin. Ja minä ajattelin sekalaisin tuntein
sinihappopulloa.
Kaikkina näinä kuukausina Judith kuin kalpea aave piili sieluni
syvyydessä. Me olimme eronneet niin täydellisesti, että kirjevaihto
tuntui aivan mahdottomalta. Mutta vaikka minä en ollut kirjoittanut
hänelle, lisäsi hänen kohtalonsa kuitenkin huomattavissa määrin sitä
ääretöntä surumielisyyttä, joka synkisti minun elämääni. Suloinen,
viiniä rakastava Judith! Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut,
kuinka hän riutuneena ja surullisena istuu Hoxtonin pienessä
lähetyskirkossa! Olinko minä, Marcus Ordeyne, tuominnut hänet tähän
katumuksentekoon? Kuka saattaa pitää moraalin vaakaa niin tasapainossa,
että se voidaan ratkaista?
Vihdoin sain eromme vuosipäivänä kirjeen häneltä. Hänelle oli tuottanut
pelastuksen jokin omituinen seikka, jota hän nimitti velvollisuudeksi.
"Minä suoritan työtä, joka minulle on määrätty", hän kirjoitti, "ja
minun onneni riippuu siitä, miten se menestyy. Minä tuotan eksyneelle
ja kiusatulle hengelle lohdutusta. Yksi vuosi on poistanut kaiken
kurjan naisellisen turhamaisuuden, sen näkölasin, niin sanoakseni,
jonka kautta nainen tyytyväisesti katselee sitä vaikutusta, joka
hänellä on mieheen. Nyt näen asiat selvemmin. Yksi vuosi on
eittämättömästi osottanut minulle, että ilman minua tämä eksynyt ja
kiusattu henki joutuisi turmioon. Minä pitelen käsissäni miehen sielua.
Mitä sen enempää nainen uskaltaa pyytää korkeilta jumalilta? Sinä näet,
että minä vielä käytän sinun vertauksiasi. Sinä kaikista rakkaista
ystävistä rakkain, älä surkuttele minua! Voimakkaammin kuin kaikki
rakkauden ilotulet kimaltelee velvollisuuden tähti, ja onnellinen se
ihminen, joka voi elää sen kirkkauden valaisemana."
Tässä kummastuksekseni näin jotakin sellaisen elämänteorian tapaista,
jommoista olin lähtenyt etsimään jättäessäni Veronan, mutta jota tähän
saakka en ollut löytänyt. Se ei ollut erikoisen uusi eikä mutkikas eikä
innostava. Mutta niin aina käy. Yhdentekevää, minkälaisten
mielikuvituksen avaruuksien halki kuljemmekin, aina me kuitenkin
välttämättömästi palaamme jokapäiväisiin ja kuluneisiin totuuksiin.