Marrask. 10 p.
Minun oli soitettava kahdesti, ennenkuin Judithin palvelijatar tuli
avaamaan.
"Rouva Mainwaring ei tällä hetkellä ole tavattavissa, sir Marcus."
"Kysykää häneltä, saanko istuutua odottamaan -- minulla on tärkeää
asiaa hänelle."
Hän jätti minut seisomaan eteiseen -- semmoista ei vielä koskaan ollut
tapahtunut Judithin kodissa -- ja tuli pian taas tuomaan minulle
vastauksen.
Tahdoinko olla hyvä ja odottaa ruokasalissa? Minä astuin huoneeseen.
Ruokapöytä oli kerrassaan täyteen ahdettu -- paperiarkkeja, silkkejä
ja vuorinpalasia. Kirjoituskone oli toisessa päässä, toisessa
ompelukone. Kirjoituspöydällä ikkunan ääressä, keskellä kirje- ja
muistiinpanovihkoläjää, oli suuri malja täynnä ihania valkeita ja
keltaisia päivänkukkia. Dante-nide oli avattuna suullaan pöydällä.
Iloitsin nähdessäni tämän aito judithimaisen, hyvin tutun
epäjärjestyksen. Hän kantoi surunsa miehuullisesti, minä ajattelin
itsekseni. Hän ei laiminlyönyt jokapäiväisiä tehtäviään. Hän oli
sittenkin saanut terveen mielensä säilymään. Minua hävetti oma maltin
puutteeni.
Olin juuri kääntämäisilläni katseeni pois kirjotuspöydällä
vallitsevasta epäjärjestyksestä, kun silmiini sattui ranskalaisella
postimerkillä varustettu kirjekuori, jonka kirjotus päivänselvästi oli
Pasqualen käsialaa. Koska siinä näytti olevan kirje sisällä, en
tahtonut käydä lähemmin tutkimaan sitä. Jo nähdessäni sen, tiesin
kohta, että se oli tullut Pasqualelta. Miksi hän oli kirjeenvaihdossa
Judithin kanssa? Käännyin poispäin suuresti hämilläni. Sisältyikö
tuohon puolustelu, tunnustus, vetoaminen Judithiin, että hän minun
ystävänäni koettaisi taivuttaa minut antamaan anteeksi? Onko mikään
harmillisempaa kuin se, että ystävän kirjeiden joukosta sattumalta
tapaa syvän salaisuuden, mikä koskee löytäjän omaa persoonaa? Sitä voi
yhtä vähän tarkastella lähemmin, kuin on mahdollista varastaa tämän
ystävänsä hopealusikat. Tuntui jo hienotunteisuuden puutteelta, että on
huomannut sen, anteeksiantamattomalta rohkeudelta edes yrittää
arvaillakaan. Vaikka kammonkin kaikenlaista uteliaisuutta, kiusasi
minua kuitenkin tuo Pasqualen venytelty, rohkea, elegantti käsiala.
Judith tuli huoneeseen, hän oli jokseenkin samanlaisen näköinen kuin
minun viimeksi käydessäni hänen luonansa -- levoton ja kulunut,
omituinen ilme katseessaan.
"Pahoitelen, että olet saanut odottaa", hän sanoi ja ojensi minulle
elottoman kätensä.
"Minä olisin mielelläni odottanut koko päivän tavatakseni sinut,
Judith", minä sanoin ja nostin sen huulilleni.
"Todellako?"
Hän nauroi omituista naurua.
"Tyhjät sanat olisivat loukkaus nykyoloissa", minä vastasin. "Olen
kokenut paljon viimeksi sinut tavattuani."
"Niin minäkin", sanoi Judith, "enemmän kuin osaat aavistaakaan. No",
hän jatkoi, kun minä myöntävästi nyökäytin päätäni, "mitä tärkeää
sinulla on sanottavaa minulle?"
"Paljon", minä vastasin. "Ensiksi sinä nähtävästi tiedät, mitä on
tapahtunut; en nimittäin voi auttaa, että tuossa silmieni edessä on
Pasqualelta saamasi kirje."
Hän heitti nopean silmäyksen kirjoituspöydälle ja sitten minuun.
"Niin", hän sanoi, "hän on Pariisissa."
Hänen välinpitämättömyytensä hämmästytti minua.
"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"
"Ehkä Sir Marcus Ordeyne mielellään tahtoisi lukea hänen kirjeensä?"
hän sanoi pilkallisesti.
"Sinä tiedät varsin hyvin, että minä en lukisi sitä", minä sanoin.
Judith nauroi taas ja pyöritteli nenäliinaansa pieneksi palloksi
hermostuneissa sormissaan.
"Anteeksi", hän sanoi. "Minua huvittaa joskus jälleen huomata sinussa
maailmanmiehen ryhtiä. Se muistuttaa minulle onnellisempia aikoja.
Mutta mitä Pasqualeen tulee, ei hän kirjota muuta kuin että hän ei voi
toimittaa erästä hänelle antamaani asiaa. Hän kertoi minulle, kun hän
viimeisenä iltana saattoi minut kotiin, matkustavansa Pariisiin, ja
silloin minä pyysin, että hän hankkisi minulle eräänlaista ihomaalia,
Carmine Badouin'iä, jos tahdot tietää. Minun täytyy nykyisin maalata
kasvoni, ennenkuin saatan näyttäytyä kadulla. Sitä minä en ollenkaan
salaile."
"Siis sinä et tiedä mitään Carlottasta?" minä huudahdin.
"Carlottasta?"
"Hän karkasi sen kavalan, kirotun, pirullisen roiston kanssa päivää sen
jälkeen, kun minä olin ollut sinun luonasi."
Judith katsoi minuun sekunnin ajan, sitten hän sulki silmänsä ja käänsi
pois päänsä nojaten kättään pöytää vasten.
Tunsin raivoni kurjaa viettelijää kohtaan kiihtyvän. Kuinka hän
sellainen petos omallatunnollaan uskaltaa kirjoittaa Judithille
joutavia Carmine Badouin'iä koskevia kirjeitä? Olen näkevinäni hänen
kirjeensä sokerinmakeat lauseet. Ja olen näkevinäni, miten Carlotta
seisoo hänen takanaan lukien hänen olkansa ylitse, taputtaen käsiään ja
kuhertaen: "Voi, miten lystinmoista!"
Kun olin kertonut Judithille koko jutun pääpiirteissään -- minä kävelin
edestakaisin, ja hän seisoi liikkumattomana pöydän ääressä -- hän
ojensi minulle kätensä ja sanoi hiljaa ja yhä vielä poiskäännetyin
katsein, että hän oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Hänen äänensä sävy
oli niin tosi ja teeskentelemätön, että minun täytyi ihailla hänen
ylevää luonnettaan. Puristin lujasti hänen kättään.
"Jumala siunatkoon sinua, Judith", minä huudahdin vilkkaasti. "Jumala
siunatkoon sinua suloisen myötätuntosi tähden! Mutta surkuttele minua
vain, niinkuin surkuttelisit ankaran kuumetaudin kärsinyttä miestä! Älä
surkuttele nykyistä tilaani! Minä olen tullut tuottamaan sinulle iloa,
Judith, jos voin -- ehkä onnea!"
Hän riuhtasi itsensä irti ja hillitsi myrskyisän purkaukseni
huudahtamalla säikähtyneenä: "Marcus!" Hän otti askeleen taaksepäin ja
tuijotti minuun, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli.
"Marcus! Mitä sinä tarkotat?" hän puhkesi sanomaan. Hänen äänessään oli
luonnottoman terävä sointu.
"Minä tarkotan", minä sanoin, "minä tarkotan -- minä tarkotan, että
rakkauteni on kuollut. Aika on nyhtänyt sen pois juuriaan myöten. Minä
olen haudannut sen syvälle vihkimättömään maahan -- kuin vampyyrin,
lävistetyin sydämin. Ja minä olen tullut takaisin sinun luoksesi,
Judith, kerjätäkseni nöyrästi anteeksiantoasi ja rakkauttasi --
sanoakseni sinulle, että olen muuttunut, tarjotakseni sinulle kaiken,
mitä omistan maailmassa, jos vain tahdot ottaa sen vastaan --
antaakseni sinulle elämäni, jokapäiväisen, jokahetkisen hellyyteni.
Hyvä Jumala!" minä huudahdin, "etkö sinä usko minua?"
Hän tuijotti yhä vielä säikähtyneen näköisenä minuun ja nojautui
raskaasti pöytää vasten. Hänen huulensa vavahtelivat, ennenkuin hän sai
sanotuksi.
"Uskon. Sinä et koskaan ole valehdellut minulle."
"Mutta kautta rakkauden ja taivaan", minä huudahdin, "miksi sinä katsot
minuun noin?"
Nähtävästi hän ponnisteli tukahduttaakseen jotakin; pilkkanauruako,
harmia vaiko kiihkeää mielenpurkausta -- sitä en voinut sanoa.
"Sinä kysyt miksi?" hän vapisten kysyi. "Siksi, että sinä olet minun
mielestäni kuin leimahtavan koston enkeli."
"Koston?" minä toistin. "Missä suhteessa sinä olet rikkonut minua tai
mitään muuta elävää olentoa vastaan? Kas niin, rakas Judith", ja minä
menin hänen luokseen, istuuduin pöydännurkalle ja kumarruin hänen
puoleensa, "katselkaamme asiaa tyynesti ja järkevästi. Jos milloin mies
on tarvinnut naista, niin minä nyt sinua tarvitsen. En voi elää yksin
enää. Tästälähin meillä täytyy olla yhteinen koti. Sinä ja minä, me
saatamme välittää viisi maailmasta. Jos sinulla on jotakin ehdotusta
vastaan, niin keskustelkaamme siitä rauhallisesti!"
Judithin solakka vartalo vapisi kuin liiaksi jännitetty soittimen
kieli. Hänen äänensä vavahteli.
"Niin, keskustelkaamme siitä rauhallisesti! Mutta älkäämme tehkö sitä
täällä! Minä hermostun nähdessäni sinut täällä jokapäiväisen elämäni
keskellä, ompelukoneen ja kirjoituskoneen välissä. Menemme saliin!
Siellä vallitsee jonkunlainen rauha" -- kuulin jotakin nyyhkytyksen
tapaista -- "pyhäinen rauha."
Soluin alas pöydältä ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Sano minulle, Judith, mikä sinua vaivaa?"
Hän riuhtasi itsensä kiivaasti irti ja työnsi minut luotaan.
"Ei mikään. Naisen ei mikään, jos ymmärrät, mitä se merkitsee. Tule
saliin!"
Minä aukaisin oven; hän kulki edelläni, ja minä seurasin häntä käytävää
pitkin. Hän astui sisään saliin, ja minä pysähdyin sekunnin verran
haparoiden ovenripaa, joka oli ollut epäkunnossa kuukausmääriä. Kun
käännyin huoneeseen päin, säpsähdin ehdottomasti tavattoman
hämmästyksen valtaamana.
Me emme olleet yksin. Uuninmatolla, kädet selän takana seisoi
papinpukuun puettu mies, joka katseli minua lempeän näköisenä. Hänen
ulkonäkönsä oli kerskailevan, liiotellun papillinen. Hänen
papintakkinsa oli tavattoman pitkä; hänen kenkänsä harmillisen
paksuanturaiset; iso valkea kaulaliina, jonka solmu peitti
alaskäännetyn kauluksen kärjet, osotti, että hän oli evankelinen pappi.
Punaisia, muuten sileäksi ajettuja kasvoja koristi ruskea, jokseenkin
pitkä poskiparta. Kaljua, kiiltävää päälakea ympäröi ruskea tukka
seppeleenä.
Tuijotin vieraaseen herraan pari sekuntia ja loin sitten kysyvän
katseen Judithiin.
"Sir Marcus", Judith sanoi, "sallikaa minun esittää teille mieheni,
herra Rupert Mainwaring."
Hänen miehensä? Tämä lempeä evankelinen pastoriko hänen miehensä? Mutta
hieno keikari, joka oli häikäissyt Judithin silmät -- minne hän sitten
oli joutunut? Kevytmielinen roisto, joka oli tuhonnut vaimonsa elämän
-- missä hän oli? Sanattomana hämmästyksestä kumarsin hänelle, mutta
vielä enemmän hämmästyin, kun Judith syöksyi huoneen poikki päästäen
omituisen äännähdyksen, joka päättyi kimakkaan, hermostuneeseen nauruun
hänen hyökätessään ulos ovesta. Kuulin hänen huutavan hysteerisesti
käytävässä; sitten paukahti taas ovi kiinni, ja minä ymmärsin, että hän
oli sulkeutunut makuuhuoneeseen. Välittämättä vasta saapuneen
aviomiehen läsnäolosta minä soitin sähkökelloa, ja keittäjätär, joka
huudon kuultuaan oli hyökännyt ulos keittiöstä, noudatti heti kutsuani.
"Menkää emäntänne luo! Hän on sairas", minä sanoin.
Tyttö kiiruhti pois. Pastori ja minä katselimme toisiamme.
"Pelkään pahasti", sanoin minä, "että olen tullut sopimattomaan aikaan.
Toivon toiste saavani tutustua teihin."
"Tehkää toki hyvin ja jääkää tänne!" hän sanoi, "Vaimoni on vain hiukan
hermostunut ja toipuu kyllä pian. Pyydän, että suotte hänelle anteeksi.
Minä tahtoisin kernaasti jutella vähän teidän kanssanne."
Hän tarjosi minulle tuolin, minun oman tuolini, mukavan,
leveäistuimisen empiretuolin, jonka minä monta vuotta sitten olin
antanut Judithille syntymäpäivälahjaksi ja jossa minun aina oli tapana
istua. Hän tarjosi sen minulle kuin talon isäntä ainakin tehden hyvin
kohteliaan kädenliikkeen. Tilanne oli omituinen. Joku kekseliäs
paholainen oli varmaankin järjestänyt sen ollakseen korkeille jumalille
mieliksi. Hieroin silmiäni istuutuessani. Oliko tämä papillinen herra
ruskeine poskipartoineen ja kaljuine päälakineen todellinen? Hieromalla
silmiäni hankin itselleni kuitenkin varmuuden, ettei mikään harhanäky
ollut kysymyksessä. Hän oli lihaa ja verta ja katseli minua yhä
edelleen hyväntahtoisen näköisenä. Se oli kauheaa. Roistomaisen
aviomiehen häpeällinen käytös oli se pohja, se pyhä pohja, johon
Judithin ja minun välinen suhde perustui, ja tässä nyt tämä arvokas,
kunnioitusta herättävä mies pyysi anteeksi vaimonsa puolesta, pyysi
minua istuutumaan minun omaan tuoliini! Tulin ajatelleeksi Judithin
sanoja, että salissa vallitsi pyhäinen rauha, ja minun täytyi tarttua
tuolin käsinojaan, jotten kävisi hysteeriseksi kuten Judith.
Jos olisin nähnyt aviomiehen sellaisena, kuin hän legendan mukaan oli,
olisin suuresti hämmästynyt. Mieleni olisi joutunut kuohuksiin, siksi
että Judithin onnea koskevat suunnitelmani olisivat rauenneet tyhjiin.
Mutta se olisi ollut normaalia. Mutta se seikka, että hän ilmestyi
evankelisen papin hahmossa -- evankelinen pappi tuntui minusta vähemmin
kuin mikään muu ihmisolento sopivan yhteen Judithin kanssa -- se oli
minun mielestäni, kuten sanottu, pelottavan kummallista.
"Minä kuulen, Sir Marcus", hän sanoi ja erotti varovaisesti pitkän
takkinsa liepeet toisistaan, ennenkuin hän istuutui, "että te olette
vaimoni hyvä ystävä."
Minä mutisin vastaukseksi, että olin tuntenut rouva Mainwaringin monta
vuotta.
"Te tunnette epäilemättä hänen onnettoman tarinansa?"
"Olen kuullut hänen puhuvan siitä", minä sanoin.
"Silloin te varmaankin olette yhtä kummastunut kuin hänkin nähdessänne
minut täällä tänään. Tahtoisin kernaasti vakuuttaa teille, joka nyt
tässä edustatte hänen ystäviään ja seurapiiriään ja muuta sentapaista,
aivan niinkuin olen vakuuttanut hänellekin, etten ole ottanut tätä
askelta, ennenkuin olen vakavasti rukoillut ja neuvotellut
Kaikkivaltiaan kanssa."
Minä en suinkaan ole mikään ahdasmielinen pietisti, mutta minusta on
mautonta puhua kevytmielisesti kaikkivaltiaan Jumalan neuvoista.
Jäykistyin kuullessani nämä ruikuttavalla äänellä lausutut sanat.
"Epäilemättä teillä on painavat syyt, miksi nyt taas ilmestytte hänen
elämäänsä", minä sanoin.
"Minulla on siihen maailman paras syy", hän vastasi silitellen
poskipartaansa, "se nimittäin, että minä olen kristitty."
Hän miellytti minua yhä vähemmän.
"Uskallanko kysyä, onko se myös ollut syynä siihen, että olette
pysytellyt poissa kaikkien näiden vuosien aikana?"
"Minä ansaitsen pilkkanne", hän sanoi. "Ne olivat synnin päiviä. Minä
ansaitsen jokaisen nöyryytyksen, joka saattaa kohdata minua. Mutta
sittemmin minä olen löytänyt Jumalan armon. Minä löysin sen
keila kolme iltapäivällä tammikuun kahdeksantena päivänä vuonna
kahdeksantoistasataa --"
"Vuosiluvulla ei tässä ole mitään merkitystä", minä keskeytin.
Minua inhoitti. Mies oli tekopyhä teeskentelijä. Hänen halpamainen
tarkotuksensa oli hankkia käsiinsä Judithin pieni pääoma. Minä näin
konnanteon loistavan esille hänen ylöspäin käännettyjen silmiensä
valkuaisista.
"Minusta olisi mieluisaa", jatkoin nopeasti, "jos tahtoisitte siirtyä
asiaan, minä tarkotan -- sanoa, mitä teillä on sanottavana. Minä
otaksun, että se koskee rouva Mainwaringia. Hän on tyytynyt oloihinsa
ja osannut järjestää elämänsä jotenkin rauhalliseksi ja miellyttäväksi,
kunnes te nyt äkkiä tuotte siihen häiritsevän aineksen. Te nähtävästi
tahdotte selittää minulle, mistä syystä te sen teette -- mutta minä en
saata käsittää, mitä tekemistä Jumalan armolla on sen asian kanssa."
Hän karkasi pystyyn ja ojensi molemmat kätensä eteenpäin aivan kuin
haltioitunut profeetta.
"Mitä tekemistä sillä on sen kanssa? Mutta sehän on alku ja loppu, syy
ja juuri, koko asian ydin. Jumalan armo se esti minua jatkamasta
syntistä elämääni. Jumalan armo se siitä hetkestä saakka on valaissut
polkuani ja johdattanut minut pyhitykseen. Jumalan armo se on muuttanut
minut ja tehnyt minusta sen, mikä minä nyt olen. Jumalan armo se on
vienyt minut tänne kerjäämään polvillani sen naisen anteeksiantoa,
jolle minä olen tehnyt vääryyttä. Jumalan armo ja hänen Poikansa,
Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka varjosti minut suurella valkeudella
tuona tammikuun iltapäivänä, aivan niinkuin se varjosti Saulus
Tarsolaisen. Jumalan armohan se on saanut kaiken aikaan."
"Herra Mainwaring", minä sanoin, "sellainen puhe on joko Jumalan
herjausta tai --"
Hän ei antanut minun sanoa, mikä toinen mahdollisuus oli.
"Herjausta!" hän toisti. "Mutta, ihminen, miksi te minua luulette?
Luuletteko, että lasken syntistä leikkiä? Ettekö voi nähdä, että minä
tarkotan veristä totta? Tulkaa katsomaan, missä minä asun --" hän
tarttui minua käsivarteen, ikäänkuin olisi hän heti tahtonut vetää
minut mukaansa -- "Hoxton'in köyhien keskuudessa. Te tuskin tiedätte,
missä Hoxton on -- en minäkään sitä tiennyt, kun elin teidän tapaanne
-- Hoxton, harmaan epätoivon erämaa, minne maailman aurinko tuskin
paistaa, puhumattakaan Jumalan valosta. Tulkaa katsomaan itse, ihminen,
valehtelenko minä!"
Silloin minä ymmärsin, että mies oli puhunut sielunsa sisimmästä, että
hän puhui melkein pelottavan rehellisesti.
"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi", minä sanoin, "että näytin
epäilevän vilpittömyyttänne. Voitte katsoa sen johtuvan siitä, etten
ollenkaan tunne evankelisen hurskauden lausetapoja."
Hetken verran hän katsoi minuun kysyvästi, sitten hän jatkoi
maailmanmiehen tyyneen tapaan ja herttaisesti hymyillen:
"Monta vuotta sitten minulla oli kunnia tuntea teidän isoisänne --
parooni vainajan. Sallitteko minun sanoa, että te muistutatte häntä?"
En koskaan ole kuullut kenenkään vastaavan anteeksipyyntöön
miellyttävämmin ja tahdikkaammin. Hän oli jälleen hieno Rubert
Mainwaring ja näytti minulle, mikä oli ollut hänen vetovoimanaan.
"Olkaa hyvä ja jääkää istumaan", hän sanoi vakavasti, "ja sallikaa
minun selittää!"
Hän kertoi elämänsä tarinan. Oli hyvä, hän sanoi, että syrjäinen
(minäkö syrjäinen siinä kodissa!) sai kuulla sen. Ei mikään estänyt
minua julkaisemasta sitä. Niin -- itse asiassa se oli hänestä hyvin
mieluisaa. Ellei muistini petä minua -- aivojani nimittäin pyörrytti
kuunnellessani häntä -- oli hänen kertomuksensa pääpiirteissään
tällainen:
Hän oli ollut synnin lapsi -- ei ainoastaan epämääräisessä
kirkollisessa merkityksessä, vaan aivan käytännössä. Hän oli tehnyt
kaikki mahdolliset rikokset, paitsi niitä, jotka johtavat
rangaistuslaitoksiin tai hirsipuuhun. Hän joi, hän vietteli naisia, hän
oli pelipetturi, urheilumaailmassa hänellä oli huono maine. Hänen
seurapiirinsä muodostivat sivistyneen maailman huonoimmat mies- ja
naisainekset. Hän oli houkutellut Judithin jättämään ensimäisen
miehensä ja sen kautta murtanut miesraukan sydämen, niin että hän kuoli
pian sen jälkeen. Sitten hän oli mennyt naimisiin Judithin kanssa ja
hylännyt hänet tarjoilijattaren tähden, jonka hän sitten taas oli
hylännyt. Hän oli rypenyt, käyttääkseni hänen omia sanojaan, synnin
loassa. Hän oli, niinkuin aina olin luullutkin, pahin roisto, jonka
saattoi tavata vankilamuurien ulkopuolella. Eräänä päivänä muuan kaunis
tyttö, jota hän oli seurannut kadulla, tämän tietämättä, sai hänet
houkutelluksi herätyskokoukseen. Mainwaring kuvaili minulle tämän
kokouksen niin vilkkaasti, että jos minun tylsistynyt mieleni yleensä
olisi kyennyt ottamaan vastaan uusia vaikutuksia ja tuntemaan uusia
tunteita, olisin ehkä minäkin kääntynyt herätyssaarnaajan sanojen
vaikutuksesta. Hän lausui ulkoa pitkiä kappaleita saarnasta, nousi
seisomaan, heilutteli käsivarsiaan, pauhasi ja huusi. Se oli
liikuttavaa. Se oli naurettavaa. Se oli myöskin ylen kiusallista.
Vihdoin hän pyyhki otsaansa ja kiiltävää päätään.
"Ennenkuin kokous oli lopussa, rukoilin polvillani sen nuoren tytön
vieressä, jonka olin aikonut houkutella perikatoon. Menin kadulle
uskovaisena miehenä, Jumalan armon täyttämänä. Päätin omistaa elämäni
yhdelle tehtävälle -- tahdoin voittaa sieluja Kristukselle. Riisuin
yltäni vanhat syntiset tottumukseni kuin puvun. Suoritin
papintutkinnon. Olen nyt diakoni ja pienen -- sinkkisen -- Hoxton'issa
sijaitsevan lähetyskirkon pappi. Jumalan teot ovat ihmeelliset, Sir
Marcus."
"Se ansio niillä yleensä katsotaan olevan", minä sanoin typerästi.
"Te epäilemättä ihmettelette, Sir Marcus", hän jatkoi, "minkätähden
minä annoin niin pitkän ajan kulua heräämiseni jälkeen, ennenkuin
palasin vaimoni luo. Minä määräsin itselleni koetusajan. Oli
välttämätöntä, että koettelin tahdonvoimaani ja kykyäni vastaisuudessa
hyvittää hänelle tekemäni maalliset vääryydet. Nyt minä olen tullut
tarjoomaan hänelle kristillisen kodin."
Minä tuijotin häneen suu auki.
"Vaaditteko te, että Judith eläisi teidän luonanne teidän vaimonanne
Hoxton'issa?" minä kysyin töykeästi.
"Miksei? Hän _on_ minun vaimoni."
Minä nousin paikaltani ja kävelin kiihtyneenä edestakaisin huoneessa.
Mitään sellaista ei koskaan ollut juolahtanut mieleenikään.
"Miksei, Sir Marcus?" hän kysyi uudelleen.
"Siksi, ettei Judith ollenkaan ole sellainen nainen", sanoin
epätoivoisena. "Hän ei pidä Hoxton'ista ja sopisi yhtä huonosti pieneen
sinkkiseen lähetyskirkkoon kuin minä ratsurykmenttiin."
"Jumala järjestää sen asian", hän sanoi vakavasti. "Hänelle on kaikki
helppoa."
"Mutta Judith tuntee Hänen persoonallisen olemassaolonsa suhteen
arveluttavia filosofisia epäilyksiä", minä huudahdin.
Hän hymyili anteeksiantavaisesti ja huiskutti kädellään pois Judithin
epäilykset.
"Mitä siihen kohtaan tulee, en ollenkaan pelkää", hän huomautti.
"Mutta se on aivan mahdotonta", väitin minä vielä kerran vastaan ja
turvauduin uusiin näkökohtiin. "Judith tarvitsee iloa ja naurua, jota
elämä teidän menettelynne vuoksi vielä on hänelle velkaa. Hän rakastaa
kauniita pukuja, paperosseja ja viinejä ja sellaista, joka
evankelisessa kodissa on kauhistus."
"Minun vaimoni osaksi on tuleva pyhä ilo, pyhä nauru", vastasi
intoilija. "Häneltä ei ole puuttuva rahoja säädyllisiin ja
vaatimattomiin vaatteisiin, ja mitä tupakkaan ja alkoholiin tulee, ei
kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten helposti niistä saattaa luopua."
"Te näytätte olevan yhtä säälimätön hyveissänne, kuin olitte
paheissannekin", minä sanoin.
"Minun täytyy johdattaa sieluja Kristuksen tykö", hän vastasi.
"Tuo ei minusta näytä olevan oikea tapa", sanoin minä.
"Tehkää hyvin ja muistakaa, Sir Marcus", hän sanoi ja rypisti otsaansa,
"että minä en ole kysynyt teiltä neuvoa, miten minun pitää hoitaa
papillista tointani."
"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä menettelytapoja te yleensä
noudatatte seurakunnassanne", minä sanoin. "Mutta minä en vastalausetta
panematta saata nähdä, että Judith suljetaan elinkautiseen vankeuteen
lähetyskirkkoon. Ja Judith itse on paneva vastalauseen. Te ette näytä
ottavan häntä ollenkaan huomioon. Hän on oma herransa. Hänellä on oma
tahtonsa. Hän ei jätä mukavaa huoneustoaan muuttaakseen Hoxton'iin. Hän
ei palaa teidän luoksenne eikä teidän oloihinne."
Hän hymyili mahdikkaan näköisenä ja ojensi minulle kätensä merkiksi,
että keskustelu oli lopussa.
"Hän tekee sen, Sir Marcus."
Onko koskaan ollut olemassa moista Torquemadaa? Minä kunnioitan
uskontoa. Minä kunnioitan miehen järkähtämätöntä uskoa omaan
kääntymykseensä. Voinhan minä vielä kunnioittaa pitkää papintakkiakin
ja pitkää, ruskeaa poskipartaa; sellaiselle maailmanmiehelle kuin
Rupert Mainwaring kerran oli, niiden täytyy olla lihan tahallista ja
jokapäiväistä kidutusta. Mutta minä inhoan "Herran kunniaksi käytettyä
peukalopuristinta ja kidutusta", jonka alaiseksi hän aivan
rakastettavasti aikoo asettaa Judithin.
"Minkä ihmeen tähden te ette voi jättää naisparkaa rauhaan?" minä
kysyin välittämättä hänen kädenliikkeestään.
"Minä teen velvollisuuteni Jumalaa ja häntä kohtaan", hän sanoi.
"Sillä seurauksella, että olette tehnyt hänet hysteeriseksi."
"Siitä hän kyllä paranee", hän sanoi.
"Pyydän sanoa teille hyvästi", sanoin minä. "Vaikka me keskustelisimme
tuhat vuotta, emme kuitenkaan ymmärtäisi toisiamme."
"Anteeksi", hän huomautti erinomaisen kohteliaasti, "minä ymmärrän
teidän täydellisesti."
Hän saattoi minut ruokasaliin, minne olin jättänyt hattuni ja
sateensuojani, ja eteisen ovelle, jonka hän kohteliaasti aukaisi. Kun
se sulkeutui minun takanani, valtasi minut halu lyödä se rikki ja
väkisin viedä pois Judith aivan hänen nenänsä edessä. Mutta minussa
kai ei ole yhtään rohkeutta. Sen sijaan menin ulos kadulle, missä
heiluttelin sateensuojaani kuin palavaa miekkaa ja vannoin suorittavani
kaikenlaisia sankaritekoja, jotka sisimmässäni tiesin tehottomiksi.
Pysäytin raitiovaunun ja kiipesin ylös sen katolle, vaikka sataa
tihuutti. Miksi minä niin tein, siitä minulla ei ole aavistustakaan,
sillä minä inhoan moisia epämukavia kulkuneuvoja. En myöskään tiennyt,
minne tahdoin ajaa. Mutta se oli liikkuva kapine, joka saattoi viedä
minut pois täältä pastori Rupert Mainwaringin läheisyydestä, pois oman
itseni luota. Minä olin ainoa matkustaja raitiovaunun katolla. Sade
tihkui hiljaa, tasaisesti, liottaen minut läpimäräksi. Minä nauroin
ääneeni.
Taaskin huomasin tapahtumain ennakolta määrätyn ivan, ne kun jokaisella
askeleella ehkäisevät voimattoman ihmisen töitä ja toimia.