Marrask. 11 p.
Eilen illalla kirjotin pitkän kirjeen Judithille ja pyysin, ettei hän
välittäisi miehensä oikeudettomista vaatimuksista, vaan yhdistäisi
kohtalonsa minun kohtalooni. Minä olin tarpeeksi kyynillinen
ajatellessani, että jos sellainen menettelytapa harmitti pastori Rupert
Mainwaringia, oli se hänelle varsin oikeutettu rangaistus. Ei ihminen
rupeamalla uskonnolliseksi ja katuvaiseksi saata sovittaa vääryyksiä,
joita hän ennen on tehnyt lähimmäisilleen. Mainwaring ansaitsi
jonkunlaisen rangaistuksen, hän näytti selviytyneen asiasta liian
helpolla; sillä on muistettava, että hänen kaltaiselleen intomieliselle
henkilölle ei hänen Hoxton'ilainen säkkinsä ja tuhkansa ole mikään
rangaistus.
Judith sitävastoin ansaitsi palkinnon, ja sen minä yksin saatoin
tarjota hänelle huolimatta sovinnaisesta moraalista ja pastori Rupert
Mainwaringin tunteista. Tämä näytti itse asiassa olevan ainoa tapa,
millä saattoi estää hänet kiusaamasta Judithia kuoliaaksi mielettömillä
vaatimuksillaan, että Judithin piti omaksua sekä hänet itsensä että
alkeellinen kristinusko. Judith oli Andromedan asemassa. Minä taas olin
Perseus -- hyvin arkaluontoinen Perseus -- jonka piti pelastaa hänet
hirviön vallasta -- sen hirvien jonka luolana oli pieni, sinkkinen
lähetyskirkko.
Kirjoitin kirjeeni tuollaisessa puoleksi tajuttomassa tilassa, jolloin
tunnesuonet tykkivät heikosti ja tunnekyky on tylsistynyt. Tänään on
mielentilani toisenlainen. Hermoni ovat taas jännityksissä, minusta
tuntuu, että jotakin ivallisen halpamielistä, alhaista, traagillista on
tullut Judithin ja minun väliseen suhteeseen.
Suureksi hämmästyksekseni Judith itse tänä iltana toi minulle
vastauksen. Ensimäisen kerran hän nyt oli minun kodissani; ja hänen
ensimäiset sanansa, jotka hän lausui katsellen surunvoittoisesti
ympärilleen, viittasivat siihen.
"Täällä on melkein täsmälleen sellaista, kuin olen kuvitellut täällä
olevan, ja kuinka usein sinä luulet minun niin tehneenkään?"
Hän näytti tyynemmältä, joskaan ei onnellisemmalta. Rasittunut,
kiusaantunut ilme oli muuttunut alistuvaisuuden ilmeeksi. Minä työnsin
nojatuolin tulen ääreen, sillä häntä vilusti, ja hän vaipui istumaan
siihen huoahtaen väsyneesti. Minä lankesin polvilleni hänen viereensä.
Hän veti hansikkaat käsistään ja laski toisen kätensä minun pääni
päälle, kuten ennenmuinoin. Hänen kosketuksensa tuotti minulle
lohdutusta. Minä ajattelin, että me vihdoinkin olimme saapuneet
rauhalliseen satamaan.
"Sinä olet siis tullut minun luokseni, Judith", minä kuiskasin.
"Minä olen tullut, rakkaani", hän sanoi, "sanoakseni sinulle, etten voi
tulla."
Mieleni lannistui.
"Miksi?" minä kysyin.
Hän esitti naisten tapaan puolinaisia syitä, jotka minä todistin
turhiksi. Minä esitin uudestaan kirjeessäni käyttämäni todisteet. Hän
vastasi niihin epämääräisin viittauksin. Vihdoin hän iski poikki
solmun.
"Minä aijon palata mieheni luo."
Minä nousin seisomaan ja toistin hänen sanansa.
Hän oli lausunut ne niin surullisen selvästi, että ne kaikuivat kuin
kuolonkello. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.
"Meidän täytyy erota ystävinä, Marcus", hän sanoi "Minä olen äkkiä
saanut omantunnon. Siemenet siihen minussa aina ovat olleet."
"Sinä olet aina ollut maailman paras ja herttaisin nainen", minä
huudahdin.
"Ja kuitenkin minä petin sinut, rakas Marcus. Siinä kirjeessä, jonka
sinä näit, Pasquale ilmoitti minulle, että hän oli paennut Carlottan
seurassa. Minä valehtelin sinulle -- mutta minä olin hulluuden
rajalla."
Minä nojasin kyynärpääni uuninreunukseen ja katselin häntä. Hän oli
niin suloisen ja hennon näköinen, tuntui niin mahdottomalta, että hän
saattaisi alentua halpamaisiin tekoihin. Kun minä en vastannut mitään,
hän jatkoi:
"Tarkotukseni ei ollut auttaa Pasqualea, Marcus. Taivas tietää, ettei
niin ollut -- mutta minä tein sen kuitenkin. Muistatko sitä kauheaa
iltaa ja seuraavanaamuista keskusteluamme? Minä pyysin sinua välttämään
Carlottan seuraa koko sen päivän aikana -- suremaan kuollutta
rakkauttamme. Minä tiesin, että sinä täyttäisit lupauksesi. Sinä olet
erinomaisen rehellinen mies. Jos kaikki miehet olisivat sinun
kaltaisiasi, olisi tässä maailmassa ihanaa elää."
"Se joutuisi perikatoon muutaman viikon kuluttua yleisen kelvottomuuden
tähden", mutisin minä katkerasti.
"Siinä ei olisi mitään halpamaisuutta eikä petosta eikä halveksittavia
salateitä. Marcus -- sinun täytyy antaa minulle anteeksi -- minä olin
epätoivoinen nainen; taistelin elämäni onnen puolesta. Minä ajattelin,
että minun täytyi koettaa vielä viimeinen keino. Järjestin asiat niin,
että sinä olit poissa, ja menin sitten tänne tavatakseni Carlottan. Älä
keskeytä minua, Marcus, anna minun puhua loppuun! Minä tulin häntä
vastaan kadulla kappaleen matkan päässä täältä, ja me menimme yhdessä
Regent's Parkiin. Siellä istuuduimme ja minä kerroin hänelle, missä
suhteessa sinä ja minä olemme olleet toisiimme ja minun rakkaudestani
sinuun ja pyysin häntä luopumaan sinusta. Minä en luule, että hän
ymmärsi minun sanojani, Marcus. Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä
koiraa. Minä tulin tajuuni jälleen ja jätin hänet siihen ja menin
kotiin sairaana häpeästä ja nöyryytyksestä. Minä tiesin, että Pasquale
oli rakastunut häneen, sillä edellisenä iltana Pasquale oli kertonut
sen minulle ja kysynyt, miten voitaisiin estää teitä menemästä
naimisiin. Hän ei uskonut todeksi sitä, minkä sinä olit sanonut Hamdi
Efendille. Mutta minä en sanonut Carlottalle mitään Pasqualesta, minä
en viittaillutkaan siihen, että saattaisi olla tarjolla joku muu kuin
sinä. Sikäli minä olin jalomielinen, Marcus. Ja pari kolme päivää sen
jälkeen tuli Pasqualen kirje. Ja minä odotin sinua tuskaisen ilon
valtaamana: minä tiesin, että sinä tulisit -- ja minä olin kylliksi
hullu luullakseni, että aika parantaisi sinun haavasi -- että sinä
unohtaisit -- että me saisimme takaisin rakkaan menneisyytemme ja että
minä voisin opettaa sinua rakastamaan itseäni. Mutta yhtäkkiä, ilman
varotuksen sanaakaan -- se on aina ollut hänen tapojaan -- mieheni
ilmestyi. Sitten sinä tulit tarjoamaan minulle tukea ja apua, ja sinä
olit minusta kuin leimahtavan koston enkeli. Minähän olen tehnyt
sinulle vääryyttä, rakkaani -- ryöstänyt sinulta onnesi. Jos minä en
olisi valmistanut hänen mieltään puhumalla siitä, että hänen tuli
jättää sinut, hän ei koskaan olisi karannut. Jos minä en olisi tehnyt
sitä, tai jos sinä rakastaisit minua, Marcus, katselisin ehkä koko tätä
asiaa toiselta näkökannalta. Minä alan uskoa Jumalaan ja nähdä Hänen
kätensä kaikkialla. Minä en voisi elää sinun vaimonasi, Marcus, Jokin,
joka on voimakkaampi minun rakkauttani, kieltää sen. Meidän elämämme ei
enää voisi olla niin suloista, niin miellyttävää, kuin se aina on
ollut. Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, missä meidän tiemme
eroavat. Minun täytyy seurata miestäni."
Minä tiesin, että hän oli oikeassa. Kun hänen temperamenttinsa ei aja
häntä hysteerisiin tekoihin, on hänellä harvinaisen varma ja terävä
arvostelukyky.
"Meidän tiemme eroavat?" minä sanoin. "Niin -- mutta etkö sinä voi
pysähtyä tienhaaraan? Etkö sinä voi elää niinkuin nytkin -- olla
ystävällisessä suhteessa sekä mieheesi että minuun?"
"Rupert tarvitsee minua", hän kiivaasti vastasi. "Hän on sielunhädässä.
Hän on joutunut tämän uskonkiihkon valtaan siksi, ettei hän vielä ole
varma itsestään. Me keskustelimme tänään vielä kerran pitkälti
toistemme kanssa. Minä ehkä voin auttaa häntä."
"Ansaitseeko hän, että sinä uhraat elämäsi hänelle?"
Hän ei antanut suoraa vastausta kysymykseeni, vaan istui muutaman
minuutin ajan tuijottaen tuleen leuka käden varassa.
"Hän on intohimojen turmelema mies", hän vihdoin sanoi. "Juoppous ja
naiset ne ennen kaikkea ovat vaikuttaneet häneen alentavasti. Minä opin
lyhyen avioliittomme aikana tuntemaan sen helvetin. Jos hän nyt jälleen
lankeaa syntiin, hän luulee joutuvansa ikuiseen kadotukseen. -- Hän
uskoo ruumiilliseen kidutukseen -- liekkeihin ja paholaisiin ja
sellaiseen. -- Hän sanoo, että minä olen hänen ainoa pelastuksensa.
Minun täytyy seurata häntä. Jos lähetyskirkko tuntuu liian kauhealta,
niin matkustan viikoksi Delphine Carrère'n luo rauhoittaakseni
hermojani."
Mitä minä saatoin sanoa? Yksinäisyyden kauhu valtasi minut.
Olisinhan voinut koettaa taivuttaa häntä, surkeasti vedota hänen
armeliaisuuteensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Minä en voi vaikeroida
naisten kuullen -- enkä liioin miesten. Yksin ollessani saatan kiroilla
ja sadatella, mutta toisten kuullen -- ei. Minä luulen, että isoisäni
oli gentlemanni, ennenkuin hänestä tuli parooni.
"Mutta jos sen teet", minä huomautin, "sinä kyllä varmaankin vältät
kaikkea filosofoimista ja luostarimaista yksinäisyyttä."
Hänen naurunsa päättyi nyyhkytykseen.
"Muistatko sinä sen vielä? Eihän siitä ole kulunut pitkääkään aikaa --
ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisi siitä monta, monta vuotta."
Me keskustelimme yleisistä asioista, kuten ihmiset tekevät tahtoessaan
lykätä jonkun vaikean hetken tuonnemmaksi. Hän kulki ympäri huonetta
katsellen kirjahyllyjäni. Monta kirjaa hän ennen oli lainannut minulta,
ja hän tunsi ne nyt vanhoiksi tuttavikseen.
"Onko Benvenuto Cellini aina ollut tuossa paikassa?"
"On", minä sanoin antaen käteni solua pitkin kirjojen selkiä, "hän on
siinä oman vuosisatansa keskellä, toverien parissa. Hän ei viihtyisi
missään muualla."
"Ja Historia -- kuinka pitkälle se on edistynyt?"
Minä näytin hänelle käsikirjoituspinkan -- hän silmäili paria sivua.
Sitten hän heitti sen kiivaasti pöydälle ja kääntyi poispäin.
"Minä en näe lukea nyt juuri, Marcus."
Sitten hän pysähtyi valokuvansa eteen -- se oli nyt yksin
uuninreunuksella.
"Antaisitko tuon takaisin minulle?"
"Miksi minä sen tekisin?" minä kysyin.
"Minä tahtoisin mielelläni, että sinä antaisit sen minulle -- minä en
tahtoisi, että sinä polttaisit sen."
"Polttaisin sen? Ainoan, mikä minulla on jäljellä sinusta?"
Hän katseli minua kyyneleet silmissä.
"Sinä olet hyvä, Marcus, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sanonut
sinulle -- etkö sinä tunne katkeruutta minua kohtaan?"
"Minkä vuoksi? Siksikö, että sinä menettelet kuin haaveilija? Siksikö,
että aiot ruveta marttyyriksi ihanteen tähden?"
"Etkö sinä kuunnellut, kun minä puhuin Carlottasta?"
"Voi, rakas Judith!" minä sanoin.
Ja nyt hän on poissa. Me vaihdoimme erotessamme suudelman -- muistojen
ja kieltäymyksen suudelman. Tapaammeko toisemme milloinkaan enää?
Pimeys ympäröi minut, ja minä olen väsynyt, väsynyt, ja toivoisin
voivani nukkua kuin Rip Van Winkle ja herääväni sitten vanhana miehenä,
tuntien vanhan miehen intohimotonta alistuvaisuutta. Tai parasta olisi,
jos en heräisi ollenkaan. Minun kaltaisteni hullujen raukkojen ei pidä
elää.
Luon silmäyksen taaksepäin ja näen, että koko filosofiani on
osottautunut vääräksi ja että kaikki pienet säntilliset mielipiteeni on
kumottu. Kaikkina näinä vuosina olen Judithia arvostellessani osottanut
yhtä julmaa kuin typerää tietämättömyyttä. On tosiaankin viisauteni
ollut vähäinen. Siksipä en nyt häntä arvostele enkä tuomitse.
Jos minä olisin rakastanut Judithia, niinkuin mies saattaa rakastaa,
eivät koko kristikunnan kaikki kääntyneet lurjukset olisi voineet
erottaa meitä toisistamme.
Ja se seikka, että hän oli mennyt Carlottan luo ja puhunut hänen
kanssaan -- naisparka -- mitä se merkitsee? Mitä hän sanoikaan
Carlottasta? "Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa."
Voi, Jumalani!
Marrask. 12 p.
Näin minusta tulee hullu. Minä aion jättää talon Stensonin ja
Antoinetten huostaan ja matkustaa ulkomaille. Minä olen saanut Veronan
päähäni -- en tiedä miksi. Toinen paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin,
kunhan se ei ole tämä talo -- tämän kuoleman ja hulluuden ja rikosten
tyyssija -- ja Verona on Italiassa, jossa minä aina olen löytänyt
rauhan.
Minä tahdon tunnustaa hulluuteni. Tämän kirjan tarkotuksena on kuvailla
minun moraalini -- kertoa loppuun asti se ilveily, jonka korkeat
jumalat ovat antaneet minun esitettäväkseni. Minä luulin eilen illalla,
että esirippu oli laskeutunut. Minä erehdyin. Kuulkaa ja naurakaa,
kuten minä teen -- jos voitte!
Minä olin päättänyt tehdä työtä tänään. En ole mikään varsinainen
laiskuri. Minulla on oikeus elää. Kun kerran julkaisen Historiani,
rikastutan sen kautta maailmaa, joskin ylen vähäisessä määrin. Saatan
vakuuttaa, että minulla viime vuosina on ollut parempi, jalompi toimi
kuin siihen aikaan, jolloin ansaitsin elatukseni opettamalla lapsille
turhinta, kamalinta, sielua surmaavinta ainetta, jonka kautta
opettajat rajattomassa hulluudessaan ovat kukistaneet tuhansien
lähimmäistensä mielen, tuhonneet tuhansien lähimmäistensä elämän --
alkeismatematiikkaa. Ei ole enemmän syytä ihmisolennon tuntea
binomiaaliteoreemaa ja kolmioiden ratkaisua -- ellei hän erikoisesti
tutki sitä tiedettä, jolloin hän saattaa ryhtyä matematiikan
erikoistutkimukseen samalla iällä kuin juristi ryhtyy tutkimaan
lakitiedettä tai kirurgi anatomiaa -- kuin olla perehtynyt Kabbalaan
tai mormoonien opinkappaleisiin. Tunnen häpeää ja nöyryytystä
muistellessani niitä päiviä, jolloin leipäkannikan tähden väärinkäytin
älyäni tuhlatakseni vaikutteille herkän lapsuusajan kallisarvoisia
hetkiä, joihin olisi voinut valaa kaunista ja rikasta sisältöä, tälle
ylen hyödyttömälle ja epäinhimilliselle aineelle. Se kehittää mieltä,
opettaa poikia ajattelemaan -- niin väitetään. Se ei ole totta.
Todellisuudessa se on rajotettu ja kuiva aine, joka helposti on
sovitettavissa koulukurssin rajoihin. Se säästää kasvattajilta
tavattoman paljon huolta, ja se hyödyttää suuresti typeriä nuoria
miehiä, jotka ovat harjotelleet yliopistollisia opintoja ja jotka
saattavat ansaita niukan elatuksensa opettamalla sitä toisille; nämä
toiset sitten vuorostaan opettavat sitä tulevalle sukupolvelle.
Minä olen hullu tänä iltana -- miksi näin hyökkään matematiikan
kimppuun? Luultavasti minun täytyy purkaa vihani johonkin. Nyt
ymmärrän. Minä sanoin, että minulla on oikeus elää, etten minä ole
mikään laiskuri. Tästä minä pidän kovasti kiinni. Ihminen ei saata
vaatia kunnioitusta, ei edes itseltään, yksistään tunne-elämänsä
perustuksella. Ja sen jälkeen, mitä minä tänään olen tehnyt, täytyi
minun jollakin tavoin hankkia itselleni takaisin kunnioitus, jonka
käytökseni kautta olin menettänyt.
Ahersin siis lakkaamatta koko päivän. Mutta illalla minut valtasi
kauhea kaiho. Vähäpätöinen pikkuseikka herätti sen eloon. Juodessani
iltapäiväkahviani minä hajamielisesti kastoin sokeripalaseni kahviin,
ennenkuin laskin sen kuppiin, ja katselin, miten ruskea neste imeytyi
valkeaan kristalliin. Silloin minä muistin. Niin Carlottan aina oli
tapana tehdä. Hän tavallisesti piteli sokeripalasta kahvissa, kunnes se
oli sulamaisillaan -- silloin hän nopeasti pisti sen suuhunsa. Joskus
se kuitenkin suli jo sitä ennen, ja silloin hän nauroi ja hapuili minun
taskuistani nenäliinaa, jonon hän saattaisi pyyhkiä ruusunpunaiset
sormenpäänsä. Kahvin kostuttamaa sokeripalaa hän nimitti ankaksi, kuten
ranskalaiset lapset. Sehän oli ylen jokapäiväinen seikka, mutta se
muistutti yhtäkkiä mieleeni kaikki ne tuhannet somat, lapselliset,
kiehtovat kepposet, jotka tekivät Carlottan niin viehättäväksi, niin
lumoavaksi.
Niin, minä tiedän, ettei millään maailman kielellä saata kuvailla sen
miehen ääretöntä hulluutta, joka menettää järkensä nähdessään kahviin
kastetun sokeripalasen. Muuan ranskalainen lausetapa, jota eivät
Lamartine, Chateaubriand ja muut kohteliaat tunnelyyrikot käytä
kirjoissaan, sopii kuitenkin minun tilaani:_j'ai les sangs tournés
d'elle_ -- hän on mennyt veriini. Joku on jossakin sanonut jotakin
nelikymmenvuotiaan intohimosta. Epäilemättä tuo ranskalainen lause
tarkottaa sellaista.
Minä työnsin pois kahvikuppini juomatta mitään ja kätkin kasvoni
käsiini, ja minä ikävöin, ikävöin, ikävöin häntä kuollakseni. Tuli oli
sammunut. Konemaisesti tartuin hiilihankoon ja kohentelin sitä.
Sieluani vapisutti voimaton tuska. Päätäni huimasi. Minut valtasi
vastustamaton tappamisen halu. Minä olin yksin pilkkailevan
paholaisjoukon keskellä. Kumartuessani alas kohennellakseni hiiliä,
tunsin jonkun rapsivan olkapäitäni. Minulta pääsi huuto, ja samassa
minä näin jonkun mustan toissilmäisen seisovan uuninreunuksella
suunnaten minuun äärettömän häijyn katseensa. Ennenkuin tiesin, mitä
tein, olin voimieni takaa lyönyt sitä hiilihangolla; kissa putosi
kuolleena jalkojeni juureen.
Marrask. 22 p.
_Veronassa_. Olen jättänyt sikseen "Renessanssin Moraalin Historian."
Koirankorvaiset käsikirjoitukset ja pölyisen muistiinpanopinkan olen
sulkenut tässä huoneessa olevaan romukaappiin. Istun viluisena pienen
rautauunini edessä. Huone on kylmä eikä houkuttele tulijaa, se
muistuttaa "Tuonelan avaria tupia." Tänään minä olen ollut täällä
viikon ajan. Minä luulin saavani rauhan mieleeni. Saisin taas hengittää
Italian ilmaa. Saisin taas keventää sydäntäni katselemalla Girolamo dai
Librin ja Cavazzolan mestariteoksia, ja näiden sinisten vuorten
keskellä, joita he niin mielellään maalasivat, kävisi mieleni yhtä
rauhalliseksi kuin heidänkin. Tässä vanhan maailman kaupungissa minä,
niin minä kuvittelin, unohtaisin Regent's Parkin ja saattaisin sieluni
sopusointuun sen elämän kanssa, joka kerran täytti nämä ahtaat kadut.
Mutta minä en ole mitään löytänyt, en mitään muuta kuin yksinäisyyden.
Seisoin tänään Moronen silvotun freskomaalauksen edessä, joka kuusi
vuotta sitten oli ollut ihastukseni esineenä, ja tunsin sitä kohtaan
tolkutonta vihaa. Madonna oli ristiriidassa sen kirjotuksen kanssa,
joka ympäröi hänen päätään: "_Miseratrix Virginum Regina nostri
miserere_" -- Neitsyeiden Armelias Kuningatar, armahda meitä -- ja
katseli minua säälimättömästi hymyillen. Hänen vasemmalla puolellaan
oleva tuntematon marttyyri tuijotti suoraan eteensä kylmän
välinpitämättömästi, ja Pyhä Rochus oli valtavasta ruttopaiseestaan
huolimatta harmittavan pyylevän näköinen. Taulu oli täydellisen typerä.
Se oli loukkaava. Se ajoi minut ulos galleriasta. Ulkona verhosi vuoria
harmaa usva, ja sade tihkui läpitunkevana. Minä hiivin kotiin ja
aukaisin "Renessanssin Moraalin Historian" -- se oli varmaankin
tapahtunut viisikymmentä kertaa tänne tultuani. Vihdoin minulta pääsi
kirous ja minä heitin sen nurkkaan.
Minä inhoan sitä. En välitä rahtuakaan renessanssista enkä sen
moraalista. Pidän renessanssin ihmisiä vain surkeina töhrijöinä,
riimiseppinä ja ilonaisina. He ovat menettäneet kauneutensa sädekehän.
Heidän kerskailunsa, heidän eläimellinen elämänilonsa loukkaa minua,
pääasiallisesti siitä syystä, että ne alituisesti muistuttavat mieleeni
Pasqualen.
Ja kuitenkin ne kerran herättivät minussa vilkasta mielenkiintoa. Ne
täyttivät elämäni harmaan tyhjyyden soitolla ja värillä. Mistä muutos
on kotoisin? Minusta itsestäni. Minä olen omissa silmissäni kiusallisen
mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin Veronan muinaiset
sankarit. Ne ovat häipyneet kummituksiksi. Minä yksin olen olemassa.
Tämä kuulostaa hyvin turhamaiselta. Taivas tietäköön, ettei se sitä
ole. Jos ihmistä vaivaa hammassärky, joka tuntuu korvasta korvaan,
päälaesta leukaan, silmämunasta pikkuaivoihin, eikö silloin koko
maailmankaikkeus ole keskittyneenä hänen päähänsä? Eikö hän itse sinä
kidutuksen hetkenä ole luoduista olennoista elävin ja tärkein? Eikä
kukaan moiti häntä siitä. Säästäkää siis minutkin moitteelta moraalisen
hammassärkyni hetkenä!
Ennenmuinoin minä olin omituisen harhaluulon vallassa. Luulin
turhamaisuudessani, että minä olin ainoa olento maailmassa, jota ei
oltu pantu näyttelemään mitään osaa Elämän huvinäytelmässä. Minä istuin
yksin isossa teatterisalongissa, niinkuin Baijerin hullu kuningas, ja
katselin välinpitämättömänä naurettavan surullista näytäntöä. Minä
luulin olevani turvassa yksinäisessä aitiossani. Mutta en ollut ottanut
huomioon korkeita jumalia, jotka hiljaisten varjojen tavoin istuutuvat
paikoilleen ja kadehtivat kuolevaista, joka on heidän keskuudessaan.
Varottamatta minua edeltäkäsin he ajoivat minut pois paikaltani ja
heittivät minut näyttämölle, ja ennenkuin silmäni ehtivät tottua
häikäisevään ramppivaloon, huomasin ottavani osaa kauhean draaman
esitykseen. Minä en ollut valmistautunut siihen. En osannut osaani. En
sanonut vuorolauseitani oikeaan aikaan. Minulla oli amatöörin
turmiollinen itsetunto. Ja kuitenkin tämä typerä ilveily oli täysin
todellista. Varjomaisten jumalien nauraessa tahdoin paeta pois
näyttämöltä. Saavun Veronaan ja huomaan, että yhä näyttelen osaani.
Olen näytellyt sitä aina. Olen näytellyt sitä syntymästäni saakka.
Olemassaolomme tarkotuksena on huvittaa korkeita jumalia
näyttelijätaidollamme. Maa itse on näyttämönä, avaruuden lukemattomat
tähdet kuulijoina.
_Yhden_ lahjan, _yhden_ siunauksen korkeat jumalat ovat suoneet,
näyttelijäseurueelleen. Jokainen saattaa milloin tahansa lopullisesti
poistua näyttämöltä. Vielä viimeinen yksinpuhelu, ja minä voin
huoahtaen sanoa: "_La commedia e finita_ -- kappale on lopussa", ja
sitten seuraa ikuinen hiljaisuus. Joka tapauksessa minä tahdon kertoa
oman tarinani. "Renessanssin moraali" saa mädätä kaapinnurkassa minun
käsitellessäni paljon tärkeämpää aihetta -- "Marcus Ordeynen moraalia."
Monen hyödyttömän vuoden aikana minulla on ollut tapana pitää
päiväkirjaa, mutta se on ollut vain hahmottelua, katkelmien
muistiinmerkitsemistä -- sitä ei varsinaisesti ole voinut nimittää
elämäkerraksi. Tähän saakka en ole tarvinnut sellaista. Mutta nyt, kun
Judith ja Carlotta ovat jättäneet minut, kun ainoa ystäväni Pasquale
ainiaaksi on kadonnut elämästäni, kun itse myötätuntoisen
Polyphemuksenkin on toimittanut Tuonelaan murhaajan käsi, nyt tunnen
vastustamatonta tarvetta lausua ajatukseni ilmi täydellisesti ja
lopullisesti ensimäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Siitä tulee
joutsenlauluni. Mihinkä se joutuu, siitä en välitä.
Ja kun viimeinen sana on pantu paperille, aion mennä Pinakoteekkiin ja
asettua jälleen Moronen freskon eteen, ja jos Miseratrix Virginum
Regina silloin yhä hymyilee minulle ivallista hymyä, pidän sitä
merkkinä, enteenä. Silloin palaan tänne marmoriluolaani ja poistun
lopullisesti näyttämöltä. Lähtöni on oleva teatterimaisen taiteellinen
-- sen saatan vakuuttaa -- mikä epäilemättä on tuottava parvekkeella
istuville korkeille jumalille tavattoman suurta huvia.