Marrask. 1 p.
Viisi päivää sitten isku kohtasi minut, ja nyt vasta alan tointua; nyt
vasta alan herätä tuntemaan kammottavaa tuskaa.
Olen kulkenut ympäri unissakävijän tavoin. Ihmiset, joilla on epäselvät
kasvot ja kaukaa kuuluvat äänet, ovat tervehtineet minua klubissani.
Lukemattomat painetut rivit ovat ajatuksetta ja sisällöttä sivuuttaneet
silmäni. Olen pakottanut itseni konemaisesti kopioimaan suuria
muistiinpanomääriä historiaani varten; paavit, ruhtinaat, maalarit --
joukko irrallisia nimiä, joista versoo aatteita yhtä vähän kuin Lontoon
osotekirjan palstoilta. Olen typerästi tuijottanut tuleen ja sadetta
tihkuviin puunoksiin, jotka näkyvät ikkunastani. Tympäisevän
epätoivoisena olen kierrellyt katuja. Vihdoin olen hakenut lohdutusta
Zoologisesta puutarhasta.
Siellä on ystävällinen ruskea karhu, joka pyytää leipää aivan kuin
ihminen, ja sen minä ruokaa antamalla olen saanut ystäväkseni. Seison
ajatuksiini vaipuneena häkin edustalla ja huomaan kummallista,
tutunomaista myötätuntoa eläimessä. Se panee päänsä kallelleen,
katselee minua liikuttavine, ruskeine silmineen, rupeaa istumaan
takajaloilleen ja pistää anoen käpälänsä rautaristikon läpi. Juuri
sillä lailla Carlotta pyysi ja anoi. Olen huvitellut ajattelemalla
gnostilaisuutta ja sielunvaellusta. Tavallisena inhimillisenä olentona,
jolla on kuolematon sielu, Carlottaa ei ollut olemassa; se minkä minä
olin tuntenut ja jota olin rakastanut, oli vain naisen hahmoon puettu
alkeellinen henki, joka oli tuomittu iäti hakemaan itselleen uusia
asumuksia. Kuolevaisille aisteille käsittämättömien lakien
vaikutuksesta tuo tuhoisa henki on pukeutunut tämän pienen ruskean
karhun hahmoon, joka katselee minua niin oudosti, niin hyväilevästä,
Carlottan silmin ja Carlottan elein. Minä pyysin häntä eilen palaamaan
luokseni. Minä sanoin, että talo oli autio, että huoneet huoaten
kaipasivat häntä. Minä pyysin niin liikuttavasti, ja edessäni oleviin
silmiin tuli niin herkän kaihomielinen ilme, että minä uskoin
vaikuttaneeni hänen sydämeensä. Mutta kesken kaiken tuli sitten toinen
katselija, ja silloin eläin puhkesi valitushuutoon ja pisti esiin
käpälänsä häntä kohti saadakseen leipää -- siitä minä todentotta
ymmärsin, että minulla oli Carlotta edessäni.
Vaieten olen ottanut vastaan minua kohdanneen iskun. En vielä ole
puhunut siitä kellekään. Kun paras ystävä pettää miehen ja hänet hylkää
nainen, jota hän rakastaa, ovat aika ja yksinäisyys parhaat
lohduttajat. Kenenpä puoleen muuten kääntyisinkään saadakseni
lohdutusta? Olen elänyt liiaksi kaukana omasta sukukunnastani; eikä
minun sukukuntani välitä minusta.
En riviäkään ole saanut Carlottalta. Hän on hävinnyt elämästäni yhtä
helposti ja omaatuntoaan sillä vaivaamatta, kuin hän hävisi Hamdi
Efendin elämästä, kuin hän hävisi sen onnettoman nuorukaisen elämästä,
joka oli viekotellut hänet lähtemään Alexandrettasta.
Tahtoisinpa tietää, tokko hän, jos kuulisi minut kuolleeksi, sanoisi:
"Minä olen niin iloinen."
Olivatko he keskenään suunnitelleet paon valmiiksi vai oliko Pasquale
odotellut häntä hänen ollessaan matkalla Avenue Roadille ja pitemmittä
puheitta pyytänyt häntä lähtemään hänen mukaansa, sitä minä en tiedä.
Se ei merkitsekään mitään. Hän on poissa. Tämä kamala tosiasia yksin
jotakin merkitsee. Eivät mitkään selittelyt, eivät mitkään
anteeksipyynnöt voi vähentää tuskiani. Jos hän olisi toisenlainen, minä
ehkä saattaisin vihata häntä. Mutta sitä minä en saata. Kuinka voisi
vihata esinettä, jolla ei ole sielua eikä sydäntä? Mutta rakastaa sitä
voi -- Herra tietäköön, miten sokeasti. Minä olen sen vuoksi lukinnut
Carlottan huoneen ja ottanut avaimen omaan huostaani. Siihen ei saa
kajota. Sen pitää jäädä aivan sellaiseksi, kuin se oli hänen
jättäessään sen -- ja minä olen sureva häntä, kuin olisi hän kuollut.
Mitä Pasqualeen tulee, niin minä, jos olisin saman mallin miehiä kuin
hän, ajaisin häntä takaa kautta koko Europan, kunnes saisin hänet
kiinni ja toinen meistä surmaisi toisen. Yhdessä kohden hän on
Carlottan kaltainen. Hän on kerrassaan moraalista vaistoa vailla.
Mitenkä muuten on tämä arvoitus ratkaistavissa? Mitenkä muuten hänen
köyhää pesijätärtä kohtaan osoittamansa omituinen ritarillisuus on
saatava sopusointuun sen halpamaisen petoksen kanssa, jonka esineeksi
minä olen joutunut -- petoksen, jota hän nähtävästi silloin jo
suunnitteli? Minä tiesin, että hän oli pettänyt useita, ja kun kysymys
oli naisista, ei koskaan kunniantunto tai ystävyyssiteet olleet saaneet
häntä epäröimään; mutta minä luulin -- oliko siihen muuta syytä kuin
oma ääretön itserakkauteni, sitä en tiedä -- minä luulin, että hän aina
osottaisi minua kohtaan erikoista hienotunteisuutta. Luulin, että oli
tämän suden yksilöllisiä omituisuuksia pitää minun lammashuonettani
pyhänä. Häpesin joka kerta, kun tunsin taipumusta epäillä hänen
ylevämielisyyttään, ja arkailematta heitin karitsani hänen kitaansa. Ja
hänen perinpohjin saattaessaan häneen panemani luottamuksen häpeään
minä, hullu raukka, epätoivoissani hain häneltä apua vapauttaakseni
lemmikkini suden kynsistä.
Olen tuntenut, että olisin Hamdi Efendille anteeksipyynnön velkaa;
onhan näet aivan asianmukaista, että minä kesken naurettavaa
murhenäytelmäänikin joskus noudatan säädyllisyyden vaatimuksia. Mutta
toiselta puolen -- eikö hänelle suonut täyttä korvausta hänen
kärsimästään moraalisesta loukkauksesta se sekottamaton ilo, jota hän
varmaankin tunsi kiduttaessaan minua ilveilevällä pilkallaan?
Huolimatta kovasta kärsimyksestäni minua vaivaa loukkaantunut
turhamaisuuteni, kun ajattelen tavatonta ja nöyryyttävää kompastusta,
johon tein itseni syypääksi Hotelli Metropolessa.
Marrask. 2 p.
Olen saanut ilmotuksen vanhan Simon Mc Quhattyn kuolemasta. Niinä
harvoina silmänräpäyksinä, jolloin olen täydessä tajussani, olin
ruvennut ajattelemaan, että minun pitäisi matkustaa tämän
hyväntahtoisen miehen luo. Nyt on kuolonenkeli korjannut hänet. Nyt on
hän jälleen mullaksi muuttunut...
Marrask. 3 p.
Antoinette ilmestyi eteeni aamulla mukanaan suuri pahvikotelo, joka oli
osotettu Carlottalle. Tuoja odotteli alhaalla ovella.
"Tahdoin kysyä herralta, lähettäisinkö takaisin sen", Antoinette sanoi.
Hän oli puhkeamaisillaan itkuun.
"Ei", minä sanoin, "pankaa se tuohon!"
Turkkurin osotelipusta ymmärsin, että kotelo sisälsi kaksi viikkoa
sitten Carlottalle ostamani turkikset -- häntä niin paleli, lapsi
parkaa, kylmässä ilmanalassamme.
"Mutta, herra", alotti Antoinette, "enkeli parka --"
"Voi tarvita tämän taivaassa", minä sanoin.
Hyväntahtoinen Antoinette tuijotti minuun.
"Teemme niinkuin vanhat egyptiläiset tekivät", minä selitin. "He
panivat ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kallisarvoisia lahjoja
vainajien hautakammioihin, että näiden haamut saisivat nauttia niistä
iät kaiket. Me saamme pitää tätä hautana -- ei näet Lontooseen voi
rakentaa pyramiidia, vaikka se, Jumala paratkoon, on kylläkin iso
erämaa -- ja pieni huone toisessa kerroksessa on varsinainen
hautapyhäkkö, jossa ruumis lepää balsamoituna hyvänhajuisilla ryydeillä
ja käärittynä hienoimpaan liinavaatteeseen."
"Mutta eihän neiti ole kuollut?" kysyi Antoinette vavahtaen. "Kuinka
herra voi puhua tuollaista? Minua herra oikein pelottaa."
"Niin minuakin, Antoinette", minä sanoin vakavasti.
Kun hän oli poistunut, minä vein turkiskotelon Carlottan huoneeseen ja
asetin sen avaamattomana hänen vuoteelleen sekä lukitsin sitten taas
oven jälkeeni.
Marrask. 9 p.
Olen tehnyt suurenmoisen päätöksen. Koko tämän viikon aikana olen
tarkastellut asiaa eri puolilta, ja kun viime yönä makasin unettomana
vuoteessani, keksin ratkaisun -- välttämättömän, peruuttamattoman
ratkaisun. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että tämä yöllä
tekemäni päätös on hyvä -- silloinhan aivot unettomuuden vaikutuksesta
ovat kuumeisessa tilassa -- ja siksi tahdon kylmästi punnita asiaa
yhden päivän ajan.
Olen murtanut naisen sydämen. Olen hylännyt naisen intohimoisen
rakkauden. Tämä nainen oli läheinen ystäväni ja minä olen pitänyt
hänestä; hän on ylevämielinen nainen; älykäs nainen; hienotunteinen
maailmannainen. Taivas tietäköön, mitä rakkauden arvoista nainen
saattaa nähdä minussa. Katselen peilistä luisevia, haukantapaisia
kasvojani ja tunnen ääretöntä ihmettelyä; mutta totta on kuitenkin,
että minulle, arvottomalle ja vähän rakastettavalle miehelle, on suotu
tämä verraton lahja -- naisen rakkaus. Mutta sen sijaan, että
olisin langennut polvilleni ja kiittänyt korkeita jumalia tästä
kallisarvoisesta lahjasta hylkäsin sen ja himoitsin hurjasti
paljon vähäarvoisempaa onnea, jonka Carlottan lapsenhuulet ja
pronssinkeltainen tukka olisivat tuottaneet. Olen murtanut Judithin
sydämen. Tahdon sovittaa rikokseni.
Sovittaa rikokseni! Minut valtaa häpeä, kun ajattelen, mitä näihin
sanoihin sisältyy. Ikäänkuin minä muka tekisin sen, minkä aion tehdä,
hyvittääkseni ja sovittaakseni! Sovittaakseni, totta tosiaankin! Aion
mennä hänen luokseen ja tunnustaa syntini. Aion sanoa hänelle, että
yksinäisyyden kauhea taakka painaa sieluani. Aion polvistua hänen
eteensä ja rukoilla häntä äärettömässä, naisellisessa hyvyydessään
antamaan minulle rakkautensa jälleen, rupeamaan auttajakseni ja
seurakumppanikseni, josta hellien tahdon pitää huolta hänen elämänsä
loppuun saakka niin uskollisesti kuin voin. Hän on säälivä minua
hiukan, sillä minä olen kärsinyt, ja minä olen tunteva syvintä,
vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan, ja yhdyselämämme perustana on
siten oleva täysi ymmärtämys ja siis kaiken anteeksiantaminen. Ja se on
oleva todellista yhdyselämää. Ennen minä usein ylimielisesti hymyilin
hänen yksinäisyydenpelolleen. Taivas antakoon minulle anteeksi! Silloin
en tuntenut yksinäisyyden kauhuja. Se tuntui minusta lohdutukselta
ensimäisinä kamalina päivinä, mutta nyt se lannistaa mieltäni kuin
salaperäinen ja kauhistuttava voima. Minä halaan ihmisolentoa kotiini.
Minä tarvitsen naista sydämeeni.
Sitten elämme yhdessä kuin aviopuolisot ainakin, uhmaten maailmaa.
Moittikoot siveydensaarnaajat meitä! Me emme välitä siitä. Judithin
yhteiskunnallinen asema ei siitä paljoakaan muutu, ja olenhan minäkin
puolestani jo riitaantunut yhteiskunnan kanssa. Pitäähän Jessica täti
minua julkisen omantunnon loukkaajana, ja sulkeehan Rosalie serkku
minut haaleisiin rukouksiinsa tuntien kauhun väristyksiä. Jos nyt
todella annan heille syytä moitteisiin, eivät he siitä viisastu,
eivätkä parane eivätkä joudu enemmän pahoilleen. Ja jos paroonius tällä
sopimattomalla tavalla katoaa, niin tiedän kuitenkin, että loppu on
alkua parempi -- isoisäni isä sai nimittäin arvonimensä palkinnoksi
niistä palveluksista, jotka hän Brightonissa oli tehnyt Hänen Kunink.
Korkeudelleen Prinssi-hallitsijalle. Tämä on ainoa tapa, millä saatan
hankkia Judithille hyvitystä, ainoa tapa, joka saattaa tuottaa minulle
lohdutusta. Matkustamme Italiaan, Judithin rakas Italia houkuttelee
minua. Luultavasti asetumme asumaan Firenzeen. Minä lähden pois tästä
hulluinhuoneesta, Judithin puhdas, suloinen rakkaus on karkottava tämän
myrkyllisen intohimon sydämestäni, ja vihdoin siinä kuitenkin on
vallitseva rauha.
Olen ottanut pois Carlottan kuvan kehyksistään ja heittänyt sen tuleen
ja siten polttanut hänet hänen noituutensa tähden. Katselin, miten
liekit leimuilivat ja kiemurtelivat. Ennenkuin ne ehtivät hänen
kasvoihinsa, loi hän minuun viimeisen katseen, jonka lumousvoimaa vielä
lisäsi kirkas tulenvalo -- minut valtasi himo ja kaipuu, joka tärisytti
minua olemukseni sisintä myöten.
Mutta nyt se on ohitse. Nyt minä olen suoriutunut Carlottasta. Minä
vannon, ettei hän tästä hetkestä lähtien merkitse mitään minun
elämässäni; minä aion syödä ja nukkua ja nauraa, aivan kuin ei häntä
koskaan olisi ollut olemassakaan. Polyphemus, joka on kiivennyt sohvaan
Carlottan vanhalle paikalle, kääntää ivallisen silmänsä minuun päin. Se
on inhottava, luonnoton, pilkallinen otus, joka muutamia vuosisatoja
sitten olisi poltettu emäntänsä mukana.
Tunnen itseni terveemmäksi ja onnellisemmaksi tehtyäni järkähtämättömän
päätökseni.
Huomenna menen Judithin luo.