Lokak. 28 p.
Nousin myöhään vuoteestani tänä aamuna. Kun tulin alas aamiaista
syömään oli Carlotta jo mennyt soittotunnilleen.
Ajoin heti asianajajani luo hankkiakseni erikoisen avioliittoluvan.
Kello yksi olin taas kotona. Hallissa Stenson tuli minua vastaan.
"Anteeksi, Sir Marcus, mutta neiti ei vielä ole tullut kotiin."
Odotin levottomana tunnin ajan. Niin kauan hän ei koskaan ennen ollut
viipynyt. Kello kaksi menin herra Stuerin luo Avenue Road'ille --
viiden minuutin kävely.
"Olen pahoillani, että häiritsen teitä, herra Stuer", minä sanoin,
"mutta tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mihin aikaan Carlotta
neiti tänä aamuna läksi teidän luotanne?"
"Carlotta neiti ei ole ollut täällä tänään", hän vastasi.
"Mutta hänellähän piti olla tunti tänään?"
"Kello kymmenen. Mutta hän ei tullut. Kello yksitoista minulla oli
toinen oppilas. Ensimäisen kerran hän nyt laiminlyö tuntinsa."
Kiiruhdin kotiin toivoen, että hänen hymyilevät kasvonsa olisivat minua
vastassa siellä ja haihduttaisivat tuskallisen pelon, joka hyydytti
vereni kuin pohjoistuuli.
Mutta siellä ei ollut mitään Carlottaa.
Ei mitään Carlottaa koko tänä kauheana päivänä. Eikä siellä koskaan
enää ole oleva mitään Carlottaa.
Ajoin poliisiasemalle.
"Mitä luulette tapahtuneen?" kysyi ylikomisaari.
Se oli liiaksikin hirvittävän selvää. Mikä toinen mies hyvänsä olisi
minun sijassani sulkenut hänet lukkojen taakse ja pannut väkeä taloa
vartioimaan. Ei mikään muu mies minun sijassani olisi päästänyt häntä
näkyvistään, ennenkuin avioliitto oli solmittu; ennenkuin hän varmasti
tiesi, että Hamdi ja hänen kätyrinsä jälleen olivat Alexandrettassa.
"Se on tapahtunut, että hänet on ryöstetty pois", puhkesin sanomaan.
"Lingfield Terracen ja Avenue Road'in välillä hänet on siepattu kadulta
ja heitetty umpivaunuihin, sitten hänen suunsa on tukittu suukapulalla
ja hänet on viety, Herra tiesi minne. Tämän kaiken on tehnyt Aasian
kunnottomin vanha varas. Hän on Aleppon poliisipäällikkö. Hänen nimensä
on Hamdi Efendi, ja hän asuu Hotelli Metropolessa."
Ylikomisaari teki minulle muutamia kysymyksiä. Taivas tietäköön, miten
minä vastasin niihin. Näin edessäni kohtauksen. Odottavat vaunut.
Aution kadun. Sydänkäpyni, lemmikkini, joka säteilevän iloisena tuli
sipsuttaen eteenpäin. Äkkinäinen hyökkäys, kamppailu, vaunujen ovi
lyödään kiinni. Kaikki oli muutaman sekunnin työ. Päätäni pyörrytti.
"Te sanotte, että hän uhkasi viedä hänet pois?" kysyi ylikomisaari.
"Niin", minä sanoin, "ja eräs hyvä ystäväni lupasi tappaa rosvon, Herra
suokoon, että hän täyttää lupauksensa."
"Varokaa, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari hymyillen. "Jos tässä on
murha kysymyksessä, pidetään teitä osallisena rikokseen."
Minä sanoin, että se oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se merkitsi?
Ei mikään maailmassa merkinnyt mitään -- kunhan vain sain takaisin
elämäni valon ja tarkotuksen. Ystäväni nimi? Sebastian Pasquale. Hän
asui aivan täällä lähellä.
"Teette parhaiten, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari, "jos hankitte
käsiinne herra Pasqualen ja otatte hänet mukaanne Scotland Yard'iin.
Ehkä kaksi päätä on parempi kuin yksi. Me sillä välin ilmotamme asian
päämajaan ja ryhdymme tiedusteluihin."
Minä ajoin Pasqualen asuntoon ja sain kummastuksekseni tietää, että
Pasquale viikko sitten oli jättänyt huoneensa. Hänen kirjeensä
osotettiin hänen klubiinsa Piccadillyssa. Ajoin sinne. Kuinka
ihmiskunta vuosituhansien aikana on saattanut tyytyä hevosiin ja
rattaisiin liikeneuvoina? Voi, miten minä kärsin istuessani siinä tuon
muhkean etanan vedettävänä! Syöksyin ylös klubiin. Herra Pasquale ei
ollut ollut siellä koko päivänä. Ei, hän ei asunut siellä. Klubin
säännöt kielsivät ilmottamasta jäsentensä yksityisosotteita.
"Mutta nyt on kysymyksessä elämä ja kuolema", minä huudahdin.
"Suoraan sanoen, hyvä herra", sanoi ovenvartija, "herra Pasqualella ei
ole muuta vakituista osotetta kuin hänen pankkiirinsa osote, ja missä
hän tätä nykyä oleskelee, sitä emme tosiaankaan tiedä."
Kirjotin pari hätäistä riviä:
"Hamdi on vienyt pois Carlottan. Minä olen puolihullu. Jos pidät
minusta, niin auta minua! Taivaan tähden, mies, mikset ole täällä?"
Annoin ovenvartijalle kirjelipun ja matelin takaisin Scotland Yard'iin.
Kuski raivostui, kun lakkaamatta herjasin hänen laiskaa koniaan;
hevonen oli muka kolmelta neljännekseltään täysrotuinen ja Lontoon
parhaita ravaajia.
"Se sivuuttaa kaikki", hän väitti.
"Se johtuu siitä, että kaikki pysyy paikallaan tai kulkee taaksepäin
tai on ylösalasin", minä sanoin.
Epäilemättä hän luuli, että minä olin hullu. Hullu kuin australialainen
koira. Kun ajattelin, mitä näihin sanoihin sisältyi, kun muistelin
kesää ja aurinkoa, niin sydäntäni kouristi. Mutisin itsekseni: "Pelasta
sieluni helvetistä ja lemmikkini koiran kynsistä!" Minkä koiran? Ei
australialaisen.
Luulen tosiaankin, etten ollut normaali.
Vihdoinkin Great Scotland Yard! Kuljin pitkien käytävien läpi ja
saavuin epämääräiseen huoneeseen, missä kohtelias virkamies, joka istui
pulpetin ääressä, tutki minua puolentunnin ajan. Minun piti antaa
kuvaus Carlottasta; ei kuvakielellä, joka yksin saattoi antaa
käsityksen hänen suloisesta olemuksestaan, vaan poliisikertomukseen
soveltuvin, asiallisin sanoin. Mitä hänellä oli yllään? Hattu ja
päällysnuttu, hame, kengät; tietysti hänellä oli hansikkaat; ehkä
puuhka. Näiden typerien yksityisseikkojen luetteleminen teki minut
kärsimättömäksi, ja minä annoin hänestä täydellisen kuvauksen. Mutta
hänen ihana pronssinvärinen tukkansa, hänen suuret tummanruskeat
silmänsä, hänen täyteläiset purppurahuulensa, koko hänen huumaava
olemuksensa -- Botticellin ja Venus-vuoren yhdistelmä -- hänen
kyyhkysäänensä -- kaikkeen tähän Scotland Yard ei kiinnittänyt mitään
huomiota. Tahdottiin tietää, minkä väriset hänen hatunsulkansa olivat
ja mistä kankaasta hänen pukunsa oli tehty; hänen pituutensa ilmaistuna
typerin numeroin ja hänen hansikkaidensa ja kenkiensä suuruus.
"Miten ihmeessä minä voisin sen tietää?" huudahdin epätoivoissani.
"Ehkä joku palvelijoistanne voi antaa tarvittavat tiedot", sanoi
hyväntahtoinen poliisimies. Jos olisin kadottanut sateensuojani, ei hän
asiaani käsitellessään olisi saattanut osottaa epäinhimillisempää
mielenrauhaa.
Mutta nyt tapahtui ihme. Juuri kun istuuduin kirjottamaan Stensonille
muutaman rivin pyytääkseni häntä hankkimaan kyseessä olevat tiedot
Antoinettelta ja heti tulemaan tänne, astui eräs poliisimies sisään ja
ilmoitti, että Stenson odotti ulkona. Minä hätkähdin. Hän oli etsinyt
minut käsiinsä kertoakseen minulle, että Carlotta oli löydetty. Mutta
kun näin hänen kasvonsa, tuhoutuivat hurjat toiveeni. Hän oli tosin
etsinyt minut käsiinsä, mutta ainoastaan anteeksi pyytäen
tarjoutuakseen antamaan eräitä tietoja, joista ehkä saattaisi olla
hyötyä.
"Epäilemättä minä käyttäydyin hyvin rohkeasti, Sir Marcus, ja lähden
heti tieheni, ellen ole pysynyt velvollisuuteni rajoissa, mutta tiedän
kokemuksesta, että ainoastaan palvelijat saattavat antaa tietoja
moniaista yksityiskohdista, joita on tärkeä tuntea tällaisten
onnettomuustapausten sattuessa."
Mahtaa olla olemassa kymmentuhatsivuinen kirja, jonka nimenä on
"Täydellinen palvelija" ja joka käsittelee jokainoaa kotoisessa
elämässä esiintyvää tapausta, ja sen kirjan tämä ihailtava mies osannee
ulkoa. Hän purki suustaan tämän ciceromaisen lauseensa järkähtämättömän
vakavana.
"Voitteko kertoa, miten nuori neiti oli puettuna?" poliisimies kysyi.
"Olen parhaani mukaan koettanut hankkia mahdollisimman tarkat tiedot
siitä, minkälainen Carlotta neidin puku yksityiskohtia myöten oli hänen
lähtiessään kotoa tänä aamuna."
Minä siirryin nyt aivan arvottomaksi sivuhenkilöksi. Stenson oli
komisaarin mielen mukainen mies. Muutamat harvat, vilkkaat kysymykset
johtivat toivottuun tulokseen. Tummanpunainen pieni hattu, missä oli
harmaa siipi; viininvärinen zuaavinuttu ja hame, jota koristivat mustat
nauhat; tummansininen pusero; yksinkertainen kultainen rintaneula
(ensimäinen koriste, jonka annoin hänelle hänen ensimäistä kertaa
kietoessaan käsivartensa minun kaulaani) oli kiinnitettynä kaulukseen;
hopeaketunnahkainen kaulapuuhka ja muhvi; kiiltonahkakengät ja ruskeat
hansikkaat.
"Onko olemassa mitään erikoista tunnusmerkkiä, mitään hänelle erityisen
ominaista?"
"Valkea arpi vasemman ohimon yläpuolella", sanoi Stenson.
Herra meitä varjelkoon! Viiden kuukauden aikana tuo mies on elänyt
Carlottan lumoavan kauneuden tenhopiirissä, eikä hän ole huomannut
hänessä muuta omituisuutta kuin tuon pienen valkean arven -- hän kaatui
kerran lapsena portaissa -- ainoa puutteellisuus, jos moista
vähäpätöisyyttä voi sellaiseksi nimittää, jonka hänen täydellisen
kauniissa ruumiissaan saattaa havaita.
"Neidillä on myös pieni luoma oikean korvan takana", Stenson sanoi.
Komisaarin käsitys Stensonista muuttui jumaloimiseksi. Hän ilmaisi
hänelle kunnioituksensa. Hänen kynänsä kirjoitti ahneesti jokaisen
sanan, minkä innottunut olento lausui. Kun innotuksen lähde ehtyi,
kääntyi Stenson minun puoleeni tavallinen läpitunkematon, syvästi
kunnioittava ilme kasvoissaan.
"Menenkö kotiin nyt, Sir Marcus, tai tarvitsetteko minua vielä?"
Pyysin häntä menemään. Hän meni. Komisaari hymyili iloisesti.
"Nyt saattaa asiamme edistyä", hän sanoi. "Ikävä vain, ettemme voi
saada käsiimme herra -- herra Pasqualea (hän loi silmäyksen
muistiinpanoihinsa). Hänestä meillä saattaisi olla suurta hyötyä."
Hän nousi paikaltaan. "Luullakseni me hyvin pian löydämme tämän nuoren
neidin jäljet. Näin tarkka henkilökuvaus on verrattoman arvokas."
Hän ojensi minulle painetun kaavakkeen, jonka hän oli täyttänyt.
Epätoivostani huolimatta minun melkein täytyi nauraa miehen typerälle
uskolle, että nämä kuivat tilastolliset tiedot, jotka olisi voinut
sovelluttaa viiteensataantuhanteen nuoreen lontoolaiseen naiseen,
jollakin tavoin saattaisivat antaa Carlottan takaisin.
"Tämä kaikki on kyllä hyvä", minä sanoin, "mutta ensimäinen tehtävämme
on nyt pidättää se turkkilainen piru."
"Voitte olla varma siitä, että me heti ryhdymme tutkimaan asiaa", hän
sanoi.
"Ja mitä minä voin tehdä sillä aikaa?"
"Teette parhaiten, Sir Marcus", hän vastasi, "jos menette kotiin ja
jätätte koko asian meidän huoleksemme. Niin pian kuin vain saamme
tietää jotakin, ilmoitamme heti teille."
Hän kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Muutaman sekunnin kuluttua olin
taas ulkona syysiltapäivän harmaudessa ja kävelin pitkin Thamesin
rantaa kuin kadotettu sielu Flegethonin partailla. Minusta tuntui, kuin
en olisi koskaan nähnyt aurinkoa, kuin en koskaan enää saisi nähdä
aurinkoa.
Eteeni sattui aitaus. Suunnattoman suuri hahmo, joka häämötti sumuisen
ilman läpi, näytti minusta tutulta. Se oli Sir Bartle Freren
kuvapatsas; olin Kansallisvapaamielisen klubin pengermän alapuolella.
Vettä tihkuvissa puissa tuntui yhä uinuvan niiden sanojen kaiku, jotka
lausuttiin oksien vielä ollessa vihreät: "Tahdotteko olla hyvä ja sanoa
minulle, mitä minun pitää tehdä?" Ponnistin silmiäni voidakseni nähdä
penkin, jolla olin istunut, ja silmäni tekivät minulle sen kepposen,
että olin näkevinäni siellä Carlottan aavemaisen kuvan. Epätoivo
valtasi minut, ja kesken epätoivoni tunsin omantunnon tuskaa siksi,
että sinä suloisena ja muistettavana toukokuun iltapäivänä olin
kohdellut häntä epäystävällisesti ja kovasti.
Käännyin Whitehall Placen kulmasta ja jäin katselemaan autiota puistoa.
Penkit olivat tyhjät, puut alastomat, eivätkä mitkään linnut laulaneet.
Menin kadun poikki.
Hotel Metropole. Isot ovet olivat selkoselällään, ikäänkuin olisivat ne
kutsuneet ohikulkijaa lämpimään, väririkkaaseen eteiseen, joka näkyi
katukäytävältä.
Täällä asusti se paholainen, joka oli riistänyt minulta elämäni. Hetken
verran seisoin oven edessä vihasta vapisevana. Varmaankin menetin
tajuntani muutamiksi minuutiksi, sillä en muista, miten menin sisään ja
portaita ylös. Kysyin Hamdi Efendiä. Ei, hän ei ollut matkustanut pois.
Luultiin, että hän oli kotona.
Poika, joka lähetettiin viemään korttini hänelle, huusi erään numeron.
Minä vihaan noita suuria vuokrakasarmeja, joissa jokainen on vain
numero, aivan kuin vankiloissa. "Suokoon Jumala, että tämä olisikin
vankila", mutisin itsekseni, ja että tuo numero "olisi Hamdi Efendin
numero!"
Silmäilin muhkeasti sisustettua eteistä ja koetin arvata, minkä oven
kautta vihani esine oli astuva ulos.
Sitten avautui hissin ovi, ja Hamdi ilmestyi näkyviin aivan niinkuin
jossakin Alhambrabaletissa esiintyvä piru.
Hän katsoi korttiini, ja hän katsoi minuun. Sitten hän kumarsi
kohteliaasti.
"En tiennyt, kenen saisin ilon nähdä", hän sanoi kurjalla
ranskankielellään. "Miten saatan palvella Sir Marcus Ordeyneä?"
"Minne te olette vienyt Carlottan?" minä kysyin mulkoillen häneen.
Hänen häijyissä rokonarpisissa kasvoissaan kuvastui tavaton hämmästys.
"Carlottan?"
"Niin", minä sanoin. "Minne te olette vienyt hänet?"
"Selittäkää, mitä te tarkoitatte, hyvä herra", Hamdi sanoi. "Tahdotteko
sanoa, että lady Ordeyne on kadonnut?"
"Sanokaa, minne te olette vienyt hänet!"
Hänen viekkaat piirteensä muuttuivat pirullisiksi; hänen pitkä nenänsä
ikäänkuin venyi vieläkin pitemmäksi.
"Toden totta, hyvä herra", hän sanoi ilkeästi irvistäen -- mitkään
sanat eivät pysty kuvaamaan, kuinka ruma hän oli. -- "Toden totta, hyvä
herra, edellyttäen, että minä olisin varastanut armollisen rouvan, minä
kaikista vähimmin teille ilmottaisin, missä hän on. Te olette
yksinkertainen, hyvä herra. Olen aina kuullut, että arkadilainen
viattomuus versoi Englannissa, ja että tämä maa siis oli aivan
toisenlainen kuin minun oma musta, kurja maani, mutta nyt" -- hän
kohautti olkapäitään -- "nyt minä olen sen todennut."
"Laskekaa vain leikkiänne, Hamdi Efendi", minä sanoin aivan
raivoissani. "Mutta saatte pian nähdä, että englantilainen poliisi ei
ole yhtä arkadilainen."
"Vai niin, te olette siis tehnyt ilmotuksen poliisille", sanoi säyseä
konna. "Te olette käynyt Scotland -- Scotland Place'lla -- Scotland --
no, ei väliä. He ovat ottaneet asian hoidettavakseen. Minä kiitän teitä
siitä, että olette niin ystävällinen ja varotatte minua."
"Varotan teitä!" minä tiuskasin pakahtumaisillani harmista.
"Kuinka -- eikö tämä ole varotus? Siinä tapauksessa, hyvä herra,
pelkään, että olette ollut liian avomielinen, ja sen Scotland Place'n
virkahuoneessa istuvat ystävänne vaivoin saavat anteeksiannetuksi
teille. Te ette kelpaisi poliisivirkamieheksi. Minä olen itse
poliisimies, niin että minä tiedän sen."
Minä astuin askeleen eteenpäin. Hän peräytyi, heitti nopean silmäyksen
hissiin, joka nyt oli tyhjänä ja jonka ovet olivat auki.
"Hamdi Efendi", minä huusin, "elävän Jumalan nimessä, jos te ette
palauta minulle vaimoani --"
Pitemmälle en ehtinyt. Hamdi oli pikaisesti pujahtanut takaperin
hissiin. Ovi paukahti kiinni, ja ainoaksi tehtäväkseni jäi punoa
nyrkkejäni Hamdin saappaille niiden kadotessa korkeuksiin.
Muistan kerran Italiassa nähneeni kissan leikkivän puolikuolleen
lepakon kanssa, joka oli lentänyt matalalla ja saamastaan iskusta
pudonnut maahan.
Kissa kyyristyi kokoon, hyväili sitä, antoi sen liikahtaa pikkuisen,
hyväili sitä uudelleen ja peräytyi sitten hyökkäysasentoon. Äkkiä
lepakko kohosi suoraan ilmaan.
Minä tuijotin nousevaan hissiin yhtä hämmästyneen ja voimattoman
harmistuneen näköisenä kuin tuo kissa. Tämä oli käsittämättömän
hullunkurista. Se valoi pisaran pirullista ilveilyä surunäytelmääni.
Pilkan ja naurun esineenä pakenin hotellin eteisestä. Yltympärilläni
kuului naurunhohotusta.
Olen kotona, istun kirjoituspöytäni ääressä tai käyskentelen
levottomasti ympäri huonetta; vähän väliä menen raa'asta ilmasta
huolimatta ulos parvekkeelle ja tähystelen pimeää ja hiljaista katua
pitkin. Sadattelen itseäni siksi, että olin kylliksi hullu mennäkseni
hotelli Metropoleen. Olinhan siellä sen kirotun turkkilaisen vallassa.
Hän teki pilkkaa minusta oikein sydämensä pohjasta. Ja Carlotta on
hänen vallassaan. Kalpenen kauhusta, kun ajattelen Carlottan kauhua.
Hän on tässä suuressa kaupungissa, suljettuna johonkin huoneeseen. Hyvä
Jumala! Missä hän on?
Poliisin täytyy löytää hänet. Lontoo ei ole keskiajan Italia, missä
naisia saatettiin vangita ja viedä luoksepääsemättömiin linnoituksiin
laista ja määräyksistä huolimatta. Vakuutan yhä uudelleen itselleni,
että hänen täytyy tulla takaisin, että englantilaisten laitosten
ponteva toiminta ehdottomasti on tuova hänet jälleen minun syliini,
että tuskani pian on päättyvä, ettei avioliittolupa, jonka sain tänä
aamuna ja joka nyt on pöydällä edessäni, ole sellainen kohtalon iva,
kuin miltä se näyttää, ja että me viikon kuluttua varmaankin hymyillen
muistelemme tätä lyhyttä painajaista ja riemuitsevin sydämin katselemme
tulevaisuutta kohti.
Mutta tänä iltana tunnen olevani hyvin yksin. "Yksinäisyys", Epiktetus
sanoo, "on määrätty tila, johon avuton ihminen saattaa joutua." Ja minä
olen avuton. Minulla ei ole muuta apua kuin kirjalliset tietoni; ja
kaikki tiedot, jotka sisältyvät noihin lattiasta kattoon ulottuvien
hyllyjen kirjoihin, eivät voi antaa minulle hituisenkaan vertaa
käytännöllistä apua. Kumpa vain Pasquale, toiminnan, nopean älyn mies,
olisi täällä! Koko toivoni perustuu nyt sen mielikuvitusta puuttuvan
laitoksen koetettuihin menettelytapoihin, joka on pantu liikkeelle
Carlottan keksimiseksi otsassa olevan arven ja korvan takana olevan
luoman johdolla. Ja odottaessani tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja
hyljätyksi.
Ainoa ystäväni, ainoa, jonka puoleen olisin voinut kääntyä rouva Mc
Murray, on yhä vielä Budessa. Hän taitaa saada pienokaisen lähimmässä
tulevaisuudessa ja viipyy Cornwallissa, kunnes lapsi on syntynyt.
Vaikkei hänen miehensä olisikaan niin korviaan myöten syventynyt
sanomalehdentoimittajan tehtäviinsä, en kuitenkaan mielelläni kääntyisi
hänen puoleensa. Se ihminen on kuin Niagara. Judith -- hänen luokseen
en enää voi mennä. Ja vaikka Antoinette on itkenyt minkä on jaksanut
koko päivän, ihmisparka, ja vaikka Stensonin käytös on ilmaissut
kunnioittavaa myötätuntoisuutta, en juuri kernaasti saata etsiä
lohdutusta omilta palvelijoiltani. Olen sulkenut toissilmäisen kissan
syliini ja kätkenyt kasvoni sen karvoihin -- kuten Carlotta kätki
omansa. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin!" Voi rakkaani,
rakkaani, jos olisit täällä, suutelisin sinua sillä lailla!
Olen käynyt hänen huoneessaan ja kuljeksinut siellä edestakaisin.
Antoinette on järjestänyt sen tavalliseen yökuntoon. Peitteen reuna
lakanoineen oli sievästi käännetty syrjään, ja hänen yöpaitansa --
jotakin hämähäkinverkon tapaista, jossa on värilliset silkkinauhat --
on levitetty vuoteen poikki. Lattialla on tutut punaiset kengät
julkeine korkoineen; hänen aamunuttunsa on heitettynä tuolin
selkänojalle; lämmin vesikin on tuossa kannussaan -- tunnen, että kannu
vielä on lämmin. Ja minä tiedän, että Antoinette, tuo hullu nainen, nyt
istuu huoneessaan odotellen lemmikkiään. Suutelin tyynyä, missä hänen
päänsä viime yönä lepäsi, ja menin alas itku kurkussa.
Taaskin istun työpöytäni ääressä, ja jotten menettäisi järkeäni,
kirjotan päiväkirjaani, mitä on tapahtunut. [Muistettakoon,
että kirjotan nämä rivit myöhemmin Veronassa täydentäen lyhyitä
päiväkirja-muistiinpanojani. M.O.] Paperille pantuna se näyttää melkein
uskomattomalta.
Äkillinen, hermoja tärisyttävä, kimeä kilinä. Ovikelloa soitetaan.
Syöksyin portaita alas. Carlottaa koskevia tietoja. Carlotta itse, joka
palaa minun luokseni. Sydämeni uhkui iloa. Minä tiesin, että avattuani
oven Carlotta oli heittäytyvä syliini nauraen, itkien, nyyhkyttäen.
Aukaisin oven. Siellä seisoi vain siviilipukuinen poliisimies.
"Sir Marcus Ordeyne?"
"Niin on."
"Olemme päässeet kyseessä olevan nuoren neidin jäljille. Hän läksi
Lontoosta Victorian asemalta kello kaksi ja kaksikymmentä
kontinentaali-pikajunassa herra Sebastian Pasqualen seurassa."